Hyvin kirjoitettu arvio Jorse. Mulholland Drive tosiaan kuuluu ainutlaatuisten elokuvien sarjaan. Se on päivänselvä täysosuma Lynchiltä. Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi siitä että leffan tunnelma on samaan aikaan sekä hyytävän ahdistava että ihana. Omalla kohdallani leffa ei aivan pärjää Star Wars-sagalle, parhaille Spielberg-leffoille ja Map of the Human Heartille mutta on tukevasti Top 20-listallani. 5/5
Tuli juuri katsottua tämä kolmannen kerran ja iski melkein yhtä kovaa kuin ensimmäisellä. Olen yrittänyt vältellä kaikenlaisia selityksiä tämän elokuvan juonesta, koska pelkään elokuvan menettävän hohtonsa juonen ymmärtämisen myötä. Itselleni on päässyt kuitenkin muodostumaan kolmella katsomisella aika selkeä kuva mitä elokuvassa tapahtuu. Lynch on saanut leffaan niin mahtavan tunnelman, että sellaista pääsee harvoin kokemaan. Utuisten Hollywood-kuvien, painostavan musiikin ja selittämättömien tapahtumien sekoitus piinaa katsojaa alusta loppuun. Lynch saa jopa kirkaassa päivänvalossa kylpevän kahvilan tuntumaan painajaiselta. Ensimmäisellä katselukerralla myös säikähdin ihan kunnolla limusiinissa irvokkaasti hymyileviä vanhuksia Lynchin leffoista tämä menee jaetulle ykköstilalle Straight Storyn kanssa. 5/5 tälle joutuu antamaan
Tv-sarjan pilottina tämä olisi ollut erinomainen, mutta elokuvaksi muunnettuna Mulholland Drive jäi puolitiehen. Elokuvasta jäi ikävästi vaikutelma, että tiettyyn pisteeseen mentiin tuon pilottimateriaalin turvin, kunnes homma hoidettiin hätäisesti kasaan tajunnanvirtaan turvautuen. Alkuvaiheessa tuli esimerkisi pohjustettua joukko hahmoja, joihin ei myöhemmin enää palattu. Osa kohtauksista oli hienosti rakennettuja vahvoine tunnelmineen, Lynchille ominaista huumoriakin oli soppaan sotkettu sopiva hippunen. Sääli ettei sarjaa koskaan tehty. ½
Jokin aika sitten tuli katsottua MD ensimmäistä kertaa -- mikä on tietenkin synti ottaen huomioon, että kyse on DVD Plazan lellikkielokuvasta. Täytyy sanoa, että MD on niitä elokuvia, joista on vaikea olla mitään mieltä. Se on myös niitä elokuvia, joiden avainkohtien merkitystä voi pohtia ja pohtia saapumatta silti mihinkään absoluuttiseen. Elokuvan ensimmäinen kolmannes oli mielestä parasta MD:ssä. Ohjaaja Lynch loi jälleen sitä samaa mystistä hitaasti etenevää tunnelmaa mikä on niin tuttu Twin Peaksistä. Toki siihen vaikutti myös, että oikealta vasemmalle puhuva pituusrajoitteinen ystävämme TP:stä teki paluun MD:ssä. Naomi Watts, Laura Harring ja Justin Theroux muodostivat todella mielenkiintoisen pääkolmikon elokuvassa, ja vaikka vain Watts on näinä päivinä hieman suurempi nimi, niin kukin kyllä pystyi kantamaan elokuvaa harteillaan. Etenkin Theroux ohjaaja-hahmo oli välillä hulvattoman hauska. Elokuvan toinen ja kolmas kolmannes olivat sitten ne osat, joissa MD alkoi mennä katsojan näkökulmasta vähän vaikeammin seurattavaksi. Monet alun hahmot jätettiin täysin käsittelemättä, ja tilalle astui lesborakkaus sekä TP:stä tuttu fantasian/unen ja todellisuuden, hyvän ja pahan, välillä liikkuminen. On pakko tunnustaa, että vaikka se laajimmalle levinnyt MD:n merkityksen tulkinta (eli että elokuvasta ensimmäinen ja toinen kolmas ovat Watts hahmon unta/fantasiaa) on lopulta hyvin looginen, niin ensimmäisen katselukerran jälkeen ei tullut mieleeni ajatella tällaista loppuratkaisua. Tietenkin -- kuten on todettu -- elokuva vaatii useita katselukertoja auetakseen edes vähän, ja toisaalta taas en kyllä pysähtynyt kauheasti miettimäänkään elokuvan symboliikkaa. Itse muistaakseni taisin ajatella, että se sininen avain ja laatikko olivat kuin Hellraiserin kuutio (ne vievät toiseen maailmaan, johon lopulta hukkuu). Tietenkään millään tällaisella ei ole mitään merkitystä sillä kyllä minä näen teidän plazalaisten läpi, olette te sen verran vekkuleita. Turha väittää, etteikö lesborakkauden fyysinen ilmentymä ole se syy miksi tätä leffaa suosittu, ja Lynchin nimi kannessa vaan oikeuttaa teidät katsomaan sofcore pornoa muka elokuvataiteesta kiinnostuneina. Vakavemmin, jälleen kerran (huomautin tästä Fire Walk with Me -elokuvan kohdalla) minun oli ajoittain vaikea seurata Lynch-elokuvaa, koska mies näyttää valitsevan pääosiin erittäin seksikkäitä mutta tyylikkäitä (ihanneyhdistelmä) naisia, ja kuvata heitä sitten ajoittain, sanoisinko, pulssianostattavasti. Vaikka Naomi Watts onkin kaunis, niin Laura Harring oli kyllä kieltämättä sen verran upea, että melkein itketti. Hienointa hänessä oli juuri se, että hän osasi alastomanakin olla olematta porno, mikä kertoo paljon (toki myös ohjaajasta mutta myös) naisen tyylikkyydestä. Tissielokuvaksihan Mullholland Drive sitten lopulta meni... Paljon tästä elokuvasta olisi sanottavaa... Esimerkiksi espressosta. Taidan kuitenkin lopettaa arvosteluni tähän ja sanoa, että aivan kuten teemansakin niin MD on erittäin mystinen elokuva. Tyylikkäästi, ehkä hieman film noir:maisesti, ohjattu elokuva se on, mutta ehkä sitten enemmän kuitenkin taide-elokuva mainstream-elokuvan vaatteissa. 3.5/5 :naminami:
Nekrotaanpa oikein kunnolla. Näin tämän vasta viimeisimmästä (ensimmäisestä?) TV-esityksestä. Odotuksia ei oikein ollut; tiesin kyllä, että esim. täällä leffaa pidetään mestariteoksena, mutta toisaalta en itse ole koskaan ollut kovinkaan suuri Lynch fani. Ensin arvio lyhyesti eli olihan tämä selvästi Lynchin parhaita. Aivan alussa tuntuu, että muutaman minuutin päästä voisi painaa stoppia ja poistaa leffan boksista, mutta pian saakin huomata olevansa jo puolessa ja homman sittenkin toimivan. Visuaalisesti tämä oli hieman pettymys, mutta voi tietysti olla ettei toisenlainen toteutus olisi istunut. Näyttelijät aivan loistavia, käsis lievästä kikkailustaan huolimatta vähintään hyvä ja ohjaus selvästi sitä parempaa Lynchia. Arvosanaa pitää vielä miettiä, mutta 3½ tai 4 tähteä viidestä se on. Spoiler Tarinan selkeydestä olin positiivisesti yllättynyt. Toki kaikkien yksityiskohtien löytäminen varmaan edellyttäisi useamman katsomisen (jos niitä yleensäkään voi annetun infon valossa löytää), mutta perusjuoni oli mielestäni suht' selvä ja toimiva. Kuten Rita elokuvan alkupuolella yrittää nukkua ongelmiaan pois, samaa tekee myös Diane todellisessa elämässään - ja vähintään yhtä heikoin tuloksin. Lopussa syyllisyys vie voiton. Yksinkertainen ja tuttu tarina hieman erikoisesti esitettynä.
Tuli katseltua tää vähän aika sitten ekaa kertaa HD:na ja on kyllä edelleen huikea leffa. Kylmiä väreitä meni samaan tahtiin, kuin olis ekaa kertaa katsellu. Tätä suosittelen lämpimästi... http://www.zavvi.com/blu-ray/mulholland-drive-special-edition/10225351.html Kuvanlaatu erittäin hyvä... :thumbsup:
Pahoittelut jos olen väärässä, mutta tuntuu että tämän elokuvan kohdalla sekavuus vaan on tuonut lisää arvostusta elokuvalle. Katsojat ikään kuin hurmioituu ymmärtäessään ja sitten antavat 5 tähteä. Ehkä minäkin antaisin 5 tähteä, jos ymmärtäisin. En kuitenkaan pidä kilpailusta elokuvia vastaan. Elokuvat ovat kertakäyttöviihdettä. Perusominaisuus on se, että juoni on pakko ymmärtää ensimmäisella kerralla. MD on mielestäni 3 tähden elokuva. Se on hieno elokuva, mutta juonen loppuosan sekavuus laskee pisteitä roimasti.
Tämä tiivisti hyvin omatkin ajatukseni. Lynchin elokuvista on vaikea olla pitämättä, mutta vaikea myös antaa täysiä pisteitä - ei tosiaan aivan aukea. Itse pidän tiettyä selkeyttäkin tarpeellisena eli nämä mielestäni trendikkäät hypermonimutkaisuuteen pyrkivät leffat ovat luotaantyöntäviä. Hienoja kohtauksia kuitenkin, etenkin se Cowboy:n tapaaminen on huippu. http://www.youtube.com/watch?v=bKfU5gd7brU Saako joku muukin tuosta mieleen erästä jonkin aikaa näkymättömissä ollutta kaveria?
Ei kai tämän juoni nyt noin monimutkainen ole Ei jokaisen kohtauksen ja symbolin merkitystä tarvitse tajuta ymmärtääkseen elokuvan. Hyvän elokuvan perusominaisuus on se, että se kestää monta katselua.
Itse en pidä elokuvia todellakaan kertakäyttöviihteenä, mutta muuten olen aika lailla samaa mieltä. Elokuvaan on väkisin lähdetty kaivamaan ratkaisua, ja kun tämä "ratkaisu" on sitten löytynyt, niin Lynchiä pidetään nerona. No ehkä hiukan kärjistettyä, mutta tuo hurmioitumis-pointti näyttää pitävän paikkansa. Leffa sisältää hienoja sekä ahdistavia kohtauksia (en pidä siitä, että ahdistun omassa kodissani). Mystisyyttä ja tulkinnanvaraisuutta leffa sisältää itselle ehkä liiaksikin ja jättää ohjat katsojalle. Pidän kylläkin leffoista, jotka pistävät miettimään, mutta jotenkin Lynchin tekeleet eivät vain ole napanneet. Ärsyttää jos leffan katsominen menee siihen, että etsimällä etsitään niitä symboleita ja ohjaajan sanomaa. No kaikesta ei voi tykätä, ja leffa on kuitenkin katsomisen arvoinen, vaikka onkin vähän liiaksi hypetetty. Nyky-yhteiskunnassa onkin aika vaikeaa löytää leffaa, jota ei hypetettäisi negatiivisessa taikka positiivisessa mielessä. **½/*****
Eikös tämä leffa ollut se josta piti alunperin tulla tv-sarja? Itse itselleni vastaten, piti. http://www.mulholland-drive.net/studies/pilot.htm
Alkupuoli elokuvastahan on ihan ymmärrettävissä. Ehkä viimeinen puolituntinen on sellaista sekoilua, joka pisti ainakin minun pääni pyörälle. Tuntuu vain, etten ymmärtänyt. Kadotin kosketuspinnan elokuvaan ihan yllättäen.
Ehkä älyttömin mielipide, mihin olen vähään aikaan täällä törmännyt Vihje: älä missään nimessä katso aikamatkailuelokuva Primeria, koska se vaatii oikeasti ainakin kaksi katselukertaa ennen kuin sen edes jotenkuten ymmärtää. Mulholland Driven juoni heittää tosiaan aikalailla häränpersettä elokuvan lopussa, mutta en koskaan ole osannut nimetä tätä silmiinpistäväksi heikkoudeksi. On tämä elokuva toki selkeämpi ja helpommin lähestyttävä kuin vaikkapa Inland Empire. Mutta miksi kaikki pitäisi aina edes ymmärtää? Ei ole vain yhtä tapaa tehdä elokuvaa ja turvautua aina selkeän lineaariseen juoneen. Onhan tässä toki maallisempia asioita arvostaville hyvää naisten välistä lemmiskelyä, ja hyväksyn senkin jos Lynch on halunnut väsätä jonkunlaisen kyhäelmän vain tuon lesboilun ympärille Lynchin elokuvien parissa on hienoa se, että katsoja tuntee itsensä unien tulkitsijaksi, kaiken tapahtuessa alitajunnassa ja epämääräisellä alueella jossa unet, harhat ja todellisuus sekoittuvat. Jos elokuva on selvä tapaus heti alusta asti ja selittää itse itsensä lopussa niin ettei mitään pohdiskeltavaa jää, se on äärimmäisen ikävystyttävää. Itse rankkaisin Mulholland Driven Lynchin parhaimmistoon, ellen jopa parhaaksi. Luultavasti Lynch on jättänyt elokuvaan paljon turhaa (tai ainakin näennäisen turhaa) misinformaatiota ja totutun abstrakteja elementtejä, ehkä aiotussa tv-sarja-muodossa jotkut osa-alueet olisi tasapainotettu paremmin ja elokuvassa marginaaliin jääneet asiat saaneet lisäselvitystä. Mutta tämä nyt on jossittelua. Tällaisenaankin kokemus on oivallinen ja yksi mieleenpainuvimpia elokuvateatterikokemuksia Eyes Wide Shutin kanssa.
Kaikki taide ei pyri esittämään todellisuutta aitona, kuten katsoja sen tietoisesti havaitsee. David Lynchin koko tuotanto on enemmän tai vähemmän surrealistia tai jopa abstraktia muotoa. Lynchin pyrkimys kuvata alitajuisisa sielunmaisemia on yleisempää ja myös hyväksytympää esim. kuvataiteen puolella. Elokuvataiteessa helposti tämän tyylisuunnan edustajat sortuvat ainakin katsojan kokemana tekotaiteellisuuteen tai sitten he eivät hallitse ko. median teknistä osaamista ja tulos ei tällöin kosketa katsojaa. Lynch on kuitenkin oman (valko)kankaansa osaava mestari ja vaikka hänen töidensä sanoma ei aina helposti aukea katsojalle, saavat ne kuitenkin aikaan tunnereaktioita ja tarjoavat samalla sekä älyllistä että emotinaalista kiehtovuutta ainutlaatuisella tavalla.
En tiedä tarkoittiko näin mutta itse käsitän tuolla kertakäyttöviihteellä sitä että elokuvan voi aidosti katsoa vain ensimmäisen kerran...Seuraavat kerrat ovat aina sitten jo katsotun katsomista. Tämän voisi kiteyttää niinkin että itse katson mieluummin hyvän uuden elokuvan kuin hyvän vanhan uudestaan, siis periaatteessa. Toki jotkut lukevat (muka?) samoja kirjojakin moneen kertaan.
Jotkut kuuntelevat (muka?) samoja levyjäkin moneen kertaan. Lynchin leffat kannattaa katsoa ainakin muutaman kerran, ainakin itselleni ne ovat tuntuneet vain paremmilta jokaisella katsomiskerralla. Sama pätee myös joihinkin kirjoihin ja levyihin.
Aivan oikea huomio. Formaatilla on väliä. Pop-kappale voi kuulostaa mielekkäältä ehkä juuri sen ekan kerran, kun taas proge-vastaava voi vaatia monia kuunteluja että pääsee edes alkuun. Kyllä minäkin katson parhaita ja lempileffoja moneen kertaan, ei siitä ole kyse. Mielestäni leffan kuitenkin tulisi aueta katsojalle elämyksenä parhaimmillaan jo sillä ekalla kerralla, samoin kuin kirjankin. Johtuen ihan jo ajan rajallisuudesta ja lipun hinnasta. Sitäpaitsi itse en ainakaan usko että kukaan lukee vaikka sitten potteria kymmenen kertaa. Höpöhöpö.
Mulholland Dr. ei ole sekava. Se on kompleksinen ja monitasoinen taideteos. Sekavuus edellyttää epäjohdonmukaisuutta ja epäloogisuutta, mutta kompleksisuus sinänsä ei vielä ole samaa kuin epäloogisuus. Olen nähnyt tuhansia elokuvia enkä vähästä hätkähdä. Kun kävin teatterissa katsomassa Mulholland Dr:n, niin elokuvan päättyessä en hahmottanut sen juonta täydellisesti, mutta vaistosin ("gut feeling"), että sen muoto on jotenkin täydellinen. Viimeinen sana "Silenzio!" sai minut itkemään, ja siihen on harva elokuva pystynyt. (Vasta myöhemmin tajusin, että sama sana lausutaan Keskipäivän aaveen päätteeksi.) On valitettavaa, jos koet tilanteen "kilpailuksi". Minusta nimenomaan jotkin juoneltaan nokkelat elokuvat, kuten 9 kuningatarta, "kilpailevat" katsojaa "vastaan" ja kokeilevat, paljonko katsojaa voi vedättää ja tajuaako tämä, mistä tapahtumissa on todella kysymys. Elokuvat ovat taideteoksia, joiden avulla ihmiset voivat tutkistella itseään ja suhdettaan ympäristöönsä. Silti elokuvateoksia voidaan käyttää myös yksioikoiseen tarinankerrontaan ja juonen ajamiseen aivan niin kuin Rolls-Roycella voi tyytyä köröttelemään maitokauppaan. Osa elokuvista voi olla kertakäyttöviihdettä, aivan niin kuin osa musiikista on kertakäyttöistä viihdemusiikkia. Sitten on taidemusiikin suurteoksia, Beethovenin sinfonioista Ligetin kenttämusiikkiin. Niitä ei ole välttämättä tarkoitus "ymmärtää", vaan keskeistä on niiden vastaanottaminen, elämys. Vaikuttaa pinnalliselta, yksioikoiselta ja pakonomaiselta katsomukselta. Elokuvateoksissa on muitakin osatekijöitä kuin juoni. Entä jos elokuvassa ei ole mitään juonta (This Is Cinerama, Atlantis, Powaqqatsi) tai juoni on mutkikas tai toissijainen (Chinatown, Mr. Nobody)? Silti sellaiset elokuvat voivat olla viihdyttäviä ja vaikuttavia, ja niiden muoto ja vaikutus ovat lähempänä taidemusiikin sävellyksiä kuin jännitystarinoita. Elokuvateoksissa on muutakin ymmärrettävää kuin juoni. Elokuvan pääaiheena voi olla muukin näkökohta kuin juonenkuljetus esimerkiksi ideoiden tai tunnelmien keskinäiset suhteet ja niiden muuntuminen, kuten monissa Anton Brucknerin ja Gustav Mahlerin sinfonioissa. (Maalauskin voi olla realistinen tai abstrakti.) Juoni voi olla vain väline, jonka avulla esitetään esimerkiksi yhteiskuntakritiikkiä (Costa-Gavras); jos silloin rajoittuu juonen ymmärtämiseen, se on vähän sama kuin jos jäisi tuijottamaan sormea jonkun osoittaessa: "Katso tuota!"