Meksikolaiset akat puhuu aina kiihtyneessä tilassa espanjaa, vaikka ympärillä ei ole ketään joka ymmärtää espanjaa.
Yleensä ihmiset ilmaisevat voimakkaat tunteet, varsinkin vihan äidinkielellään, koska tunnekuohun myötä kiinnostus muiden ihmisten kielitaitoa ja kykyä ymmärtää kohtaan häviää. En minäkään Suuttuessani tai satuttaessani itseni ulkomailla kiroile englanniksi vaan suomeksi.
Tuotahan tapahtuu lähinnä lyhyillä lomamatkoilla, kun aivot ei vielä ole kääntyneet pois suomimoodista. Mutta kyllä jo kuukauden jälkeen ne kirosanatkin yllättävissä tilanteissa tulevat sillä kielellä mitä siinä nyt on puhuttu. Tokihan tässä voi olla ihmiskohtaisia eroja, mutta itsellä näin. Elokuvissa ja sarjoissa tykätään latinohahmot usein sijoittaa siihen samaan tiettyyn muottiin, tummia ja tulisia, tunteet hihassa, joka sitten katsojille tehdään selväksi tällaisilla äidinkielellä suoritetuilla puhepurkauksilla. Loistava esimerkki poikkeuksesta tähän kaavaan on Six Feet Underin Federico Diaz joka omaa näitä realistisia latinomaisia peruspiirteitä kuitenkaan valahtamatta tähän karikatyyrimäiseen perustrooppiin.
Tätä piti ihan miettiä, ja itse ulkomailla aikoinaan neljä vuotta asuneena kiroilin kyllä äidinkielelläni huomattavasti enemmän kuin silloisen kotimaani kielellä, joka siis oli melko harvinaista. Tottakai tämä riippuu suurelta osin siitä minkälainen tilanne milloinkin on päällä, mutta silloin erittäin harvoin kun hermoni menetin kiroilin sujuvasti sekä kuuluvasti ihan suomenkielellä. Tämä johtunee kyllä osaksi siitäkin, että Saksa on kielenä kirosanojen suhteen harvinaisen köyhä.
Tuon olen minäkin todennut jo paljon aiemmin täällä. Lisäksi totesin, että likomärällä asvaltillakin renkaat ulvovat!
Itsekin joskus soratiellä kumia ulvottanut... Hyvin savettu soratie siinä kyllä yleensä tarvitaan.... T: Vesku
Dramaturgisesti eteensä tuijottavat autoilijat ovat tietysti tylsiä, joten elokuvien autoissa olevat ihmiset on pistetty tuijottamaan enemmän toisiaan kuin tietä. Epäuskottavaa ja hengenvaarallisen vastuutonta. Komedia Me, Myself & Irene (2000) ei ehkä ole niitä kaikkein realistisimpia elokuvia, mutta mitään realistista tai tarkoituksellisen koomista ei ole kohtauksessa, jossa Jim Carreyn roolihahmo ajaa autolla kaupungin keskustassa niin intensiivisesti keskustellen, ettei yhtäjaksoisen minuutin aikana katso kertaakaan eteensä!
Vähän samalla tavalla kuski yleensä vatkaa rattia kuin viimeistä päivää vaikka ajo tapahtuisi suoralla tiellä.
Raivostuttavia tyhmiä kliseitä, joita näkee elokuvissa jatkuvasti: Roolihenkilö kerää tietoa jostakin itselleen tärkeästä aiheesta, mutta yhdessäkään lehtileikkeessä ei ole päiväystä. Mitään tutkimusta ei voi tehdä ilman tietoa siitä missä järjestyksessä tapahtumat ovat edenneet. Jopa monia vuosia mellastaneita sarjamurhaajia ollaan jäljittävinään päivämääristä piittaamatta. Viranomaisia pakoilevat ihmiset pälyilevät julkisilla paikoilla epäilyttävän näköisesti ympärilleen, vilkuilevat jatkuvasti olkansa yli ja säntäilevät äkisti eri suuntiin kun vainoajia ilmaantuu näköpiiriin. Voi, voi. Vainotun tärkein tehtävä on herättää mahdollisimman vähän huomiota. Rikos- tai muulta tapahtumapaikalta kannattaa aina kun vain mahdollista poistua kävellen ja rauhallisesti sulautua muiden jalankulkijoiden joukkoon. Juoksemalla voittaa aikaa muutamia vaivaisia sekunteja, mutta niiden vastapainoksi juokseminen keskellä katua ase kädessä on tehokkain tapa herättää huomiota ja painua silminnäkijöiden mieleen. Onko mitään hyödyttömämpää kuin juosta auton edessä tätä pakoon? Miksi roolihenkilöt kerjäävät toisten huomiota kertoakseen näille jotakin? "Odota!", "Älä mene!", "Kuuntele, minulla on asiaa!", "Ihan tosi, tämä on tärkeää!". Ihan vain yksinkertaisesti kertoisivat asiaansa: "Komerossa on kirvesmurhaaja". Sankaripari pakenee takaa-ajavia kelmejä hämärässä metsässä. Luulisi ideana olevan päästä jäjittäjistä eroon, mutta pakenijat pitävät meteliä huutelemalla jatkuvasti toisilleen turhanpäiväisiä ohjeita ja hoputtavat juoksemaan nopeammin: "KATSO, TUOLLA ON LATO! RÄMMITÄÄN SINNE PIILOON TÄYDENKUUN VALOSSA KYLPEVÄN AUKEAN NIITYN LÄPI!!!" Pakenemisesta vielä. Neitokainen pakenee michaelmyersia autioon kymmenhuoneiseen teollisuusrakennukseen ja piiloutuu kolmanteen huoneeseen. Michaelmyers tutkii turhaan ensimmäisen huoneen ja toisen. Piinallisen jännittävän kohtauksen jälkeen tämä ei huomaa neitokaista kolmannessakaan huoneessa ja jatkaa neljänteen. Mitä tekee juuri paljastumiselta välttynyt uhri? Antaa murhaajalle uuden tilaisuuden, lähtemällä hyväksi osoittautuneesta turvapaikastaan tämän vielä läpikäymättömiin huoneisiin 5-10.
Olen nähnyt ainakin 100 kohtausta, missä pahis (tai hyvis) tähtää hyvistä (tai pahista) pistoolilla lähietäisyydeltä. Seuraavaksi alakynnessä ollut tyyppi tekee jonkun ovelan liikkeen jolla saa uhkailijan riisuttua aseista ja käännettyä asetelmat. Kaikki tämä jäisi tekemttä jos malttaisi tähtäillä pyssyllään edes metrin päästä. Mutta kun ei, aina on pakko tunkea sitä pyssyn piippua takaraivoon dramaturgisista syistä.
Seuraa spoileria jos linkkiä klikkaa. Muun muassa tähän liittyen Kiss Kiss Bang Bang -elokuvassa oli hyvä kohtaus. Mutta joo, sanoohan tuon jo maalaisjärkikin että etäisyys on näissä hommissa hyvä asia.
Tuli välittömästi sama kohtaus mieleen tuosta kliseestä . Kiss Kiss Bang Bang on kyllä muutenkin todella nokkela leffa kusemaan kaikenlaisten dekkarikliseiden päälle (pun intended). Ehkä vähän vaikeasti lähestyttävä tietyllä tapaa juuri sentakia että on vähän liiankin nokkela välillä, mutta minulle se on yhä kaikkien aikojen suosikkikomedialistan kärkipäässä. Liian harvoin tulee tällaisia tribuuttielokuvia faneilta faneille.
Se tietysti elokuvissa on aina luonnollisesti epärealistista, että perheen lapset eivät näytä juuri koskaan yhtään vanhemmiltaan. No tämä nyt tietenkin on luonnollista, ja mahdotonta välttää, koska harvoin elokuvan perheen isän/äidin lapsen näyttelijä on oikeasti elokuvan perheen isän/äidin näyttelijän lapsi. Sitten tietysti ainakin USA:an sijoittuvissa elokuvissa usein ollaan ulkokengät sisällä jopa kotioloissa. Siitä on saattanut olla tässäkin ketjussa puhetta, että ilmeisesti USA:ssa tuo on ihan normaalia, että ihmiset siellä oikeastikin (eikä pelkästään elokuvissa) ovat kotonansakin sisällä (ja silloinkin kun käyvät vaikka kylässä ystävillänsä) ulkokengät jalassa, siis niissä samoissa likaisissa ulkokengissä, joilla ollaan tultu juuri ulkoa sisälle kotio. Se ihmetyttää kyllä kovasti, itsellä ei tulisi kuuloonkaan olla ulkokengissä kotona sisällä tai ystävän luona. Se nyt tietenkin on normaalia muuallakin, kuin USA:ssa, että työpaikalla ja koulussa ollaan ulkokengät jalassa. Toinen vastaavanlainen juttu USA:an sijoittuvissa elokuvissa on, että puhelu saatetaan päättää ilman "heippa"/"moikka" -tyylistä lopputervehdystä, mutta ilmeisesti tällainenkin on USA:ssa oikeastikin ihan normaalia. Jos omassa elämässä näin tapahtuisi, niin ihmetyttäisi, ja saattaisi ihmetellä, että katkesiko puhelu vahingossa, kun ei tullut lopputervehdystä.
^ Noista viimeisistä on ainakin ollut puhetta aiemminkin, kenkiähän pidetään siellä ihan oikeasti sisälläkin, joten ei varsinaisesti ketjuun kuuluva juttu. Eikä nämäkään, mutta laitetaan nyt samalla: aina vähän ihmettelen sitä, miten elokuvissa/sarjoissa syödään kakkua haarukalla. Minä käytän aina lusikkaa. Lisäksi tämä, miten leipään laitetaan aina myös se "yläkerros", jolloin juustot sun muut jäävät kahden leivänpuolikkaan väliin. En tee itse noin.
Itse olen kuullut, että tuo jenkkien ulkokenkien pitäminen sisällä on ihan huuhaata oikeassa elämässä. Lienee enempi elokuvatekninen juttu ettei tuhlata aikaa siihen, kun elokuvan tai tv -sarjan hahmot ottavat kenkiä pois jalasta tai vastaavasti laittavat niitä jalkaan, toisiko tälläinen realisti mitään lisää tarinaan? Miettikää vaikkapa joitan Frendien jaksoa, kohtaus alkaa kun Joey kävelee sisään Monican&Chandlerin asuntoon ja menee jääkaapin kautta istumaan sohvalle, kohtauksen aikana hahmot puhuvat jostain Joeyn naisongelmasta (ja samaan aikaan heitetään vitsejä), hahmot keksivät ratkaisun ja Joey poistuu asunnosta jonkun vitsin saattelemana. Seuraava kohtaus alkaa, kun Joey kävelee sisään omaan asuntoonsa, nappaa puhelimen ja menee olohuoneen tuolille soittamaan. Olisivatko nämä kohtaukset parempia, jos näytettäisiin kuinka Joey ottaisi kengät pois tulessaan sisään asuntoon ja laittaisi ne sitten lähtiessään jalkaan? Toinenkin kohtaus alkaisi myös kenkien poistolla. Kenkien räplääminen ei toisi tähän oikeastaan mitään, kohtaukset ovat sujuvampia kun emme näe Joeyn solmivan kengännauhojaan tai vastaavasti yrittäessään tunkea jalkaansa kenkiin, joissa on solmut valmiina (jota monet meistä varmaan tekevät). Tietenkin vaihtoehtoisesti kohtaukset voitaisiin tehdä niin, ettemme näe Joeyn sisääntuloa vaan kohtauksen alkaessa Joey on jo asunnossa puhumassa ystäviensä kanssa. Kohtauksen päätteeksi näemme Joeyn ryntäävän kohti ulko-ovea ja leikataan seuraavaan kohtaukseen jossa Joey seisoo asunnossaan puhelin kädessä. Tämä näin kärjistettynä esimerkkinä, miten voitaisiin välttää tuo kenkäongelma, mutta jos halutaankin tehdä kohtaus aiemman esimerkin tapaan niin silloin pakostikin tulee ongelmia. Kannattaa myös huomata, ettei hahmojen jalkoja kuvata kovinkaan paljon, yleensä kun on tärkempi keskittyä henkilöiden kasvoihin ja ylävartaloon, joten katsojakin unohtaa ajatella jaloissa olevia kenkiä. Lisäksi mitä nyt tein vähän "tutkimusta" katsomalla Youtubesta Salattujen Elämien klippejä niin niissäkin hahmot tulevat ja menevät kenkät jalassa asuntoon ja asunnosta ulos. Lisäksi Salkkarien lavasteet ovat sen verta pienempiä kuin esimerkiksi Frendeissä (jolloin hahmot eivät voi kävellä kauas, jotta näkisimme jalkoja) ja kameran fokuksen ollessa vyötäröstä ylöspäin, hahmojen jalkoja ei edes kuvata. Poissa silmistä poissa mielistä.