Zero Dark Thirty (2012) (Kathryn Bigelow / Chris Pratt, Jessica Chastain, Joel Edgerton)

Odotuselokuvien kärkinimiä tämä. Vaikka en Kipulokerikosta erityisemmin pitänytkään, niin kyllähän Bigelow osoitti sillä ainakin sen, että tällainen nykyaikainen militarismikuvasto on hyvin hallussa. Tuota vuosia kestänyttä kirkonrottaakin kun raotetaan sieltä salamyhkäisyyden verhoista, niin mielenkiintoista matskua voinee olla luvassa. Oscareihin?

 

Jännä nimi, en tiedä oikein miten tuo liittyy elokuvaan. Mielenkiintoista nähdä Pratt tässä.

 

Chris Pratt on aika jännä valinta päärooliin. Mielenkiinnolla odotan.

 

Sopiva kellonaika vähän pimeämpiin operaatioihin.

 

Betsiä sisään ja tätä elokuvaa lapulle niiden tärkeimpien palkintopöytien osalta. NYFCC:n puolesta elokuva palkittiinkin jo vuoden parhaana ja ohjaajalle toki sitä omaa pokaalia myös. Alkusoittoahan tuo vasta, mutta arvostelutkin ylistelee jo kovasti, joten jatkoa seuraa.

 

Oscareissa taas kiehuu ja Bigelown uusinta toivotaan boikottiin leffan väitetyn selittelevän asenteen vuoksi koskien kidutusta.

http://www.imdb.com/news/ni44899372/

 

Tuskinpa mitään voittaisi muutenkaan. Hurt Locker on jo nähty.

Tää leffa kiinnostaa juuri nyt kun eilen lopetin Homelandin kakkoskauden joten tämä sopisi erittäin hyvin teemaan

 

Tampereen Finnkino hinnoitteli itsensä taas ulos. Ei iltapäivänäytöksiä, hinnat alkaen 12€.... jep jep, mieluummin käyttää nekin rahat bluurayhyn.

 

Olihan se hyvä leffa. Tiivistunnelmainen pätkä joka pitää otteessaan ja kiristyy loppua kohden kun vääjäämätön loppu odottaa.
Juuri kun tuli Homelandin kaksi kautta katsottua putkeen niin yhtymäkohtia oli mukavasti ja leffan päähahmo jäi ehkä hieman vaisuksi kun vertaa sitä juuri Homelandin naishahmoon.

4/5

 

Taiten tehty ja alati mielenkiintoinen elokuva. Vaikka hahmot jätetään etäisiksi ja kerrontakin on pitkälti sellaista kuivakkaan toteavaa ilman suurempia tunnepyörteitä, niin siltikin tämä hypnotisoi siihen malliin, että pitkästymään ei pääse kyllä missään vaiheessa. Kylmäävän hankala ajojahti esitetään kiihkottoman analyyttisesti ilman sankarifanfaarien pärinää. Kuvaus on viimeisen päälle hiottua ja aina oikeassa paikassa olevaa. Musiikkia käytetään säästeliäästi, mutta tehokkaasti. Ohjaus on lopussa jo niinkin tehokasta, että kun kopterit nousevat yöhön, niin tuntuu kuin olisit itsekin keskellä tapahtuvaa.

Ihmisten pakkomielteet tuntuvat olevan näissä Kathryn Bigelowin elokuvissa pääteemoina ja niinpä tälläkin kertaa. Jessica Chastain tekee kyllä ihan passelia työtä tuon saman teeman ankkurina, mutta jotenkin odotin vähän mieleenpainuvampaakin suoritusta. Pientä pettymystä siitä, mutta ei sen kummempaa.

 

Žižek elokuvan tavasta kuvata kidutusta -> The Guardian

 

Kyllähän tuosta on helppo olla samaa mieltä, elokuvantekijä voi esittää neutraalia taiteilijaa mutta eihän se näin realistisen ajankohtaisen aiheenkin ollessa kyseessä ole uskottavaa, kuten Zizekin vertauksistakin käy hyvin ilmi. Aika perus jenkkipropagandaa tai vähintäänkin patrioottista kamaa tuo on jotta amerikkalaiset saavat prosessoida omia moraliteettejaan, mutta jos kidutus on vain välttämättömyys miksi miettiä?! Asian hyväksyvästä prosessista lienee kyse.

Tässä, kuten Homelandin kohdalla, eniten kuitenkin ärsyttää tekopyhä naisroolitus kuin väkisin tasavertaiseen asemaan vaativiin tehtäviin miesten rinnalle, samalla kuin säälien miten paljon tämä naiselta vaatii. Pyhä yksinkertaisuus...

 

En ole hirveästi perehtynyt Bigelowin lausuntoihin leffojensa tiimoilta, eli en tiedä kuinka "patrioottinen" hän on, mutta jos nyt miettii tätä tai vaikkapa Hurt Lockeria, niin itse en löydä kummastakaan mitään sotaa glorifioivaa tai esim. kidutusta hyväksyvää tasoa. Enemmänkin tulee sellainen fiilis, että katsojalle näytetään kylmän analyyttisesti, että näin tehtiin ja jätetään asioiden hyväksyminen tai kauhisteleminen katsojan vastuulle. Sitä voi tietysti kritisoida, että ei oteta asiaan kantaa, mutta itse pidin tuosta ratkaisusta kummassakin leffassa.

Käsittääkseni Zero Dark Thirtyn Maya pohjautuu oikeaan yksittäiseen naisagenttiin, joten leffaa ei käy syyttäminen tässä tapauksessa. Tietysti jos sinua rassaa noin muuten naisten sijoittaminen tasavertaisiksi miesten kanssa tosielämässä, niin sitten Itselleni ei tullut myöskään sitä kuvaa tässä, eikä edes Homelandissakaan, että sitä sukupuolta olisi tuotu jotenkin korostaen tai varsinkaan säälien esiin.

 

Onkohan Cleveri taaskaan edes nähnyt elokuvaa ennen kun pitää arvostella elokuvaa?
Mielestäni tässäkään pätkässä ei ollut mitään patrioottista vaan juuri kylmän analyyttista tarinaa operaatiosta. Lopun iskustakaan ei saa mitään suurta voitonjuhlaa irti. Ja todellisuudessa koko homman onnistumisesta saa kiittää pitkälti naista ja hänen tiimiään missä oli molemman sukupuolen edustajia.

 

Jep, nimenomaan lopuksi jäi sellainen fiilis, että olikohan tämä kaikki sen 12 vuoden arvoista ja miten maailma konkreettisesti muuttui tämän ansiosta. Viimeinen kuva on aika voimakas

Spoiler

- siis Maya lentokoneen penkillä kaikkensa antaneena ja olemuksesta ei ota oikein selvää, että onko pettynyt vai huojentunut vai sekä että -

ja kiteyttää hyvin koko homman.

 

Kyllä tulee ihan tippa linssiin, kun lukee Kathryn Bigelow'n selityksiä "epäpoliittisesta" elokuvasta. Joko Bigelow yrittää haalia mahdollisimman laajaa katsojakuntaa ja on siksi paljastamatta elokuvan näkemyksiä tai sitten hän on vain huono ohjaaja ja Mark Boal vielä huonompi käsikirjoittaja. Etenkin Boalin selitykset siitä, kuinka elokuva muka kertoo, että kidutus ei toimi, ovat vähintäänkin naurettavia. Boalin kommenttien mukaan tärkeää tiedustelutietoa saadaan elokuvassa ruokapöytäkeskustelun eikä kidutuksen aikana. Mutta Bigelow lavastaa kohtauksen niin, että ruokapöytäkeskustelu tapahtuu heti kidutuksen jälkeen. Jos elokuvan on todella ollut tarkoitus näyttää kidutuksen toimimattomuus, on kyseessä kyllä poskettoman huono elokuvanteko. Politiikasta irti sanoutuvat Bigelow ja Boal myös aloittavat elokuvansa WTC-iskun aikaan nauhoitetuilla ääninauhoilla, jotka oikeuttavat koston heti alkuunsa. Loppupuolellaan elokuva päätyy ylistämään sitä samaa henkeä, joka johti Irakin sotaan. Kunnon tiedustelutietoa ei tarvita, kunhan vain joku rohkea yksilö todella uskoo päämääräänsä.

The Hurt Locker oli ensimmäisellä kerralla intensiivinen kokemus, mutta toisella katsomiskerralla elokuva paljastui huonommaksi, sillä se ei onnistunut kertomaan yhtään mitään koko Irakin sodasta. Zero Dark Thirtyä vaivaa heti ensimmäisellä katsomiskerralla sama ongelma. Täten Bigelow'n ja Boalin panos terrorisminvastaisen sodan kuvaamisessa valkokankaalla on räikeästi yliarvostettua. Elokuvat eivät onnistu sanomaan mitään painavaa yhtään mistään ja niiden pyrkimys "epäpoliittisuuteen" kertoo lähinnä tekijöidensä naiivista ja vastuuttomasta suhtautumisesta aiheeseen. Bigelow myös välttää tiukasti näyttämästä ketään USA:n tiedusteluyhteisön jäsentä tai sotilasta vähänkään negatiivisessa valossa. Molempien elokuvien propagandaluonne peittyykin niiden dokumentaarisen pinnan alle.

*