Fakta Homma - Maineikas tv-sarja, joka koostui jaksoista jotka kestivät noin 5-10min, venytettiin kokoillan elokuvaksi. Venytyksen katkera maku ei jää huomaamatta keneltäkään, mutta ei tämä silti faneille ole kova pala nielllä. Suomalaisten juhannuksen vietto on esitetty kauniisti ja kaunistelematta. Joillekin kenties liian totta tämä elokuva. Upea teos jota jaksaa katsoa vuodesta toiseen .. tiettyjä kohtauksia lukuunottamatta. Elokuva oli taloudellinen floppi, katsojia vain 29 000 (lähde: Toopelivisio-kirja) Onks' Viljoo Näkyny? - Tämä olikin kamala .. Viime katselusta taisi olla aikaa ja silloin kivaa katsoa tuttuja sketsihahmoja uudessa ympäristössä. Nyt ei naurattanut kuin PPP:n Erkki Nysten. Elokuvan Budjetti olisi kiva tietää, muutamassa kohtauksessa kun ei ole edes yritetty näyttää miltään. Elokuva taisi olla floppi, katsojia 75 000 (lähde: Toopelivisio-kirja) Rampe & Naukkis: Kaikkien Aikojen Superpari - Pulttiboisissa ensin esiintynyt soittajakaksikko oli hitti, joten toki Spede kokoillan elokuvan näistä väänsi. Tuloksena on loistava elokuva jonka idioottimainen juoni vie pääosakaksikon pakomatkalle turkisvarkailta. Ainoa miinus tälle tekeleelle tulee hämmentävästä Jumala-keskustelusta, jonka tarkoitus oli kai tuoda lihaa hahmojen ympärille. Elokuvan huono katsojatulos taisi olla yllätys, vain 32 000 katsojaa (lähde: Toopelivisio-kirja) --- Lopuksi kiitos Pazzelle jonka suora ja kaunistelematon palaute on inspiroinut minua ja auttanut jaksamaan katsomaan näitä elokuvia! Spede on kuollut, elokuva ei!
Kiitos kiitoksista! Antaa specialistien ja hiekan hiertämien puhua pahaa Spedestä, me tiedämme että Spede oli paras. Parhaimmillaan kyseessä on elokuva, nimenomaan elokuva!
Five across the eyes: Tulipahan tollainen kauhuleffa katsottua tuossa pari päivää sitten, ja täytyi oikein tänne tulla varoittamaan ihmisiä olla katsomatta tätä kuraa. Aivan uskomatonta sontaa sitä tungetaan dvd:lle. Elokuvaan oli yritetty hakea Blair witch henkeä kuvaamalla se kokonaan perusvideokameralla ja kuvakulman ollessa koko ajan jostain alaviistosta. Viisi highschool-tyttö joutuu hullun tappajanaisen ahdistelemaksi pimeällä tienpätkällä. Elokuva vaikutti lähinnä teinien kaveriporukassa tekemälle amatöörihorror pätkälle. ÄLKÄÄ KATSOKO tätä elokuvaa jos haluatte säästyä ajan tuhlaukselta.
The Bourne Ultimatum (2007) Edelliset osat nostivat odotukset todella korkealla, ja voineen kertoa, että ne ylitettiin reilusti. Matt Damon jyrää jo sellaisella asenteella, että Daniel Cragilla on tekemistä säilyttääkseen kasvonsa maailman tunnetuimpana agenttina. Paul Greengrass takoo jälleen rautaa, ei sille mahda mitään. Käsivarakuvaus tuo tietynlaista tunnelmaa, vaikka joitain se saattaa raivostuttaa. Liiallisuuksiin ei sen suhteen kuitenkaan mennä. Mysteerin oman itsensä löytämiseksi vaatii jälleen Jason Bournelta aktiivista voiman ja älyn käyttöä, ja sitä on ihanteellista seurata. Täydellinen toimintaspektaakkeli. ***** / ***** Noin 7 veljestä (1968) Täysin turha ja typerä Spede-filmi. Ei mitään järkeä, saati pienintäkään aavistusta juonesta. Speden huonoimpia tuotoksia. Ainoa positiivinen asia oli erittäin kauniit neitoset ja Loirin oiva kyky viihdyttää katsojia. Ei tätä muuten katsoisi, ellei Loiri tässä esiintyisi. *+ / ***** The Fifth Element (1997) Oli vihdoinkin aika katsoa uudelleen The Fifth Element. Viime kerralla oli lähdemateriaalina R2-suomijulkaisu, joka ei laadullaan kiitosta kerännyt. Nyt oli hieman parempilaatuinen Pathén! SE-julkaisu. Luc Besson on taattu nimi kun mieli tekee katsoa vauhtia, jännitystä ja toimintaa. The Fifth Element sisältää näitä kaikkia, plus päälle on lisätty mausteeksi hieman huumoria ja scifiä. The Fifth element ja sen hahmot muodostuivat lähes heti pieneksi kulttistatukseksi, ja onkin elokuvana yksi minun all-time favorite. Bruce Willis huokuu taas kerran heroismia, ja tekee laadukasta työtä jo statukseksi muodostuneena hahmona (eronnut, tupakka, viina...). Kaikki tämän jo tietävät, tuskin muuta tarvitsee sanoa, kuin Viihdyttävä tekele kertakaikkiaan. **** / ***** Casablanca (1942) Se paljon puhuttu ja hehkutettu Casablanca tuli ensimmäistä kertaa katsottua, toki pariin otteeseenkin. Humphrey Bogart oli jo valloittanut sydämeni muilla tuotoksillaan, mutta nyt kyseessä oli elokuva, jossa Bogart kohtaa tasavertaisesti naispääosan esittäjän Ingrid Bergmanin, eikä niinkään itse johda elokuvaa. Molemmat olivat voimakkaita persoonia, ja osa elokuvan hienoa tunnelmaa. Kantavaa voimaa elokuvasta ei voi yksittäin poimia, koska koko kattaus oli suurenmoista tunnelmaa. Michael Curtizin ohjaus, musiikki, näyttelijät jne. kaikki toimivat. En sitten tiedä johtuuko tämä elokuvan jälkeinen fiilis elokuvan saamasta hypetyksestä, tyyliin, että tästä on pidettävä, muuten on pohjasakkaa? Ei, kyllä sen tiesi tämän nähtyään, että jotain mestarillista oli tullut katsottua. ***** / ***** North by Northwest (1959) Toinen, hieman tuoreempi klassikko heti perään. Kyseessä yksi tunnetuimpia Hitchcockin ohjauksia. Cary Grant ei ole minulle niin tuttu kuin Bogart, mutta kyllä hänestäkin huokui maineensaveroinen särmikkyys ja herrasmiesmäisyys. Hirveästi en ole vielä Hitchcockiin ehtinyt paneutua, muutama filmi tullut nähtyä, mutta nähdyistä tämä ottaa kärkipaikan. Jos tämän nyt lyhyesti ja ytimekkästi arvostelee, niin mainiohan tämä oli. Jännitys ja juonenkulku pitää ottessaa alusta lähtien, Grant panostaa hahmoonsa täysillä ja jotain syvällistä löytyy hänen ja Eva Marie Saintin ympäriltä. Legendaariset kohtaukset, kuten lentokone maissipellolla ja seikkailu Mount Rushmorella oli kerrassaan upeata nähdä nyt siinä "oikeassa" elokuvassa. Kai tämä jonkin genren merkkipaaluteos on. ****+ / ***** The 39 Steps (1935) Future Filmin Alfred Hitchcock boxi tuli avettua, ja sieltä ensimmäisenä valitsin kyseisen elokuvan. Täytyy heti myöntää, että elokuvasta löytyi samankaltaisuutta aiemmin katsomani North by Northwestin kanssa; molemmissa poliisit ja rosvot jahtaavat miespuolista sankaria, joka törmää elokuvan kauniiseen naistähteen jne jne. Aika perus tarina näin jälkikäteen ajateltua . Tässä elokuvassa ei kuitenkaan turhia löpisty, sillä se oli tiivis ja jännitystä tihkuva paketti, jossa näyttelijöiden, etenkin Robert Donatin ja Madeleine Carrollin, henkilökemiat toimivat. Ohjaus oli mestarillista, näyttelijät ammattitaitoisia ja vanhan hyvän ajan mysteeri piti tiukasti otteessaan. ****+ / ***** Sabotage (1936) Toinen varhainen Hitchcock klassikko. Ei ollut mielestäni niin vahva kuin edellä mainittu, mutta kuitenkin ihan mukiinmenevä vakoilujännäri. Kyseinen elokuva oli jälleen tiivis paketti, jossa ei turhia kohtauksia ollut. Hahmojen väliset siteet tulivat hyvin esiin elokuvan juonen kannalta. Jännitystä riitti, etenkin elokuvassa esiintyvän bussikohtauksen aikana. Henkilökemiat toimivat jälleen, ja tunnelmointi ohjaus oli tyylipuhdasta Hitchcokcia. *** / ***** Stranger Than Fiction (2006) Olipas virkistävä pläjäys. Will Ferrell oli kerrassaan mainio roolissaan, johon häntä ei yleensä heti yhdistäisi. Täten hän vakuuttaa, että taitaa myös vakavamman roolityön. Nimi Marc Forster kuulosti myös tutulta, mutta en heti yhdistänyt häntä hänen entisiin ohjauksiinsa (mm. Monster's Ball & Finding Neverland). Jälleen ohjaus oli toimivaa, Foster kohoaa kyllä jo eliitti joukkoon. Hauska tarina, hyvät näyttelijät ja toimiva kokonaisuus on sellainen paketti, joka pitää totisesti otteessaan. ****+ / ***** Galaxy Quest (1999) Tämän piti kai olla jotenkin sarkastisesti hauskaa? Minä en tainnut nauraa kertaakaan. Muutamissa kohdissa tunnelma kohosi hieman, mutta pääasiassa ärsytti vaan, ja koitin jaksaa loppuun asti. By Grabthar's hammer... what a crap. ** - / ***** Shooter (2007) Rambo meets Jason Bourne! Onkohan minulla nyt kesäloman kunniaksi aivot narikassa, vai mikä mahtaa olla, että Shooterin kaltainen tappofiesta upposi kybällä? Mutta pidemmittä puheitta, WAU! Mark Wahlbergin Bob Lee Swagger pistää kyllä aika pahasti kampohin Matt Damomin ja Syltyn luomien kovanaamojen kanssa, oli se sen verran kova kaveri. Hieman oli lainailtu edellä olevien kovanaamojen selviytymis- ja kamppailutaitoja, mutta oli niistä saatu hieman uusia ulottuvuuksiakin irti. Bob Lee Swagger on aika osuva nimi pääsankarille, ei niin kova kuin Rambo tai Jason Bourne, mutta osoittaa ettei nimen takia kannatta kaverille pottuilla. On nimi myös aika osuva tarkk'ampujalle. Antoine Fuqua istuu ohjaajanpallilla, ja hyvä niin. ***** / *****
Goodfellas ****½ Täydellinen elokuva aina siihen asti, kunnes ruvetaan käymään sitä päivää läpi, kun käry käy. Rytmi katoaa täysin. Ihan kuin oltais hypätty johonkin toiseen elokuvaan. Jotenkin toi viimeinen osa elokuvaa ei vaan uppoo. The Howling *** Umpisurkean alun jälkeen elokuva pääsee jaloilleen, ja loppu onkin yllättävän viihdyttävää mäiskettä. Ihmissusitehosteet tekevät näin yli 25 vuoden jälkeenkin vaikutuksen. The Fog *** John Carpenter ohjasi Halloween jälkeen tämän pienimuotoisen kauhuelokuvan, missä sumun keskellä hiippailevat merirosvot tekevät pahojaan. Paikoitellen ihan tunnelmallinen, mutta lopun kökköys jätti hieman huonon jälkimaun. Carpenter oli säveltänyt leffaan taas pari hyvää melodiaa. Timeline **½ Sekalainen joukko matkustaa madonreiän kautta ajassa taaksepäin etsimään kadonnutta tohtoria. Lapsellisessa seikkailuelokuvassa on omat höpsön viihdyttävät hetkensä. The Job ** Jälleen yksi leffa, missä palkkamurhaaja saa omantunnon ja keikka kusee. Ei säväytä millään osa-alueella. Onneksi sentään Dominique Swainin esittämän tytön loppupään toilailuissa on meininkiä. D-War * Sysi paska.
Fascination (Rollin,1979) Ristiriitaiset fiilikset oli tätä katsoessa. Lähtökohta on mukavan hykerryttävästi kuin halvasta pokeleffasta ja Lahaien ja Main nuoleskelut onkin se leffan kohokohta. Onhan tämä omalla tavallaan mukavan häiriintynyt ja sisältää paljon hienoja kuvia, etenkin alun jokimaisema näin mainitakseni. ***½ The Proposition (Hillcoat, 2005) Joiltain osin muistuttaa hyvin paljon Peckinpahin Pat Garrett & Billy The Kidiä. Enimmäkseen varsin tyylikäs ja taidolla toteutettu neowesterni hyvillä näyttelijöillä, mutta ajoittain paistaa kyllä varsin pahasti läpi se fakta että Cave on kirjoittajan toimessa vielä noviisi. Emily Watson oli ehkä ärsyttävintä mitä voi olla. **** Belly Of The Beast (Siu-Tung Ching, 2005) Ihan liikaa hidastuksia. Juoni nyt on sama kuin kaikissa Seagaleissa joten ei siitä sen enempää. Mitään kovin hurjaa ei steeveni tässä tarjoile ja ne hurjimmatkin hoitaa joko bodydouble tai sitten ne mahdolliset koreografiat peittyvät idioottimaisen musiikkivideokikkailun alle. Mutta kyllä tämä viihdytti siinä missä muutkin Seagalit - **½ Animal Factory (Buscemi, 2000) Bunkerin vankilaelämää hienosti ja asiantuntevasti syvääluotaava kirja olisi tarjonnut puitteet mainiolle elokuvalle, joskin miehen omaelämäkerrasta löytyy vielä tiiviimpää vankilakuvausta. Vanha näätä on ollut opuksen kanssa vähän liiankin uskollinen ja ottanut vain parhaat palat päältä maustamatta niitä ollenkaan millään mikä tekisi lopputuloksesta millään lailla intensiivisen tai kiinnostavan. Näyttelijöistäkään ei oikein mitään sanottavaa löydy, Mickey Rourke transuna ja Tom Arnold työntämässä peukkua perseeseen, mjoo. **½ No Country For Old Men (Coen, 2007) Selkeästi parasta Coeneilta sitten Big Lebowskin, hieman munaton lopetus rokottaa vähän kokonaisarvosanasta mutta muuten todella tyylikäs ja hurmeinen näin kokonaisuutena. Sisälsi myös kenties yhden intensiivisimmistä ja teknisesti nerokkaimmista toimintakohtauksista miesmuistiin. Javier Bardemilta yksi loistokkaimmista psykopaattirooleista vuosikausiin. **** Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution (Godard, 1965) Jättipähän sanattomaksi, ei kenties olisi pitänyt katsoa tätä krapulassa. Hillittömän absurdi tieteisnoirin ja ties minkä sekoitus, Anna Karina hehkuu ja dialogi on mukavan lennokasta. Annetaan tässä vaiheessa vaikka se **** Cloverfield (Reeves, 2008) Lähtee lupaavasti käyntiin ja tarjoilee etenkin alkupuolella hyvinkin maukkaita maailmanlopun visioita. Hirviön hienovarainen hyödyntäminen kuitenkin vähän lopahti loppupuolella ja möllikkä oli ihan liikaa esillä mikä söi pahasti tunnelmaa. Plussaa kuitenkin vielä siitä että päälötkön taustoja ei sen kummemmin spekuloitu, se vain ilmestyi jostain ja hyvä näin. ***½
The postman - tulevaisuuden sanansaattaja Kuivanmaan Waterworldissa koko ydinidea oli niin köykäinen, että tokkopa tästä paljoa tätä parempaakaan olisi saatu väsättyä. Kumman nopeasti oli ihmiskunta taantunut toista sataa vuotta ja muutoinkin juoni oli sudenkuoppia pullollaan. Omalla tavallaan viihdyttävää tuhonjälkeistä tohinaa tämä kuitenkin paikoitelleen tarjosi. Orange County Varsin tasapaksussa nuorisoleffassa oltiin hieman Ferris Buellerin jalanjäljillä. Colin Hanksin keskushahmo oli niin mitäänsanomaton, että johan siinä muukin elokuva miehen johdolla latistui. Luonteenpiirteet oli säästetty sivuhenkilöille, jotka pitivät elokuvan kasassa parhaansa mukaan. Varsinkin Jack Black oli hauska. - Sanansaattaja (The Go-Between) Joseph Loseyn brittidraamassa poika viettää kesää yläluokkaisen kaverinsa sukukartanolla ja joutuu välittäjäksi tämän siskon ja lähistöllä asustelevan maajussin välille. Vahvan luokkatietoisessa draamassa tunnelma oli kohdallaan. Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark) Kun kerran uusi Jones vaanii jo nurkan takana, niin muistoja oli jo aika taas verestää näillä aiemmilla osilla. Ensimmäinen Indiana Jones on yhä seikkailuelokuvan klassikko. Monet katselukerrat valitettavasti jo vähän verottavat eläytymismahdollisuuksia, mutta kyllä tästä mukaansatempaavuutta yhä löytyy. Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom) Tästä yllättäen pidin tällä kertaa vähän enemmän kuin aiemmin. Alkuvaihe toimi kohtalaisesti, mutta lopun liiallinen toiminta latisti tunnelman jälleen tehokkaasti. +
Orange County Jack Black oli ihan mukiinmenevä, muuten aika tuubaa koko leffa. 2/5 Iron Man Kyllä lämmitti mieltä kun pitkästä aikaa näki hyvää supersankari-toimintaa, suosittelen. 4/5 Hot Fuzz Odotin tältä enemmän. 2.5/5 Atonement Hieno tarina rakkaudesta ja anteeksiannon vaikeudesta, ajoittuu suurelta osin toisen maailmansodan paikkeille. 3.5/5 Eastern Promises Eväitä olisi ollut parempaan, mutta jotenkin nämä venäläisiä esittävät englantia puhuvat näyttelijät eivät ole koskaan vakuuttaneet. 3+/5 Miss Potter Tarina itsenäisistä naisista, rakkaudesta ja työstä 1900-luvun alun Isossa-Britanniassa. 3/5 Perfume Tämä oli jo pitkään ollut listalla, mutta vasta nyt tuli katsottua. Tyyliltään hyvin omalaatuinen ja tarinakin kohtuullisen raikkaan oloinen, ei kuitenkaan nouse aivan huippuelokuvaksi. Tuollainen hajuvesi kyllä kelpaisi itsellekin Mistä ne näitä uusia kauniita näyttelijättäriä aina vaan löytääkin, no toki uusia ihmisiä syntyy vielä nykyisin hyvällä vauhdilla (aaa, se oli se tyttö mm. Narniasta)... 3/5
Hidalgo ***½ Tätä leffaa olin katsellut parin viikon ajan lyhyissä pätkissä, kun lapset ei oikein anna rauhaa. Ei koukuttanut alkumetreillään, mutta kun sain rauhassa katsoa loput ja hieman kovemmalla äänellä, niin kelpo seikkailuelokuvahan sieltä paljastui. Mortensen sopii vähäeleisen sankarin rooliin ja Omar Sharifia on mukava nähdä pitkästä aikaa suuremman budjetin Hollywood-rainassa. En voi sanoa tästä mitään pahaa, mutta ei silti ole maailman paras elokuva. Flyboys *** Tämän sainkin katsottua jopa kahdessa osassa. Hieman kökködialogia ja puisia näyttelijöitähän tämä vilisi, mutta erittäin viihdyttävä elokuva on kyseessä. Juoni on ennalta arvattava, mutta entäs sitten? Mukava "aivot narikkaan" -leffa, joka sisältää ihan hienoja lentosotakohtauksia. Ei kuulemma ole ihan totuudenmukainen - se ei kuitenkaan katsomiskokemusta haitannut. Raiders of the Lost Ark ***** Eipä tästä paljon muuta voi sanoa kuin, että pelittää täysillä vieläkin. Tunnelmaa, toimintaa ja nostalgiaa samassa paketissa. Tällä hetkellä taitaa olla meikäläisellä menossa juuri edellä mainitun lainen "aivot narikkaan" -kausi elokuvien kanssa. Ei iltaisin lähellä puolta yötä jaksa kovin syvällistä tuotantoa tuijottaa, vaikka sellaisetkin on kovin mieleen... Indiana Jones and the Temple of Doom **** Sisältää enemmän toimintaa kuin edeltäjänsä - mutta myös enemmän aukkoja juonessa. Mutta toisaalta, esikuviensa mukainenhan tämä on: vauhdikasta viidettä, jonka parissa ei kyllästy!
Mun täytyy nyt puuttua tähän sen verran, et kyseisessä leffassa itseasiassa on virhe, tai ainakin jonkin sortin juonellinen heikkous (tai sit oon ite tässäkin suhteessa poikkeava). Nimittäin: Spoiler Eräässä juonen kannalta merkittävässä kohdassahan muistaakseni väitetään, että vasurit ei käytä oikeaa kättä pikkuveikan käsittelyyn. Itse vasenkätisenä voin kuitenkin kertoa teille väitteen olevan ainakin jossain määrin epävalidi sillä ainakin itselläni juurikin se oikea käsi tuntuu huomattavasti paremmalta. Em. seikka häiritsi sen verran, että päädyin antamaan leffalle vaan ****½. Muutoin leffa on kyllä kerrassaan fantastikkeli teos. Jos nyt onnistuin tällä tiedonjyvällä ikuisiksi ajoiksi pilaamaan illuusiosi Gattacan hienoudesta (tai muutoin järkyttämään mielenrauhaasi) niin eipä kestä kiittää, ilo oli kokonaan minun puolellani. :thumbsup: P.S. Se on "nähtävästi elokuvamaku alkaa jalostumaan", ei "näyttävästi". Nähtävästi = ilmeisesti, näyttävästi = vaikuttavan näköisesti. Lisäksi "loppu lause" on yhdys sana. Nub.
No jopas saa omaa vanhaa mielipidettä ihmetellä. Toki ymmärrän että nuorempi minä ei tiennyt Sherlockin Kokaiinin käytöstä ja siksi se luuli että koko narkomania oli Billy Wilderin irvailua sankarimyytille. Muutenkin nyky-minä sai yllättyä elokuvasta, ei tätä ollutkaan vaikea katsoa. Luulin jo että Jeremy Brettin Sherlock Holmes tv-sarjat olisivat vieroittaneet muista tulkinnoista .. olin siis väärässä. Kenties mieleni oli sekoittanut tämän Adventure of Sherlock Holmes' Smarter Brotheriin joka oli kai sitten todella sitä kohkausta. Sherlock Holmesin yksityiselämä oli oiva tekele, jonka etenemistä seurasi mielellään. Mitään suurta hurraata en silti elokuvalle päästä. Robert Stephens ja Colin Blakely olivat erittäin hyvä pari Sherlockina ja Watsonina. Christopher Lee veli Mycroftina oli erinomainen lisä. Melkoista spektaakkelia oli Billy Wilder tästä suunnitellut, mutta sitä 3 tunnin versiota ei kai koskaan nähdä.
Ghost Dog - Jim Jarmuschin ohjaama ja tekijänsä näköinen elokuva. Forest Whitaker on karhumainen samurai, ankarassa New Jerseyssä. Sopranosmaiset mafiosot lisäävät maanläheistä tunnelmaa, jossa ei ole tilaa liialle Bling Bling-meiningille. Tahti on hidas elokuvassa, mutta unelias tunnelma antaa lisää tälle elokuvalle, toki jotkut se myös työntää luotaan pois. Mukava elokuva. A Streetcar Named Desire - Elia Kazanin ohjaama elokuva, joka tunnetaan etenkin Marlon Brandon raivokkaan loistavan suorituksen takia. Itsekin elokuvan ostin vain Brandon roolin takia ja en pettynyt. Kuuluisassa "Stella!" huutokohtauksessa kulki kylmät väreet selkärankaa pitkin. Sääli että teatraalisuus sitten hallitsi muita osa-alueita, etenkin Vivien Leighn suoritus oli luotaan työntävä ja mitään sympatiaa oli vaikea kehittää tuota hahmoa kohtaan. Karl Malden oli osassaan myös unohtumaton. Pitää katsoa On the Waterfront uusiksi piakkoin, että näkee taas Brandon ja Maldenin, Kazanin ohjauksessa.
2 viestiä peräkkäin? Edit nappula on kätevä, mutta sen käyttö ei tosin kasvata postausmäärää samalla tavalla kuin tuo tapa.
Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of the Police Squad!, 1988, USA) - 3 / 5 Huumori on ZAZ-tiimin tuotannolle ominaisesti yhdistelmä halvimpia mahdollisia vitsejä, nokkelia sanaleikkejä ja irrationaalista irroittelua. Minut elokuva voitti puolelleen jo ulkopoliittisesti häikäilemättömän epäkorrektilla avauskohtauksellaan. Elät vain kahdesti (You Only Live Twice, 1967, Iso-Britannia) - 3 / 5 Bond-elokuvassa toisistaan ottavat mittaa salainen agentti 007 (Sean Connery) ja arkkivihollinen Ernst Stavro Blofeld (Donald Pleasence). Taistelutantereena on eksoottinen Japani. Elät vain kahdesti on noin sarjan keskitasoa, mutta viimeistään ninjakommandojen armeijan ansiosta saldo jää plussan puolelle. Autokaahailun puute korvataan helikopterihurjastelulla. Filmin nimi lukeutuu sarjan parhaisiin. Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981, USA) - 4 / 5 Faktahan on, ettei Indiana Joneseja parempia seikkailuelokuvia tähän päivään mennessä ole tehty. Nykyään tuntuu olevan muotia moittia 80-luvun tervehenkisiä seikkailuja rasismista tai valkoisen rodun imperialismista. Mielestäni tämä "älykäs" ja "tiedostava" tulkintatapa on harvinaisen selkeä tunnusmerkki siitä, ettei sitä puoltava "kriitikko" tajua elokuvista juurikaan mitään. Klassikkoja on turha halventaa vuosikymmenien päästä jälkikäteisellä hurskastelulla, joka ei ole missään suhteessa tekoajan maailmankuvaan ja -käsityksiin. Garage Days (Garage Days, 2002, Australia) - 2 / 5 Australialaisen rock-draamakomedian keskiössä on laulaja Freddy (Kirk Gurry), jonka bändin debyyttikeikka ei mene putkeen. Bändin jäsenet sekoilevat ja sähläävät kukin tahollaan samalla kun Freddy yrittää saada huippumanageri Shad Kernia (Marton Csokas, mm. xXx, AotC, LotR ja Kingdom of Heaven) kiinnostumaan aloittelevista mutta omasta mielestään lahjakkaista muusikoista. Visuaalisesti Garage Days ei ole lainkaan huono elokuva. Toisaalta heikko juonirakenne ja keskinkertaiset näyttelijät ovat ongelmia. Sekava ihmissuhdeverkkokin saavuttaa lopulta sen ilmeisimmän ja helpoimman muotonsa. Alex Proyasin (I, Robot ja The Crow) pikkunätti ohjaus on melko lailla samanlainen kuin elokuvan bändi - ulkoista koreutta, sekavuutta ja paikoin rock-henkeäkin löytyy, mutta tosipaikan tullen rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä. Ketjureaktio (Chain Reaction, 1996, USA) - 1,5 / 5 Pari mainiotakin toimintapätkää ohjannut Andrew Davis yritti jatkaa Takaa-ajetun hyväksi havaituilla linjoilla Keanu Reevesin, Rachel Weiszin ja Morgan Freemanin tähdittämässä toimintajännärissä, jonka juoni rakentuu uuden mullistavan energiateknologian ympärille. Elokuvan alussa on ympäristöongelmia painottava puhe, joka toi elävästi mieleeni Steven Seagalin On Deadly Groundin lopun järisyttävän ja vaikuttavan ympäristönsuojelun merkkihetken. Tämän jälkeen alkaa tapahtua, ja syyttömät tutkijat Eddie Kasalivich ja Lily Sinclair lähtevät kaiken järjen vastaisesti pakoilemaan virkavaltaa. Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia ovat valehtelematta huonoimmat, jotka olen ikinä nähnyt, jos aivan minibudjetin tekeleet ja tietyt jatko-osat jätetään omaan arvoonsa. Hahmot ovat ohuita, typeriä ja heidän käyttäytymismallinsa ovat täysin järjettömiä. Toimintakohtaukset ovat valjuja ja vailla vauhdin ja vaaran tuntua. Se vähäinenkin huumori on noloa. Keanu Reeves ja Morgan Freeman - jotka molemmat todistettavasti osaavat näytellä - esiintyvät karkeasti, intohimottomasti ja tylsistyneesti, mikä ei ole lainkaan ihme, dialogi kun on mitä on. Rachel Weiszin rooli on lähinnä roikkua mukana. Juoni on rasittavan ilmiselvä; vaikka jatkuvasti toivoo, että aiempi olisi vain hämäystä ja selitys olisi hieman omaperäisempi, seuraava kohtaus on juuri sellainen kuin katsoja pelkäsikin. Loppupuolen lievä tasonnousu pelastaa Davisin heikoimman esityksen minimiarvosanalta. Memento (Memento, 2000, USA) - 4,5 / 5 Memento on elokuva, joka jää mieleen omaperäisyydellään. Elokuva ei etene kronologisesti, vaan pääsääntöisesti ajassa taaksepäin. Näin ensin nähdään seuraukset ja vasta sitten syyt. Rakenne on kiinnostava ja toimiva, ja ennen kaikkea huolella tehty. Nolanin nerokas ohjaustyö ja älykäs käsikirjoitus ovat Mementon ehdottomat vahvuudet. Puolet elokuvasta ilman paitaa poseeraava Guy Pearce ei yllä pääroolissa aivan elokuvan muun loiston tasolle kuin hetkittäin. Välillä Joe Pantolianokin ylisuorittaa, mutta hän on kuitenkin vakuuttava. Carrie-Anne Moss on hieman yllättäen näyttelijäkaartin paras onnistuja. Arvosanan suhteen olin jälleen kahden vaiheilla, ja päädyin ylempään vaihtoehtoon. Dark City (Dark City, 1998, Australia/USA) - 3,5 / 5 Ostin Dark City -DVD:n, koska kunnon tieteiselokuva, jossa näyttelee Kiefer "Jack Bauer" Sutherland, kuulosti liian vastustamattomalta. Alunperin taisin bongata elokuvan jonkun plazalaisen top-listalta. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja on tuttu kreikkalais-australialainen, Alex Proyas. Sutherlandin lisäksi rooleissa nähdään Rufus Sewell, William Hurt ja Jennifer Connelly. Elokuvan värimaailma on synkkä, ja erikoistehosteet ja miljöö ovat unenomaisen vääristyneitä. Dark Cityssä on hieman timburtonmaista satumaisuutta, ja mielleyhtymiä tulee myös The Crow'hun, Matrixiin ja jopa edellä mainittuun Mementoon. Tyylillisesti mainio, goottivaikutteinen film noir kärsii kuitenkin siitä, että Sutherlandin monologi elokuvan alussa paljastaa aivan liikaa. Ilman sitä elokuva olisi voinut olla yllätyksekäs ja nerokas. Elokuvan paras näyttelijä on ehdottomasti William Hurt komisario Bumsteadin roolissa, vaikka Sewell onkin kelvollinen muistinmenetyksestä kärsivä sankari ja Sutherlandin rooli on hauskaa vaihtelua 24:n sankariagenttiin verrattuna. Sheriffi (High Noon, 1952, USA) - 3,5 / 5 Fred Zinnemannin westernin pääosissa ovat Gary Cooper, Grace Kelly ja myöhemmin komedianäyttelijänä tunnettu Lloyd Bridges. Virastaan luopumassa oleva, juuri naimisiin mennyt sheriffi Will Kane (Cooper) huomaa, etteivät kotikaupungin asukkaat ole kiitollisuudesta huolimatta kovin auttavaisia tosipaikan tullen. Sheriffi on lyhyt ja ytimekäs lännenelokuva. Vain reilun 80 minuutin kestostaan huolimatta se pystyy rakentamaan vahvoja henkilöhahmoja ja jännitteitä heidän välilleen. Elokuvaa kunnioittaen pidetään kommenttikin lyhyenä ja ytimekkäänä: hyvä western. Mies ja alaston ase 33 1/3 - viimeinen solvaus (Naked Gun 33 1/3: The Final Insult, 1994, USA) - 1,5 / 5 Peter Segalin ohjaama jatko-osa on merkittävästi väsyneempi ja kuluneempi kuin raikas ykkösosa. Kun paljon ammutaan, niin kyllähän sitä väkisinkin joskus osutaan. Harhalaukauksia tulee kuitenkin jo aivan liikaa.
The Ballad of Cable Hogue - Peckinpahin henkilökohtainen suosikki ja kelpo elokuva olikin! Tahti huononi joksikin aikaa ensimmäisen ½ tunnin jälkeen kun naiset tuli sotkemaan kuvioita, mutta onneksi elokuva kokosi itsensä loppua päin ja yllättävä loppu pudotti leuan kohti lattiaan. Jason Robards oli sympaattisuuden ilmentymä nimiosassa kaiken menettäneenä miehenä. Vanha kunnon Slim Pickenskin jäi mieleen postivaunukuskina, joiden aika alkaa olla pikku hiljaa ohi kun autojakin alkaa näkyä villissä lännessä. Elokuvan leppoisa tunnelma sai katsojan hyvälle tuulelle. Pat Garrett & Billy the Kid - Toinen Peckinpah tähän väliin. Tämä länkkäri maistui oikeastaan paremmalta kuin Hurja Joukko, mutta sulatellaan nyt vielä tätä mielipidettä. Surullinen asetelma elokuvassa esitellään heti alussa, kun vanhat kamut Pat ja Billy kohtaavat ja toinenkin on myynyt itsensä valtiovallalle. Hienoja ampumiskohtauksia saadan nähdä useampikin ja muutenkin meno on todella äijää. Onneksi välillä saa vähän mietittävää ja palakin kävi isosti kurkussa kun eräässä kohtauksessa "Knocking on heaven's door" alkaa soimaan juuri oikealla hetkellä, luoden todella kauniin ja surullisen kohtauksen. Bob Dylanin musiikki oli todella positiivinen yllätys elokuvassa, vaikka en miehestä piittaakkaan.
Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Indiana Jones and the Last Crusade) Kolmas Jones-elokuva palasi takaisin Kadonneen aarteen metsästäjien tunnelmiin, mikä olikin viisas ratkaisu. Seikkailun tuntu™ oli vahvasti mukana ja lisääntynyt huumori toimi varsin hyvin. Ikuisesti (Always) Vuoden 1989 toinen Spielbergin ohjaus olikin sitten vallan jotain muuta. Tekijänsä tuotannon häntäpäähän lukeutuva uudelleenfilmatisointi hakee tunnelmassaan vaikutteita 40-luvulta, mutta modernissa ympäristössä moinen johtaa tässä tapauksessa vain teennäisyyteen. Draamalla on hetkensä, mutta ne ovat valitettavan harvassa. ½ Tavallisia ihmisiä (Ordinary People) Robert Redfordin ensiohjaus haastaa Quiz Shown miehen parasta elokuvaa mietittäessä. Draama perheen kamppailusta esikoisen kuoltua on hyvin tehtyä elokuvaa. Henkilöille annetaan kylliksi tilaa ja aikaa eikä loppuratkaisuakaan haeta aivan helpoimman kautta. Tapa minut (Kill Me Again) Kohtalokas nainen vedättämässä yksityisetsivää ei ole ideoista aivan omaperäisimpiä ja sama kommentti pätee myös siihen, että Michael Madsen esittää päähenkilöä takaa-ajavaa psykoottista tappajaa. Elokuva on 80-luvun tyylipuhdasta trilleriviihdettä ilman sen suurempia yllätyksiä, oma viehätyksensä näissäkin. Nimeen sisältyvällä idealla sentään onnistutaan vähän leikittelemään. +
Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Indiana Jones and the Last Crusade, 1989, USA) - 4,5 / 5 Viimeinen ristiretki on sarjan paras osa. Tämä on Sean Conneryn ansiota. Vanhempi professori Henry Jones on yhtä mainio hahmo kuin poikansakin, ja Connery on likimain täydellinen valinta rooliin. Elokuvassa on vauhtia, jännitystä ja huumoria sopivassa suhteessa. Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984, USA) - 3,5 / 5 Tuomion temppeli oli Viimeisen ristiretken jälkeen pettymys (jääkiekon MM-kisat sotkivat katselujärjestykseni). Toki pidin sitä jo valmiiksi sarjan heikoimpana lenkkinä, mutta en muistanut miten kehno juoni on verrattuna muihin Indiana Joneseihin. Natsitkin puuttuvat. Elokuvasta huomataan myös, ettei kaksi keskinkertaista sidekickiä pärjää yhdelle mainiolle vastaparille. Toki Tuomion temppelikin on lajityyppinsä eliittiä, mutta kontrasti Viimeisen ristiretkeen on huomattava. Ghost Dog - samuraiden tapaan (Ghost Dog: The Way of the Samurai, 1999, Ranska/Saksa/USA/Japani) - 3 / 5 Forest Whitaker näyttelee samuraifilosofiaan hurahtanutta palkkatappajaa Ghost Dogia Jim Jarmuschin omaleimaisessa, tumman huumorin sävyttämässä mafiadraamassa. Elokuva on yhtä erikoinen kuin sen päähenkilökin. Parasta antia eivät suinkaan ole armoton tappaminen, hienolta kuulostavat tekstikatkelmat eivätkä kliseisen huvittavat mafiosot, vaan kohtaukset, joissa Ghost Dog keskustelee ystäviensä, kielitaidottaman jäätelökauppiaan ja lukemista harrastavan pikkutytön kanssa. Suosikkikohtauksessani Ghost Dog ja jäätelökauppias ihailevat maailmaa ja ihmisen yritteliäisyyttä kerrostalon katolta. Eurooppalainen vaikutus on havaittavissa selvästi, Ghost Dog ei ole Hollywood-kamaa. Vaikeasti tapettava (Hard to Kill, 1990, USA) - 2,5 / 5 Vuonna 1990 Steven Seagal oli vielä nuori ja vetreä. Tyylipuhtaassa kostotarinassa poliisi Mason Storm (Steven Seagal) herää vuosien koomasta ja päättää kostaa perheensä murhauttaneelle senaattorille (William Sadler). Tulos on klassista Seagalia. Treenausmontaasi ei ehkä vedä vertoja Rockyille, mutta elokuvasta on Seagal-fanina vaikea olla pitämättä. Bonuksia komeasta parrasta.
Tummien perhosten koti oli todella hyvä. :naminami: Toinen kotimainen mikä tuli vielä mieleen: Kalteva torni ei ihan niin hyvä, mutta katsomisen arvoinen. Martti Suosalon tyttö Siiri oli varsin huippu.
The Godfather Mitä tästä sanoisi, mitä ei ole jo sanottu? No sen verran, että aina tämä yhtä antoisa kokemus on. Tunnelma tempaa heti kerralla mukaansa ja 3 tuntia menee kuin siivillä tämän parissa. Toisin kuin mitä ennen olen ajatellut, niin tämänkin osan selvä päähenkilö on Al Pacinon esittämä Michael, vaikka Brando unohtumattomasti ja pääosa-Oscarin arvoisesti osassaan mumiseekin. 5/5 The Godfather: Part II Kummisetä II on aavistuksen vaikeampi elokuva kuin edeltäjänsä. Viton nuoruudesta kertova osio on puhdasta taikaa, mutta Michaelin edesottamukset on sijoitettu hieman tasapaksuihin kuvioihin. Sen verran sydänalaa kouraisevia käänteitä siihenkin osioon on lopulta mahdutettu, että kyllä se katsojansa lopulta unohtumattomasti palkitsee. 5/5 The Godfather: Part III Kummisetä-saagan päätösosan katsoin nyt vasta toista kertaa. Vaikka se 70-luvun osien lähes sadunomainen tunnelma onkin suurimmilta osin kateissa, niin kyllä tämäkin on kovin nautittava elokuva. Michaelin elämänsä illankoittoon ehtineestä hahmosta on tullut erilaisella tapaa kiinnostava ja Vatikaanin rahasotkujen muodossa todellisuuttakin liippaava tarina vakuuttaa. Kovasti kritisoitu Sofia Coppola ei muuten omasta mielestäni ole lainkaan huono omassa koskettavassa roolissaan. 4/5 The Kid Eipä siitä kovin kauaa ole, kun Chaplinin pojan edellisen kerran katsoin, mutta kyllä näitä niin mielellään useamminkin katsoo, että Chaplinin elokuvien sarja oli sopivaa aloittaa sieltä mistä pitää. Edelleen upea ja koskettava elokuva, jonka ainoa heikkous on sen liian hätäinen loppu ja turhuutta huokuva unikohtaus. 4/5 A Woman of Paris Turhan tuntemattomaksi on jäänyt Chaplinin uran toinen pitkä elokuva. Syyt on tietysti helppo arvata; Chaplin ei elokuvassa itse lyhyttä vilahdusta lukuunottamatta esiinny ja tyylilajina draama oli tuonajan yleisölle eksoottinen. Nainen Pariisissa on kuitenkin lähes yhtä hieno elokuva kuin kaikki muutkin Chaplinin pitkät elokuvat. Ainoastaan hieman naiivi loppu särkee kokonaisuutta. Pääosanäyttelijöistä erityisesti Edna Purviance ja Adolphe Menjou ovat erinomaisia. 4/5 The Gold Rush ...ja se alkuperäinen, pidempi, mykempi ja parempi versio. No nyt on aika heittää kaikki viimeisetkin nurinat Kultakuumeesta romukoppaan. Ei tämä edelleenkään minusta aivan Kaupungin valojen tai Nykyajan tasolle yllä, mutta ei kai jokainen Chaplininkaan elokuva voi olla juuri se maailman paras. Tällaista kouraisevan draaman ja huumorin ilotulituksen on vain niin suuri ilo katsella. 5/5 Stoned Brian Jonesin elämässä ja kuolemassa olisi varmasti aineksia hyväänkin elokuvaan, mutta valitettavasti Stephen Woolleyn pinnallinen ohjaus ei sellainen ole. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat turhankin tiiviisti Jonesin kartanoon, kun ainakin itse jäin kaipaamaan tarkempaa kuvausta suhteesta Rollareiden muihin jäseniin. No toisaalta, olen useaan otteeseen ilmaissut närkästykseni perinteisiä biopicejä kohtaan, joten sinänsä virkistävää, että tässä keskityttiin vain tiettyyn osaan miehen elämässä, mutta valitettavasti pintaa syvemmälle ei tässä päästy. 2/5 Apollo 13 Vasta nyt ensimmäistä kertaa katsomani Apollo 13 oli kyllä aikalailla juuri täsmälleen sellainen kuin oletin sen olevankin. Ron Howard todentotta tekee kerta toisensa jälkeen elokuvansa samanlaisella varmanpäälle pedatulla ja hieman särmättömällä tyylillään. Jossain tapauksessa se ärsyttää, mutta nyt viihdyin aika mainiosti Apollo 13:n tapahtumissa mukana, koska tässä on nyt tullut muutenkin Jenkkien avaruuslentoihin pureuduttua ja niistä kiinnostuttua. 3½/5