Erittäin kauniisti kuvattu ja hyvin tehty elokuva, jonka yli kahden ja puolen tunni kesto ei tuntunut liialta (vaikka elokuvan toiselta neljännekseltä kolmannelle mentäessä se hitusen junnasikin paikallaan, mutta vain hitusen). Pidin kaikesta aina kertojaäänestä näyttelijöihin, ja etenkin taiteellisista otoksista (laidoilta sumennetut dokumentaariset otokset sekä esimerkiksi alun junakohtaus). Mainita täytyy myös se, että elokuva pyrki yllättävän paljon realismiin, mikä näkyi esim. siinä, että "lännensankarit" eivät ampuneet toisiaan sadan metrin päästä yhdellä laukauksella sydämeen/päähän (tosin se Liddellin ja Hiten yhteenotto yläkerran makuuhuoneessa oli hitusen koominen, kun kumpikaan ei tahtonut osua toisiinsa muutaman metrin päästä), ja iskut kasvoihin aiheuttivat välittömän verenvuodon ja lyyhistymisen. Näyttelijäkaartissa ei ollut ainuttakaan heikkoa linkkiä, ja jopa sivuhahmot tuntuivat erittäin persoonallisilta ja sielukkailta. Harmi vaan, kun Ted "it puts the lotion in the basket" Levine ei päässyt enemmän loistamaan. Brad Pitt teki hienon roolityön, vaikka ei mies minusta mitenkään yllättävän hyvä ollut. Totta kai elokuvan kantava voima oli Casey Affleck, joka oli aivan käsittämättömän upea. Ohjaaja antoi syystäkin kameran viipyillä hänen kasvoillaan ajoittain pitkään, sillä mies pysyi uskottavana vaikeissakin kohtauksissa. Vaikea uskoa, että hänen veljensä on Ben Affleck (viittaan nyt näyttelijäkykyihin). Tietenkin loppua kohden kävi se ilmiö, mikä voi hieman latistaa näyttelijän fanittamista, eli että näyttelijän hahmo muuttaa elokuvan lopussa "pahikseksi" tai totaaliseksi k#sipääksi. Tietenkin jos pohditaan syvemmin, niin eihän Affleckin hahmo niin mustavalkoisen "coward" ollut, mutta ainakin itse jotenkin aloin hieman vihaamaan kyseistä hahmoa. Tämä elokuva, jonka tuottajistosta löytyy muun muassa Ridley Scott, on tänä vuonna näkemistäni elokuvista korkealaatuisin (kyllä, Rambonkin ohi se menee laadukkuudessa ), ja on todellinen harmi, että "ne kaksi muuta" elokuvaa olivat näkyvimpinä Oscar-gaalassa. 5/5 :naminami::naminami::naminami::naminami::naminami:
Puuduttavin alku ikinä.. Kaksi kertaa aloittanut katsomisen ja nukahtanut puolen tunnin kohdalla, en yleensä ikinä nuku leffoja katsellessa.. Kannattako siis vain sitkeästi vahdata loppuun paskasta alusta huolimatta? Vai eteneekö koko leffa kuin täi tervassa?
Sullahan on rahaa leffateatterissa käydä.. kolmannen kerran jo menossa? Ja leffa saa minulta 5-/5 ja yhdyn kaikkeen mitä EtP sanoi. (ette tiedä miten tuon lauseen kirjoittaminen sattui minuun.)
Onhan tästä hienosta elokuvasta saanut nauttia jo kohta kuukauden päivät mm. Blu-rayna. Etenee, joten ei kannata vaivautua. Jollei nappaa, niin ei nappaa...
Hitaanpuoleinen on kyllä, mutta jaksoihan tuon hyvin katsoa. Elokuvassa on jotenkin alakuloinen tunnelma koko ajan... Spoiler Mitä Wikipediasta luin, niin lopun kohtaus ei leffassa ollut ihan samanlainen, leffasta sai sellaisen kuvan että jesse olisi lehden perusteella hoksannut fordin huijariksi ja sitten luovuttanut ja antanut hänen tappaa itsensä. Wikipediassa taas kerrotaan että oli menossa satuloimaan hevosia keikkaa varten ja jätti aseet penkille siksi ettei naapurit ala epäileen mitään.
Oli kyllä itselleni yksi vuoden parhaimpia pätkiä, jo kahdesti nähtynäkin . Eikä tosiaan kannata vaivautua katsomaan, jos kaksi kertaa jo pilkkinyt noin nopeasti. Mitä aina teatterissakin katsonut niit kymmenkunta ihmistä poistunut kesken kaiken. Ihan hyvä toteutus tuossa leffassakin oli Jessen kuolema, vaikka ei välttämättä aivan tosi olekaan.
Oli kyllä aika vakuuttava leffa hitaasta tempostaan huolimatta. Kaikki on jo sanottu täällä niin mitä sitä suotta kertailemaan. 4/5
Tavallaan parempi tai ainakin tärkeämpi kuin kuin Deadwood. Robert E Howardin pelkuruus oli ehkä ainut lännen myytti jonka olen tavallaan ottanut itsestään selvyytenä. And there is another side to Every story. Tarina on dramatisointi mutta antaa silti tosiasioiden puhua hienosti puolestaan ilman helppoja vastauksia. Jesse James oli aika mulkku ja traagisesti tiesi tämän itsekin.
Tulipas tämäkin nyt katsottua ja lunasti kyllä odotukset ja jopa ylitti ne! Hyvin samanlaisia ajatuksia on jo tullutkin tässä mitä itsellänikin. Pitkä kesto ja hitaanpuoleinen tarinankerronta kyllä sopivat tähän elokuvaan. Eipä tästä kyllä paljoa miinuksia löydy, mutta erityisesti mieleen jäi elokuvan hienot musiikit ja (talviset) lännenmaisemat. Mm. nämä asiat teki elokuvaan sen tunnelman joka tekee tästä niin hienon. Kaikenkaikkiaan parasta mitä pitkään aikaan teatterissa (tai muuallakaan) nähnyt! 5/5
Katsoin ja kuten olettaa sopii, pidin kovasti...viime vuoden parhaita elokuvia. Ensimmäisenä täytyy kehua aivan uskomattoman kaunista kuvausta. Erityisesti talviset maisemat olivat todellinen ilo silmälle ja kesäisten niittyjen heinien aaltoilu tuulessa toi ilmiselvästi mieleen Terrence Malickin elokuvat. Myös viipyilevä tunnelma oli lähes ehtaa Malickia, vaikkei sittenkään ehkä aivan yhtä vahvaan kokonaisuuteen ylletty kuin maestron elokuvissa. Mitä itse tarinaan tulee, niin hyvä ja mielenkiintoinen se oli, ja kerrontakin siksi onnistunutta että ei kyllä mielestäni liian pitkältä elokuva tuntunut. Erityisesti pidin hieman ehkä poikkeuksellisestakin kertojan käytöstä ja elokuvan viimeisestä vartista, joka huipensi onnistuneesti koko tarinan. Brad Pitt ja ulkoisestikin esikuvaansa muistuttava Casey Affleck ovat todella hyviä unohtamatta tietysti pienemmässä roolissa ollutta Sam Shepardia. Mielenkiinnolla jäädään odottamaan jatkoa tältä ohjaajalta. 4½/5 Editoidaanpa sen verran, että mistähän on taiottu Casey Affleckille sivuosa-ehdokkuus, sillä kyllä mies elokuvan keskeisimmässä roolissa oli, koska mielestäni tässä oli kyse nimenomaan Robert Fordin tarinasta. No, isommat starat on tietysti helppo nostaa kulisseissa pääosanäyttelijöiksi, eikä tuolla nyt sen suurempaa merkitystä ole, mutta ihmetyttämään pisti. Lisäksi pitää toinenkin unohdus paikata; nimittäin Nick Caven musat toimivat hienosti tässäkin westernissä.
Ei oikein iskenyt. Sinänsä mielenkiintoinen aihe ja länkkäreistä tykkään muutenkin. Mutta jotenkin kerronta oli turhankin hidasta. Näyttelijäsuorituksista ei ole pahaa sanottavaa. Joka rooliin oli onnistuttu löytämään asiansa osaava näyttelijä. Ehkä odotukset oli liian korkealla, toinen katselukerta saattaa muuttaa asiaa. Pari asiaa jäi epäselväksi, esim. Spoiler halusiko J.J. tulla ammutuksi, kun otti asevyönsä pois ja taulun heijastuksesta näki Fordin seisovan takanaan tykki kädessä? Jos, niin miksi?
Jessen sanoja lainatakseni: Spoiler "You ever consider suicide?" ... "I'll tell you one thing that's certain; you won't fight dying once you've peeked over to the other side; you'll no more want to go back to your body than you'd want to spoon up your own puke." "I Look at my red hands and my mean face... and I wonder 'bout that man that's gone so wrong." Noista voi tulkita, että Jesse hyväksyi Bobin ampuvan hänet - jopa halusi näin tapahtuvan. Eräänlainen Jessen itsensä hyväksyttämä murha siis. Mieshän oli jo loppuunpalanut kaikista pahoista teoista ja vääryksistä joita oli tehnyt. Näin siis minun ajatukset.
Komea eepos, jossa onnistui lähes kaikki. Pitt ja Affleck olivat kumpikin hienossa vedossa ja odotusten vastaisesti kyse ei ollut täysin kahteen mieheen keskittyvästä tarinasta, vaan hyville sivuhahmoillekin osattiin antaa kylliksi tilaa. Jamesia ei kuvattu tutun romantisoituun tyyliin, vaan karismaattisen kuoren alta puskivat esiin myös ongelmalliset (ja rikoksen polulle johtaneet) puolet. Ford taasen onnistui kasvamaan alun nilkkihahmostaan monitahoisemmaksi loppua kohden. Roger Deakinsin kuvaus toimi jälleen kerran ja hattua saa nostaa taas myös Caven ja Ellisin yksinkertaisen toimiville musiikeille. Elokuva oli varsin erilainen kuin Dominikin edellinen antisankarikuvaus Chopper. Kasvua on taidoissa tapahtunut, joten kiinnostavaa seurata mitä ohjaajalta seuraavaksi on luvassa. ½
Sain kuin sainkin tämänkin lopulta katsottua (useammassa osassa), eikä aikaakaan kulunut kuin n. 2 viikkoa. Pitkäveteinen,flegmaattinen,viipyilevä.Siinä päällimmäiset mietteet tästä Kaurismäki-Mäkinen -koulukunnan (=elokuva jatkuu yleisön nukahtaessa) tyylisuuntaa mukailevan kerronnan Jesse.J. -filmatisoinnista. Tunisialaisen taide-elokuvan unettavuuden tasolta ei jääty kauas; tämä on nykypäivänä melko harvinaista mainstream Hollywood -tuotannossa, mutta positiivista oli kuitenkin havaita tylsiä elokuvia saatavan aikaan muutenkin kuin kotimaisen Elokuvasäätion 200 €:n apurahalla. Taide-elokuvan ystäville, muut kiertäköön. 2-/5
Itse jouduin vuokraamaan kyseisen elokuvan 3 kertaa, jotta sain sen kokonaan katottua. Sinäänsä elokuva kiinnosti ja halusin nähdä sen loppuun, mutta kieltämättä vähän hidastempoinen elokuva. Eipä varmaan kovin äkkiä tule uudelleen katsottua.
The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford. Kun elokuva nimetään noin pitkästi, on syytä katsoa ettei nimestä tule pelkkää vitsiä. Paras tapa varmistua tästä on tehdä sen luokan elokuva, että nimestä tulee etu: pitkää ja vasta leffan jälkeen täysin avautuvaa titleä on kiva maistella jälkeenpäin. Ohjaaja / käsikirjoittaja Andrew Dominik on tehnyt juuri tämän ja enemmänkin. The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford on jotakuinkin täydellinen elokuva. Vuonna 1881 kaikkien aikojen kuuluisin ryöstömurhaaja Jesse James (Brad Pitt) oli 34 vuotta vanha. Hänen lapsensa eivät tienneet, mitä heidän isänsä teki elääkseen tai miksi he muuttivat niin usein. Rautateitä terrorisoinut jengi alkaa vedellä viimeisiään, kokeneet kehäketut ovat joko vankilassa tai hautausmaalla. Veljekset Charley (Sam Rockwell) ja Robert Ford (Casey Affleck) ovat innokkaita liittymään Jamesin seuraan. Varsinkin Robert ihailee itseään 14 vuotta vanhempaa Jesseä: jo pienestä pojanklopista lähtien hän on lukenut miehen seikkaluista. Mikä saa vannoutuneen fanipojan kääntymään idoliaan vastaan ja upottamaan kuulan Jesse Jamesin kalloon? Jesse Jamesin elämänkertaa tai toimintawesterniä odottavat joutuvat raakasti pettymään. Andrew Dominikin ohjaus on ennen muuta tutkielma kahdesta miehestä, joka sijoittuu ajallisesti varsin lyhyelle välille. Robert Ford ja Jesse James jakavat ruutuajan aika lailla kahtia. Jamesin ympäriltä uskolliset miehet katoavat, hän alkaa nähdä potentiaalisia pettäjiä jokaisessa läheisessään. James on samaan aikaan äärimmäisen vakuuttava, mutta myös surullinen ja traaginen hahmo. Glamour miehen elämästä on varsin kaukana, vaikka onkin helppo ymmärtää mistä mieheen liitettävät legendat ovat raakamateriaalinsa saaneet. Jamesin hohdokkaan puolen lumoissa oleva Ford tekee kaikkensa päästäkseen esikuvansa suosioon. The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford etenee rauhallisesti, monien mielestä varmasti liiankin hitaasti. Itse kuitenkin tällä olemattomalla kärsivällisyydelläni pysyin penkkiin täysin liimattuna koko elokuvan yli kahden ja puolen tunnin keston ajan. Kerrontaa ei kiihdytetä missään vaiheessa, mutta toisaalta tarina kuitenkin etenee jatkuvasti. Jokaiseen kohtaukseen on rakennettu juuri oikeanlainen tunnelma, josta osaltaan iso kiitos kuuluu elokuvan musiikit väsänneelle kaksikolle Nick Cave / Warren Ellis. Huikean kauniit ja surumieliset sävelet lataavat kohtauksiin kohtalokkaan yleisvireen. The Assassination of Jesse James on matka, jonka pääteaseman kaikki tietävät. Elokuvan kuvaukselle on minun kielitaidollani mahdotonta tehdä oikeutta. En voi sanoa tyhjentävästi oikeastaan muuta kuin että katsokaa se elokuva. Ilman tarinaakin The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford olisi huikaiseva audiovisuaalinen kokemus. Maisemat - eritoten lumipeitteen koristelemat - ovat kerrassaan huikeaa katsottavaa. Andrew Dominikin ohjaustyyliä on usein verrattu Terrence Malickiin; kumpainenkin ottaa ympäristönsä hienosti haltuun ja viettää tuokiokuvien parissa ajoittain hitusen kauemmin kuin olisi välttämätöntä. En valita, nautin jokaisesta postikorttikuvasta täysin rinnoin. Brad Pitt on erinomainen Jesse Jamesina, vaikka parissa kohtaa ylinäyttelyn makua onkin. Vahvan aksentin sävyttämä rooli on siitä huolimatta hyvinkin mahdollisesti Pittin tähän astisen uran vakuuttavin. Hän luo tulkinnallaan uskottavan kuvan ristiriitaisesta miehestä: on helppo ymmärtää miksi häntä sekä vihattiin että rakastettiin. Oscar-ehdokkuudenkin roolistaan saanut Casey Affleck on osassaan niin ikään mahtava. Sivuosasta puhuminen on aliarvioimista, tarina nähdään kuitenkin paljolti juuri hänen kauttaan. Muiden sorsiman miehen näytönhalu on hienosti esillä. Erityisesti äänenkäyttö ansaitsee kehuja. Affleck tekee upean ja monin paikoin vähäeleisen roolisuorituksen. Sivuosista erityisesti Jesse Jamesin vanhempana veljenä nähtävä Sam Shepard herättää kunnioitusta. Andrew Dominik on ohjannut elokuvan, jonka tasoisia harvoin näkee. Silmiä hivelevä kuvaus, äänimaailma kauniine musiikkeineen, upean rauhallinen kerronta ja vakuuttavasti tulkitut kiinnostavat hahmot ovat The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Fordin avainosia. Luulin jo, että Dominik ei ole osannut lopettaa elokuvaansa ajoissa, mutta totesin hyvin nopeasti erehtyneeni. Lopun kohtauksilla on vielä paljonkin sanottavaa. Elokuvan viimeiset hetket kostuttivat silmäni, josta osittain kiitos kuuluu läpi elokuvan poikkeuksellisen hienoa työtä tekevälle kertojaäänelle. 5 / 5 Top5-kohtaukset: Spoiler 05. Jamesin ja Fordin verantakeskustelu: alun ryöstön jälkeen Robert Ford pääsee toteuttamaan lapsuuden unelmansa ja juttelemaan niitä näitä idolinsa kanssa. Dialogi on loistavaa, Fordin miellyttämishalu ja tietyt pettymykset näkyvät hienosti Casey Affleckin kasvoilta. Keskustelu etenee täysin omalla painollaan, kahden loistavan roolisuorituksen ja rauhallisen leikkauksen tahdittamana. “They’re all lies, you know.” 04. Jesse kertoo Ed Millerin kuolemasta: en yleensä pidä tippaakaan takaumien käytöstä osana muutoin kronologista kerrontaa, mutta tällä kertaa osutaan täydellisesti. Varsinaista takaumaosuutta edeltävät Jessen mietinnät ovat jo sinällään hienoa kuultavaa, mutta itse takaumajakso possauttaa pankin. Asetelma on selkeä, niskalaukaus on tulossa koska tahansa, mutta silti kuoleman saapuminen säikäyttää. 03. Ryöstö: yksi The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Fordin visuaalisista herkkupaloista. Hidastuksia ja junan valoja käytetään todella sävähdyttävästi. Kohtaus on puhdasta kuvan ja äänen yhteistyön juhlaa: junan pysäyttäminen on kuvattu poikkeuksellisella näkemyksellä, eikä sitä seuraava varsinainen ryöstö ole pekkaa pahempi sekään. 02. Robert Fordin kuolema: sijoille 3-5 oli nippu ehdokkaita, mutta kärkikaksikko oli alusta alkaen selvä. Harvoin on kertojaääni onnistunut luomaan yhtä synkeää ja surullista maisemaa, kuin mitä Hugh Ross läpi elokuvan. Alun jälkeen hänen kaksi muuta tähtihetkeään ovat juurikin elokuvan kaksi merkittävintä kuolinkohtausta. Ne muutamat dialoginpätkät toimivat kuin ajatus ja kuva pysäytetään täydelliseen kohtaan. Robert Fordin murhaajasta ei tiedetä oikeastaan mitään, mutta sitten kuitenkin kaikki tarpeellinen: hän oli mitättömyys, joka vain haki mainetta ja kunniaa. Aivan kuten Robert Fordkin ennen häntä. 01. Jesse Jamesin kuolema: elokuvan klassisin ja odotetuin kohtaus. Kaikki tietävät kuinka Jesse James kuoli, ja tästä otetaan kaikki irti Andrew Dominikin näkemyksessä. Katsojaa ei pidetä jännityksessä että ‘tapahtuuko se’, paljon oleellisempaa on tunnelman virittäminen huippuunsa. Jessen aseiden rauhallinen asettelu sohvalle, “Don’t that picture look dusty?” -toteamus ja täydellisellä ajoituksella soimaan lähtevä upea sävellys kruunaavat jo oikeastaan keittiöstä alkavan elokuvan hienoimman kohtauksen. 5k postausta täyteen.
leffa joka on varmasti hyvä (nähdyn perusteella) mutta niin hidas tempoinen ja pitkähkö että itse ainakin nukahdin jo ennen puoltaväliä (yöllisellä katsomisajankohdalla lienee myös ollut vaikutusta).. vuokraleffa kun oli niin täytynee vuokrata joskus toistekkin että näkee loputkin
Pitkässä nimessä ei ole kyse vitsistä, vaan menneen ajan hengen tavoittelusta. Elokuvien nimet olivat alkuaikoina pitkiä ja selittäviä: Charlie Chaplinin elämä ja olemus eli Charlie leipurinsällinä (1914) Prehistoric Poultry: The Dinornis, or Great Roaring Whiffenpoof (1917) Katoavia timantteja eli Herrasmies-varas Morel vastustajanaan etsivä Frank (1916) Venusta etsimässä eli Erään nuoren miehen ihmeelliset seikkailut (1919) The Further Exploits Of Sexton Blake: The Mystery Of the SS Olympic (1919) Reclaimed: The Struggle For a Soul Between Love And Hate / Auringonnousu eli Erään meksikkolaisen tytön tarina (1918)
Itse sanon taas että pitkä ja helvetin pitkäveteinen. Kaksi ekaa tuntia olivat yhtä tuskaa, mutta viimeiset 45 minsaa aivan mahtavia. Ja olen kaukana ADHD:sta, sillä about kaikki lempileffani ovat pitkiä. (esim. Dances with Wolves - Special Edition)