Parhaat armeijamuistot

Ei ehkä paras mutta mieleenpainuvin oli tykistöleirillä talvella. Tykkien takana oli sellainen ehkä kuus-seitsemän metriä korkea mäki ja minä tarvoin sinne mäen harjalle näreen juurelle paskalle. Oli majesteetillinen olo vääntää kyykkypaskaa ja katsella samalla kun tykkien putkista ammuttiin rautaa kohti "vihulaista".

 

Niitä tilanne tapauksia sattui päivittäin että sai nauraa paskat pihalle, mutta yksi niistä oli kun maattiin keskellä tietä ja t-72 ajoi yli. Tällä toimenpiteellä yritettiin voittaa "panssarikauhu". Samaiseen harjoitukseen kuului myös telaketjun väistäminen viime hetkellä. T-72 körötteli hissukseen kohti ja kunnes etäisyyttä oli noin vajaa metri, yli-luti tökkäisi kepillä selkään merkiksi että piti vierähtää alta pois.

 

Varmaan parhaiten omalta armeija-ajalta jäi mieleen kerta kun olin huoltokomppanian vedenkairausryhmän telttapaikalla ja iski armoton paskahätä. Vedenkairausalueella ei hygieniasyistä mankelointia voinut toimittaa, ja oli tarvottava puolisen kilometriä telttapaikalta metsäänpäin. Pilkkopimeässä lähdin sitten mielestäni syvälle metsään, ja valitsin hyvän puun josta otin kaksin käsin kiinni, pudotin m91:t nilkkoihin ja aloin suorittamaan niinkutsuttua surffipaskaa. Samantien alkoi kuulua masin rymistelyä parinsadan metrin päästä ja ennenkuin ehdin kissaa sanoa, olin housut kintuissa masin ajovaloissa. Parantuneen valaistuksen ansiosta huomasin että olin noin 5metriä metsätieltä ulkokurvissa.
Masi sitten körötteli ohi ja jatkoin toimituksen loppuun tietämättä että mitähän porukkaa siellä masissa loppujenlopuksi oli.

Palvelusajalta hyvin on jääneet myös mieleen pikku kepposet kuten ikkunasta komppanian takapihalle heitetyt tupakavereiden släbärit tai palvelustoverin nimellä päivystäjän kirjaan tilatut herätykset kello 4:00.

Myös muutamat hiprakassa palaamiset iltavapailta on jääneet hyvin mieleen. Yleensä sitä odotti että kantahenkilökunta oli poistunut jo paikalta, mutta joskus kävi epäonnisia yllätyksiä. Kerran esimerkiksi kun oltiin varusmiesporukalla rahaa keräämässä, tuli paluumatkalla haettua Siwasta muutamat ölppöset, mutta yllätys olikin suuri kun kasarmille palattua joskus yhdeksän maissa luvassa olikin nukkumaanmenon sijasta joukkueenjohtajan puhuttelu koskien seuraavan päivän harjoitusta.

Ilmavoimissa palvelleena unohduksiin ei myöskään ole joutuneet uskomattoman sekavasti ja heikosti organisoidut harjoitukset, varsinkin useamman joukko-osaston harjoituksissa. "Kukaan ei tiedä mistään mitään" tuntui olevan varsin normaali tilanne, mikä varsinkin meikäläisen verenpainetta huoltovastaavan nosti kiitettävästi.


Kummasti tuntuu vääränlaisen käsityksen antavan nykyajan lehdistö asepalveluksesta. Palvelin viimevuonna ilmavoimien pienessä tukikohdassa, enkä nähnyt yksiäkään kävelysauvoja, enkä kenenkään pelaavan wii-konsolilla. Vuoden palvelukseenkin mahtui 18 leiriä, 15 viikonloppuginestä ja lukuisia marsseja joista rankin omalla kohdallani 45km täyspakkauksessa, joista 15km yösuunnistuksena ja viimeiset 10km pikamarssina. Vaikka aselajiltani olin sopankeittäjä, mitään pumpulia palvelus ei ollut missään vaiheessa. Ihmeellinen illuusio tuntuu joillain olevan myös siitä että ilmavoimissa olisi jotenkin rennompaa. Myös maavoimien meininkiä nähneenä voin objektiivisesti sanoa että samanlaista siellä on, vähän paremmin organisoitua toimintaa ja isompia harjoituksia kylläkin. Ilmavoimat taitaa tykittää kaikki määrärahat hornettien bensatankkeihin.

 

Armeijassa oli hupaisaa myöskien riskien minimoimisen puute mitä tulee armeijaa käyvien terveyteen. Allekirjoittaneelle meinasi käydä ohraisesti jo ensimmäisenä päivänä, kun haimme varusteita varastolta. Niitä varusteita kertyi lopulta sellainen kasa, että ulostullessa sylissä olevan kuorman huippu oli korkeammalla kuin oma pää mikä johti näkökentän "lievään" rampautumiseen. Meidän piti astua varaston lastausalueelta sitten kuorma-autojen kuormatilaan, jonka luukut olivat vasten lastausalueen betonia siltoina. Minä sitten kävelin kohti kuormatilaa ja yhtäkkiä toinen jalka astui tyhjään ja löysin itseni toinen jalka nivusiin asti kadonneena sillan päältä. Kukaan nimittäin ei ollut kertonut, että tämä kuorma-auton luukun muodostavassa sillassa oli aukkoja. Tuolloin oli pimeää ja jokaisen näkökenttä oli estynyt sylissä olevan varustekasan takia: oli ihme, että olin ainoa, jolle tuo sattui.

Onneksi mitään ei kuitenkaan mennyt sijoiltaan, mutta jos aukko olisi ollut hitusen isompi, niin siihen kuorma-auton ja varaston lastausalueen väliseen "kuiluun" olisi voinut koko mies pudota ja iskeä päänsä pudotessaan tähän siltaan. Tuossahan olisi tietenkin ollut makea paikka alkaa ulvomaan kivusta ja haastaa Suomen Armeija oikeuteen -- varmasti kaikki edellytykset oikeusjutulle tuossa olisi ollut.

Mieleen muistuu myös öinen herätys ja pihalle riviin meno. Sehän on luonnollista, että jotkut ovat tuollaisen herätyksen tullen tokkurassa. Eräskin onneton sitten kiireessä ei hoksannut pukea mitään päälleen ja tuli paljain jaloin pyjamassa pihalle. Tässä oli vain se ongelma, että kyseessä oli Rovaniemi ja talvi: pakkasta oli 30-40 astetta. Alikessut yms. eivät muistaakseni antaneet tämän tyypin mennä sisään, mutta kaipa hänelle jostain työnnettiin edes jotkut tohvelit -- tuskin tuollaisella pakkasella muuten olisi paljain jaloin selvinnyt paikallaan.

Kun tuollaisia omalle kohdallekin on sattunut, niin en kyllä koskaan ihmettele näitä ajoittain sattuvia haavereita armeijassa.

 

Alikessujen "aseleirillä" heitin käsikranaattia, ohjaajan mielestä tähtäilin liian pitkään heittämisen kanssa ja se meinasi panikoida (vaikka sokka oli vielä kiinni) Muutenkin siellä oli kyllä sellaisia säätäjiä, että ihme jotta kaikki selvisivät leiristä hengissä, kun kuitenkin heitettiin käsikranua sejö ammuttiin mm. pistoolilla, rynkyllä ja singolla kovapanosammuntaa. Vaaratilanteita syntyi kyllä lähes solkenaan (ei kaikki toki alikessujen leirillä ) - yksi kaveri teki lataa ja varmista lipas kiinni rynkyssä, yksi joukkue kiinnitti telemaston huonosti maahan kiinni ja alashan se tuli, yöllä hitosti liikennettä teillä ja miehiä liikkui maastossa samaan aikaan mahdollisimman hyvin naamioituneina jne. jne. jne..

Mitähän ne pahimmat toteutuneet oli omalla saapumiserällä - yhdelle jäätyi kumisaappaat jalkoihin kiinni, yksi sytytti kamiinaa valopetroolilla ja poltti siinä naamansa, se yksi lataa ja varmisti kovilla ja muutama joutui siitä painekammioon hoitoon. Olihan siellä sitten murtumia ja muita ruhjeita sekä tauteja (mm. parit angiinat kiersi muiden tautien jälkitautina) vaikka muille jakaa. Yhdestä kasarmista tuli asbestia sisältävä katto alas tupaan/tupiin, ketään ei onneksi ollut tuvassa, mutta tavaroita meni pirusti hävitykseen.

 

Parola-97/KRH. Joitain hauskoja/ei niin hauskoja yksittäisiä muistoja inttielämästä on, mutta päässä ei ole kyllä juurikaan mitään varsinaisesta koulutuksesta . Piti passista tarkistaa, TASOAU, muistaakseni olin joku 'komppanian laskija' tjsp. Voin sanoa, että jos tulee tilanne päälle niin ei ole hajuakaan mitä pitäisi tehdä! Mutta eipä panikoida, oletan koska kertauskutsuja ei ole tullut, että kyseisiä hommia ei intissä enään tarvii tehdä (=koneet hoitaa)!

 

- Sikainfluenssa epidemia. 2h ennen lomille lähtöä ilmoitus että olemme karanteenissa ja lomat on peruttu. Pari viikkoa syötin pakista safkaa komppanian pihalla.

- Vesijohto komppaniasta poikki by kaivinkone. Vesiperävaunu pihalle, 10kpl 10l ämpäreitä täyttää vuorotellen vessaan.

Näitä muistelen lämmöllä.

 

Miten minusta tuntuu, että armeija voitti kun EtP lähti maitojunalla sivariin toheloimaan kesken asepalveluksen.

Miksi muuten tälle ketjulle ei ole vielä perustettu rinnakkaisketjua "Parhaat sivarimuistot". Me armeijan käyneet voisimme sitten lukea muisteloita, kuinka sivarit polttelivat pilveä Lapinjärvellä ja mihin palveluspaikkoihin sieltä siirtyivät. Olisi kiva kuulla kuka ryytyi kirjaston lainaustiskin takana, kuka lapioi ulosteita kroonikko-osastolla ja kuka kiillotti paloautoja. Joutuiko joku kenties olemaan kiinni arkisin vielä neljän jälkeen tai jopa viikonlopun!!!

Itsellä on armeijasta pääasiassa vain hienoja muistoja. Sain huutaa ja juoksuttaa muita; tunsin ensimmäistä kertaa olevani mies, jota jos ei nyt kunnioiteta niin ainakin pelätään! Tuolla asenteella on ollut hyvä jatkaa elämässä! Tapasihan siellä tietysti muutaman "älykön", joka kuvitteli että luokkahuoneessa opitaan sotimaan eikä mitään tarvitse käytännössä harjoitella.

 

"Hajotaan, syödään munkkia ja ollaan humalassa aseiden keskellä" vs. "luodaan p#skaa vanhainkodissa ja sairaalassa"... Noista vain toinen kuulostaa vanhempien sukupolvien kunnioittamiselta.
Pahoittelen, piti minunkin vähän provota näin aamun kunniaksi. Kummassakin "laitoksessa" on omat varjopuolensa ja sivarit nyt eivät taida tuosta pilvenpolttajaimagostaan päästä ikinä eroon. Tosin tässä on nyt erona se, että minä tiedän kummankin suhteen mistä puhun, kun taas Pazze perustaa ajatelmansa tässä nyt mielikuviin ja kliseisiin. Ohhoh, tämähän taitaa olla niitä harvinaisia kertoja, jolloin joku muu on se mutu-mielipiteen antaja ja minä taas latelen faktoja. Myönnettävästi harvinaista.

 

Sivarille 12:45 on vielä ilmeisesti aamua. Mutta EtP on ihan asian ytimessä, sivarista ei kuule ikinä mitään mikä muuttaisi käsitykset. Siviliipalvelusmiehille ei joko tapahdu mitään, tai he eivät vain kehtaa kertoa "rankkoja" kokemuksiaan, sillä ne ovat niin mitättömiä verrattuna esim. Hattori Hanzon kertomukseen aamupaskasta tykkien jylistessä rinteen alla. Niin kauan kun sivarit eivät vapautuneesti kerro tekemisistään, hippimaine sivareilla säilyy. Ja onhan se niin, että aika turhaa touhua on istuskella kirjastossa ottamassa lainoja vastaan, kun rajan takaa vyöryy vihollisen tankkeja. Miehet ovat tussareineen niitä ottamassa vastaan. Miehet ovat suojelemassa naisia ja lapsia + sivareita.

 

Olen inttini käynyt eli en ole mikään sivaripuppeli mutta täytyy silti sanoa että jos itänaapuri päättäisi vaununsa rajanyli ajaa niin kyllä meidän verkkopelisukupolvi liukenisi lautalla ruotsiin alta minuutin. Että sikäli se lainojen vastaanottaminen on arvokasta että saadaanpi sinne lautalle edes jotain luettavaa mukaan..

 

Oletko sinä intti-dropout?

 

Armeijako nämä "miehet" sitten tekee?

Spoiler

Mikäli olet jättänyt lukematta nämä lukemattomat armeijatarinat, niin niissä ilmenee lähinnä mieheksi juuri muuttumaisillaan olevien regressiota takaisin teinidiscon takana ryyppääjiksi yms. Kyllä miehiksi tullaan aivan muuta kautta. Mieheksi synnytään ottamalla vastuuta, tekemällä sitä mihin uskoo ja valitsemalla oma polkunsa elämässä. Toki tämä joillekin tarkoittaa armeijaan menemistä, enkä väitäkkään tässä, että sinne meneminen olisi jotenkin kunniatonta -- kaikki riippuu omasta maailmankatsomuksesta.

Armeijan kautta kyllä sitten tulee koulutettuja taistelijoita, joskin rehellisyyden nimissä puoli vuotta ei taida ihan riittää ammattilaisen statukseen. Jos minun läheisiäni ja vapauttani uhataan hyökkäyksellä, niin kyllä minä tartun aseeseen siinä missä muutkin -- tarkennetaan varmuuden vuoksi vielä sen verran, että nimenomaan sotatilanteessa. Ongelmana armeijassa ei ole sodansimuloiminen (joka totta kai tarjoaa taktisen edun tositilanteessa) vaan se asenne siellä, joka henkii kaikkea muuta kuin isänmaallisuutta. Puolen vuoden miehet taitavat antaa liikaa arvoa itselleen, jos ajattelevat, että muiden on mahdotonta osallistua sotaan.

Satun olemaan vain sitä mieltä, että armeijan maailman todistaneena se ei tarjoa minulle mitään, jolla kunnioitan omasta suvustani löytyviä sotaveteraaneja. Tuskin mummoni ja pappanikin taistelivat vapauteni puolesta, jotta pääsisin v#ttuuntuneiden alikessujen ja keskenkasvuisten kanssa simuloimaan sotaa. Jos joku löytää sellaisia arvoja armeijasta, niin hienoa. Näin tosin tarinoiden perusteella harvalle käy ja lopulliseksi syyksi mennä armeijaan jää pelko leimautumisesta sivarina ja laumaeläinmentaliteetti.

Tasapuolisuuden nimissä toki voin todeta, että sivaripuolella on samankaltaisia ongelmia. Osa menee sivariin laiskottelemaan (jopa polttamaan sitä pilveä), ja he antavat mielikuvien vaikuttaa päätökseensä armeijaan menemisestä. Tosin sitä en ole koskaan ymmärtänyt miksi moni armeijan käynyt pilkkaa sivarin työtä. Eivätkö armeijan käyneet mene koskaan töihin? Vai ovatko he niin hienohelmoja (ei taida olla "tosimiehen" ominaisuus ), etteivät näe vaikkapa sitä "p#skan luomista vanhainkodissa tai sairaalassa" yhtä arvokkaana kuin vaikkapa toimitossa istumista Plazan clientti auki?

 

Mistä ihmeestä olet tullut siihen käsitykseen, että armeijan käymisessä on kyse jostain sotaveteraanien kunnioituksesta?

 

Varmaan siitä syystä, että jokaikinen armeijan käynyt tuttavani on maininnut tämän tärkeimmäksi syyksi sen suorittamiseen. Onhan tuo toki muutenkin yksi yleisimmistä motiiveista ainakin kuulopuheiden mukaan.

 

En tietenkään ole jättänyt lukematta, sillä asepalvelusmuistot ovat elämän suola! Missä joukko miehiä kokoontuu, siellä olut virtaa ja hylsyt lentää! Mikä onkaa parempi puheenaihe, jos joutuu esim. viettämään iltaa vaimon kaverin ja tämän äijän kanssa. Akat saavat höpöttää verhoista, laukuista ja kakaroista; miehet menevät saunaan juomaan olutta ja kertomaan armeijakokemuksiaan. Tuota yhdistävää tekijää ei varmaan ole, jos ei armeijaa ole käynyt.

Armeijan hienoin oppi on siinä, että mies tekee myös epämiellyttäviä asioita. Harvassa on sellaiset idiootit, jotka nauttisivat 30 asteen pakkasella metsässä rämpimisestä. Mutta mies tekee sen kun käsketään. Purnaa toki, mutta rämpii umpihangessa ja vetää raskoa perässä. Mies ei ala itkemään kesken kaiken, että varpaita paleltaa ja ei tykkää olla kun vielä joku itseä nuorempi ja pienempi alikersantti huutaa vieressä. Kyllä tuolla kokemuksella pojista kasvaa miehiä, velvollisuutensa täyttäviä suomalaisia miehiä eikä mitään löysäpöksyisiä vässyköitä!

Vaihda kavereita tai opi kuuntelemaan mitä ne puhuu.

 

Kuvaamasi asia on mielestäni myös yksi armeijan hyvistä puolista. Itse asiassa kirjoitinkin tähän ketjuun aiemmin kuinka yksi hyvä muisto liittyy öisessä pakkasessa hiihtämiseen raskas varustus selässä.

Olet Pazze siis sitä mieltä, että sotavainajien/isovanhempien kunnioittaminen ei edusta millään tavalla merkittävää motiivia armeijaan menemiseen, jos puhutaan yleisellä tasolla. Selvä.
Onpas kumma, kun minulle on muodostunut sellainen kuva, että tuo on Suomessa yksi eniten mainituista syistä mennä armeijaan... Mutta hei, minähän olen vain EtP... Minun näppäimistöllä kirjoitettuna 1+1:kään ei ole kahta. :hitme:

 

Aah... talvella järjestetyt rättisulkeiset, 45min iltalaskennat ala lepo/asento/lepo/asento*100, nukkuminen metsässä ilman telttaa ja vettä sataa ropisten, 60min tentti laivaston arvomerkeistä (korkeassa polviasennossa, välillä polvea vaihtaen). Intissä sattui liki päivittäin tapauksia jotka voisi armotta pistää simputuksen piikkiin, mutta ne otettiin vastaan koska ne kuuluu siihen henkeen. Jos joku viranomainen parkuu sitä että LJK:n pojat tekee liikaa punnerruksia niin vetäköön itsensä h*rteen, ei sinne ketään pakoteta. Ei ne turhanpäiväiset koulutus(simputus) hetket enää vituta, niitähän muistelee lämmöllä.

 

Noh, itselläni ja monella samassa komppaniassa palvelleella pääasiallinen syy oli intin lyhyys. Kuusi kuukautta vitutusta menee yli puolet nopeammin kuin 13 kuukautta sivaria. Jostain "mieheksi" kasvamisesta (täyttä paskaa moiset höpinät) tai veteraanien kunnioittamisesta asepalveluksella ei niinkään välitetty, mahdollisimman lyhyt katkos normaalielämään oli monelle pääasia. Tai sitten kaikki vain olivat kaappi-patriootteja, eivätkä kehdanneet tunnustaa valinneensa intin isänmaallisista syistä...

Mutta kyseessä olikin Kontiorannan korohoro vuonna 2003...

 

Kuinka ollakaan, tästä tulikin mieleen, että parhaat johtajat niin armeijassa kuin siviilissäkin ovat niitä, jotka hankkivat auktoriteettinsa jollain muulla kuin huutamalla. No olihan noita poikasia tuolloin armeijassakin, joilla nappulat kauluksessa oli noussut vähän päähän, mutta niiltä oli sitäkin mukavampi ottaa vähän luuloja pois :thumbsup: