Rita Hayworth - Avain pakoon täytyy olla yksi yliarvostetuimmista elokuvista. Juonihan oli tympeä, kun päähenkilö alkoi veljeilemään vartijoiden kanssa ja sai sitten kaikenlaista ylimääräistä, esim. pari pulloa kaljaa. Kaiken lisäksi oli vielä murhaajakin. Pitääkin katsoa elokuva uudestaan ja vakuuttua juonen tunkkaisuudesta taas uudelleen! Shawshank Redemption oli nimenäkin parempi kuin tuo Rita Hayworth - Avain pakoon. Jossakin on sanottu, että elokuvaa esitettiin kaapelikanavilla ja sen takia se sai niin suuren katsojamäärän ja edelleen myös paljon ääniä IMDB:ssä. Tai voisiko siinä olla jotain hienoa symboliikkaa, että kaivaa tunnelia naisen kuvan takana piilossa...??
Spoiler Päähenkilö Andyhan ei tosiaan murhannut ketään, mikä selviääkin elokuvan aikana (kuten myös se, kuka sitten murhasi hänen vaimonsa ja tämän rakastajan). Mitä tuohon vartioiden kanssa veljeilyyn ja sen kautta saatuihin kaljoihin tulee, niin ensinnäkään Andy ei itse juonut tippaakaan, vaan antoi kaikki kaljat vankikavereilleen. Samalla Andy teki itsensä tarpeelliseksi vartijoille (alkoi hoitamaan heidän verojaan ja täten säästämään heille isoja summia rahaa) saaden samalla suojelua häntä piinanneelta raiskaajavangilta. Ei sekään ole nyt kaukaa haettu, että Andyllä oli jo tuossa vaiheessa suunnitelmana edetä luottamustehtävissään aina vankilanjohtajan avustajaksi saakka, jotta hän saisi huijattua itselleen mukavan pesämunan korruptoituneelta vankilajärjestelmältä.
Siksi, että tarinoiden viehätys ei perustu niissä seikkailevien olentojen olemassaoloon, vaan tarinan itsensä ominaisuuksiin. Jos tarina siitä, että ritari X pelastaa prinsessa Y:n on kiinnostava, niin onko sillä väliä elivätkö X ja Y oikeasti joskus 600 vuotta sitten? J.F.Kennedy eli oikeasti, mutta elokuva hänen salamurhastaan on suurimmaksi osaksi fiktiota vaikka kuinka yritettäisiin "faktat" saada oikein. Kennedyn hahmo elokuvassa onkin vain elokuvantekijöiden näkemys siitä, millainen henkilö hän oli. Samoin ritarien seikkailut ovat näkemyksiä siitä, millaisia nuo tarinat voisivat olla. Tarinat ovat ikiaikaisia. Niissä on hyviä hahmoja, pahoja hahmoja, viisaita miehiä ja kauniita naisia. Meillä on tarve kertoa ja kokea näitä tarinoita jäsentääksemme elämäämme. Näitä tarinoita voi projisoida mihin tahansa aikaan ja paikkaan, niin todellisiin kuin kuviteltuihinkin. Joku sijoittaa tarinansa 1800-luvun Lontooseen, toinen galaksien taakse miljardi vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Näissä tarinoissa voi kuitenkin olla samankaltainen dynamiikka ja viehätys. Fiktio mahdollistaa mielikuvituksen käytön laajemmin ja kun kyseessä on scifi, saadaan tehtyä tärkeitä "what if" -kysymyksiä kyseenalaistaaksemme kriittisesti todellisuuden ympärillämme sellaisena kuin sen olemme muovanneet. Siksi ihmiset haluavat nähdä tarinoita joissa seikkailee olentoja, jollaisia ei ole oikeasti olemassa.
En myöskään ihan ymmärrä, miten nämä seikat liittyvät elokuvan mahdolliseen yliarvostukseen. Suomenkielinen nimikö on yliarvostettu? Ja luulenpa, että paria muutakin elokuvaa on kaapelikanavilla esitetty.
Ei. Tuolla kyseisellä pistemäärällä kun on julkaistu seuraavanlaista roskaa: 221. Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous 224. Suljettu saari 237. Slummien miljonääri Että oikein laittaa oksetuttamaan. :sick:
Ahaa, nyt aloin muistamaan. Jäi sellainen mielikuva, että Andyn syyllisyys jäi jonkunlaiseksi arvoitukseksi. Täytyypä tosiaan katsoa uudestaan! Sitten se tarinakaan ei ole niin tunkkainen kuin ajattelin. Niin se kaapelikanavilla näyttö liittyi siihen, että elokuva sai valtavasti katsojia ja kaapelikanavien "töhnän" seassa se oli aivan huippua ja sitten kun katsojat äänestivät sitä IMDB:ssä siltä pohjalta se sai aivan ylettömät pisteet.
Gladiaattori. Phoenix on roolissaan suorastaan itkuisen huono. Crowe on kolea ja ontto kuin pimeä luola. Käsikirjoitus ei luo hahmoihin juurikaan syvyyttä vaan ne jäävät ohuiksi, vaikka motiivit esiin tuodaankin. Harvoja hyviä kohtauksia ovat Maximuksen saapuminen kotikonnuille, elokuvan lopetus sekä gladiaattoritaistelut. Jälkimmäiset kuljettavat elokuvaa eivätkä juuri jätä tilaa draamalle. Soundtrack on kyllä jylhä, mutta ainoa muistettava (ja oikeastaan tyylikäs) melodia on leffassa useamminkin toistuva sellainen. Äänisuunnittelu on kolkko ja ontuva vuoden 2000-elokuvaksi (katsottu blu-raylta, liekö DVD:n DTS sitten mehukkaampi aka onko leffa miksattu uudelleen blu-raylle?). Olen nähnyt myös elokuvan EE:n, se lähinnä tylsistää sitä entisestään.
Ihan mielenkiintoinen tämä aihe. Ihmettelen vaan miten täällä on menty niin vahvasti suosikkielokuvien dissauslinjalle. Mukana on aika vahvasti IMDb:n Top 250 -lista, joka on kuin vaalitulos, josta ei auta valittaa. Tietty olisi vaikeaa keskustella tuntemattomaksi jääneistä elokuvista. Mielestäni yliarvostettu elokuva on sellainen, joka on saanut ammattikriitikoilta säännönmukaisesti täydet pisteet tai merkittävät palkinnot, mutta se ei ole saavuttanut suosiota yleisön keskuudessa. IMDb:ssä tämän voi päätellä vertaamalla omaa arviota ja käyttäjien pisteytystä metascoreen eli lehtikriitikkojen keskimääräiseen arvioon. Yliarvostus voi tarkoittaa myös sitä, että elokuvaa arvostetaan tietyistä ansioista, muttei pidetä silti erityisen hyvänä. Esim. elokuvan aihe voi olla erityisen arka, rohkea tai harvinainen, mutta se on aika pieni osa kokonaisuutta. Minun silmään monet vanhat elokuvat ovat nykypäivänä yliarvostettuja. Ne ovat ehkä aikansa huippuja, mutta jos niitä verrattaisiin nykyajan elokuviin huomioimatta eri aikakautta, niin voisi monesta viiden tähden leffasta tulla surkea floppi. Katsoin hiljattain mm. La Dolce Vitan (1960). Sen metascore on IMDb:ssä 93/100 ja käyttäjien pistekeskiarvo 8,1, mutta eihän siinä leffassa ole edes juonta ja se on ylipitkä (174 min). Ehkä olen juntti, mutta en vaan tajunnut, mikä elokuvassa on muka niin mestarillista. Mua ei todellakaan kiinnosta, minkälaisen kohun se on ilmestyessään aiheuttanut seksipitoisuudellaan. Toinen vastaava on klassikko on Tohtori Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (1964). IMDb:ssä 8,5/10 ja metascore 96/100. Mua ei naurattanut, vaikka sen pitäisi olla komedia. Mua ei kiinnosta, minkälaisen kohun se on aiheuttanut ilmestyessään Kylmän sodan aikana. Tuntuu että myös monet muualla kuin Pohjois-Amerikassa tehdyt elokuvat ovat yliarvostettuja. Esim. City of God (2002). Nooh... tämä kylläkin on nimen omaan yleisöäänestyksessä korkealla (IMDb 21. sija) muttei välttämättä kriitikoiden suosikki eikä 4 Oscar-ehdokkuudesta voittanut mitään. On tämä ihan katsomisen arvoinen elokuva, muttei mielestäni aivan tätä luokkaa. Lisäksi slummeissa asuvien ottaminen näyttelijöiksi "ruokapalkalla" on törkeää. Muita esimerkkejä näistä "ulkomaisista mestariteoksista" tulee mieleen Muiden elämä (2006), Katseeseen kätketty (2009), Henkien kätkemä (2001)... Nämä nyt sattuvat olemaan Top250-listan elokuvia, koska olen ottanut tavoitteekseni katsoa ne kaikki. Täällä aiemminkin on mainittu Kummisetä-elokuvat. Kun näin tämän aiheen, niin nämä osat 1-2 tulivat ihan ensimmäisenä mieleen. Rita Hayworth - avain pakoon voisi omastakin mielestäni olla paras katsomani elokuva, mutta Kummisetien sijoja 2-3 en alkuunkaan ymmärrä.
Minut luultavasti kivitetään tästä hyvästä (tai vähintää uusnatsiksi haukutaan), mutta Kunniattomat Paskiaiset on minusta täyttä paskaa. Minä olen natseja vastaan siinä missä kuka tahansa muukin, mutta minä oikeasti kannustin natseja tämän leffan aikana. Jokainen natsi vaikutti paljon inhimillisemmältä ja kiinnostavammalta kuin meidän "sankarimme." Eikä kyse ollut selvästikkään siitä, että leffan tarkoitus olisi ollut olla ristiriitainen ja moraallisesti harmaa. Kun Paskiaiset hakkaavat saksalaisen upseerin mailalla hengiltä ja pilaavat loppujen elämän natsimerkki - arvila nauraa käkättäen, niin leffan tunnelman perusteella minun olisi pitänyt nauraa näitten kanssa. Ongelma on tämä: jos haluat tehdä natseista leffan pahiksia niin joko tee näistä sarjakuvamaisia pahiksia, kuten Indiana Jonesissa tai sitten pidä leffan yleisilme vakavana, kuten Perikadossa. KP yrittää mennä molempia reittejä, kompastuen matkalla omiin jalkoihinsa. Leffan aikana natsit ja näitten teot kuvataan hyvin vakavasti, mutta leffan yleistunnelma on kieliposkella väsätty. Moni tuntuu unohtavan, että enemmistö natseista oli perheitten isiä ja/tai äidin helmoista kiskottuja nuorukaisia, jotka uskoivat puolustavansa maataan. Minun on hyvin vaikea nauraa, kun heitä tapetaan tarpeettoman raa-asti naureskellen. Nämä meidän "sankarimme" itseasiassa tappoivat jopa vastasyntyneen vauvan isän, joka oli ANTAUTUNUT! Miksi minun pitäisi kannustaa näitä? Miksi paskiaisia piti ylipäätään olla kahdeksan? Näistä vain viisi lähtee salaiselle tehtävälle, 2 kuolee sen aikana heti, 2 muuta jäävät nimettömiksi ja muutenkin persoonattomiksi, ja Pittin hahmo (PÄÄHAHMO hitto vie) ei saa mitään aikaiseksi tai ylipäätään tee mitään. Ja miksi se mailaa heiluttava paskiainen oli tarpeen? Yleensä, kun esitellään erityispiirteellä varustettu hahmo, tällä pohjustetaan jotain tärkeää osaa myöhemmin tarinassa, mutta ensimmäisen kohtauksensa jälkeen tämä ei esiinny leffassa sekunttiakaan, eikä kukaan edes mainitse tätä. Eivätkä leffan ongelmat tähän lopu: liika liian pitkiä kohtauksia joissa vain puhutaan. Puhuminen ei itsestään haittaa, puhuminen on hyvä asia. Syvennetään hahmoja, alustetaan tulevia twistejä, kasataan jännitystä ennen toimintakohtausta tms. Valitettavasti yhtäkään edellä mainituista ei tapahdu melkein yhdessäkään puhekohtauksessa. Hahmot vain puhuvat kaikkea tyhjänpäiväisiä kuulumisiaan ja samat asiat hoetaan kymmeniä kertoja uudelleen ja uudelleen. Yhtä hyvin voisin mennä oikeaan baariin salakuuntelemaan ihmisten turinoita. Olin siis KP:ta katsoessani yhtäaikaa todella vihainen ja todella tylsistynyt.
Tässä olet väärässä, kaikilla keskusteluilla on selkeä pointti eikä se ole vain nokkelaa paskanjauhamista kuten esim. Pulp Fictionissa toisinaan oli. Ja kuinka hienosti elokuva käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että eri kielillä ja aksenteilla on oikeasti merkitystä. Muutenkaan et tajunnut.
Tuntuu että analysoit vähän liian vakavalla asenteella kyseistä elokuvaa. Eipä ole tullut ikinä mieleenkään että kukaan voisi esim. ihmetellä "Mikä on tämän mailaa heiluttavan kaverin tarkoitus".
Väkisinkin, kun elokuvakin ottaa itsensä vakavasti. Tai ainakin aina silloin, kun sitä sattuu huvittamaan. Elokuvan ensimmäinen kohtaus, ja siitä selvinneen naisen sivujuoni yleensä, pelataan hyvin vakavalla naamalla. Tunnelmallisesti se ei sekoitu hyvin yhteen muun leffan "HE-HEE! Me tapetaan natseja!!" - menon kanssa. Tässäpä kysymys: Mikä elokuvassa olisi muuttunut, jos mailakaverin olisi leikannut pois? Jos vaikka Pittin hahmo olisi maasta noukkinut kyseisen mailan tai natsi oltaisiin ylipäätään piesty muilla keinoin. Vastaus: ei yhtään mikään.
Onko sulla useinkin vaikeuksia ihan vaan heittäytyä elokuvan maailmaan? Alatko aina analysoimaan että olisiko joku hahmo voitu vaan leikata pois? "Bear Jew" nyt vaan sattui olemaan yksi elokuvan hahmoista, hyvin yksinkertaista. Alkuperäisessä versiossa (joka näytettiin Cannesissa) näytettiin tosin enemmänkin Donnystä, kuten mailan alkuperä, mutta tämä leikattiin pois lopullisesta versiosta. Näkyipä tuo hahmo tosin muissakin kohtauksissa kuin pelkässä mailakohtauksessa.
Minulla ei ole mitään vaikeuksia heittäytyä hyvien elokuvien maailmaan. Jos sille päälle sattuisin, voisin käydä läpi kaikki lempileffani ja luotella niistä pieniä (ja miksei isojakin) ongelmia, mutta koska leffat ovat kokonaisuutena hyviä niin ne eivät haittaa. Jos elokuva on huono, eikä onnistu nappaamaan mielenkiintoani, niin isojen virheitten lisäksi myös pikkuvirheet alkavat rasittaa. Jos Bear Jaw olisi vain möllöttänyt taustalla, niin OK, mutta tästä tehtiin suth iso numero. Etenkin jos vertaa muihin paskiaisiin, joistä suurin osa jäi jopa täysin nimettömiksi. Bear Jaw tuntui Chekovin pyssyltä, jolla ei koskaan tehty mitään. Tarantino halusi kohtauksen jossa natsi tapetaan hitaasti pesismailalla, mutta miksi tähän tarvittiin kokonaan uusi hahmo?
Reservoir Dogs,olihan tylsä keskustelu-leffa,joutui kesken lopettamaan. Ihmiset, jotka luulevat tietävänsä kaiken, ärsyttävät meitä, jotka tiedämme kaiken.