Päin seinää (2014) (Antti Heikki Pesonen / Armi Toivanen, Mimosa Willamo, Eero Ritala, Kai Lehtinen)

Päin seinää teki hiukan ristiriitaisen vaikutuksen. Kyseessä on kurjalistodraama ja tragedia (ns. sosiaalipornoa), jossa ihmisillä on niin paha olla, että sitä on välillä vaikea uskoa todeksi. Syrjäytyneisyys ja köyhyys johtuu psykologisesta sopeutumattomuudesta, ja sopeutumattomuuden taustalla ovat edellisen sukupolven ongelmat. Kierre on syntynyt, mutta jotenkin se ei pääse tässä elokuvassa luontevasti esiin. Hahmot ovat rahtusen verran liian onnettomia, vaikka heidän motivaationsa ja tavoitteensa tulevatkin selvästi ilmi.

Draamana tässä on silti tiettyä orastavaa lahjakkuutta ja näkemystä ja ihastuttavan äkkiväärää huumoria, mutta dialogi pyrkii katu-uskottavuuteen melkeinpä vaivaannuttavan innokkaasti (”Ime mutsis dikkii!”). Onneksi ruotsinkielinen tekstitys oli kirjakieltä.

Hajanaisuutta elokuvaan toi tapahtumapaikkojen maantieteellinen etäisyys. Tunnistin suuren osan kuvauspaikoista, ja välillä vaikutti oudolta, kun Hakunilasta hypättiin noin vain Oulunkylään tai Malminkartanoon tai Roihuvuoreen.

Kuvaus on tämän elokuvan parasta antia. Kameraa, kameranliikkeitä ja objektiiveja on osattu käyttää taitavasti ja tarinaa tukien. Visuaalisesti tämä on kuin He ovat paenneet -elokuvan sisarteos.

Roolituskin on onnistunut. Armi Toivasen lahjakkuutta voi vain ihailla. Kai Lehtinen on omassa puliukon roolissaan uskottava, samoin kuin yläasteteinien esittäjät Mimosa Willamo ja Konsta Väliheikki. Eero Ritalan opettajahahmoa oli vaikeampi sulattaa: olihan hahmo varmasti komediallinen?

Päin seinää haastaa ja viihdyttää omalla rosoisella ja realistisella tavallaan — katsoja päättäköön, onko rosoa hippusen verran liikaakin.

3/5

 

Kokonaisuus tökki pahasti tässä elokuvassa ja loppuratkaisu oli niin huono, etten vähään aikaan muista sellaiseen törmänneeni. Elokuvan henkilökaartista oli myös mahdoton löytää samaistumiskohdetta, joten senkin puolesta elokuva meni lähinnä ulkopuolisena köyhien elämää tirkistellessä. Dialogi oli mielestäni ihan hauskaa ja uskottavaa, tosin turhankin nerokasta sanailua oli välillä tarjolla. Elokuvassa oli kuitenkin paljon hyviä juttuja ja yksittäisiä valonpilkahduksia, joten uskon ja luotan siis tekijöihin. Kunhan päästävät irti tuosta typerästä kurjallistoromanttisesta asenteestaan, niin he saavat vielä joskus aikaa merkittävää elokuvaa! Pisteitä näyttelijöille, kuvaukselle, ohjaajalle, rollittajille, naapurille, musiikille jne. Mutta koska hahamot jäivät etäisiksi (minulla katsojana ei ollut samaistumispintaa, joku toinen ehkä pystyy samaistumaan) ja juonen pääkäänne lopussa oli ihan helvetin typerä, niin ei voi antaa kuin 2/5.