Resolution Ihan kiinnostava aihepiiri, mutta auttamattoman tylsä kauhuelokuva. Kuitenkin kerran katsottavaa menoa. 2/5 Falcon Rising Michael Jai Whiten tähdittämä toimintaleffa, jossa Yakuzaa pistetään kuokkaan Brasiliassa. Ihan toimivaa actionia, ei siinä. 3/5 Never Back Down 2: The Beatdown Toinen MJW-leffa, jossa ex MMA-kaveri kouluttaa nuorta tiimiä taistoon toisiaan vastaan, kehässä. Nooh, eipä kovin kummoista martial artsia tässä. 1,5/5 The Burrowers Kauhulla kyllästetty western, jossa sekalainen joukko etsii kotoaan kadonnutta perhettä, lopulta vastaan asettuvat maan alla asustavat kaivajat. Plussaa ihan toimivasta miljööstä sekä väripaletista, muuten ei mitään kummoista jännitystä aikaan saanut. 2+/5
McKennan kulta oli ihan hyvä western mm. hienoja maisemia vaikkakin jätti jotakin toivomisen varaa. Puolen tunnin lyhentäminen tekisi hyvää. Elokuvan loppu oli hieman outo. Minkä vuoksi Omar Sharif, joka oli luvannut vapauttaa Gregory Peckin heidän päästyä laaksoon, lähti kiipeämään kallioseinämää pitkin Peckin ja tyttösen perään? Ilman sitä Sharifista olisi tullut rikas mies. Laakson kallioseinämät alkoivat luhistua kummasti ja aivan itsestään. Miksi tuhansia vuosia vanhan laakson piti tuhoutua kultineen juuri tuona päivänä?
James Cameronin Titanic on katsottu kahdeksannen kerran. Nyt blu-raylta. Your Rating: 10/10. Näin kertoo IMDb. Elokuvasta löytyi vähälle huomiolle jäänyt sivuhenkilö, johon saatan samaistua aivan täysillä. Tämä toimi laivalla kuten olisin itsekin pyrkinyt tekemään. Kun katsoin Titanicin ensimmäisen kerran Bristol-teatterissa helmikuussa 1998, niin mietin mistä apu, kun laiva uppoaa tunnin kuluessa, eikä pelastusveneissä ole tilaa kaikille: Olisin kyhännyt kansituoleista ja tukevasta narusta lautan. Titanicin bonuksissa merenkulun ammattilaiset keskustelevat mitä nämä olisivat tehneet jääkylmällä Atlantilla 14. 4. 1912. Joku arvelee, että olisi kyhännyt kansituoleista lautan. Jee! Tällöin historioitsija Don Lynch keskeyttää, kertoen leipuri Charles Joughinin menetelleen juuri näin. Joughin oli organisoinut leivänjakelua pelastusveneisiin väkipakolla keräämilleen naisille ja lapsille, mutta kieltäytyi pelastusvene 10. kapteenin tehtävästä ja poistui hengissä selvinneistä viimeisenä Titanicilta omin konstein. Joughin kertoi onnettomuustutkijoille viskoneensa viitisenkymmentä kansituolia yli laidan, jotta hän ja toivottavasti mahdollisimman moni muukin mereen joutuva voisi kellua niiden varassa. Toisessakin suhteessa olisin luultavasti menetellyt Charles Joughinin tavoin: Tämä oli koko katastrofin ajan tukevassa humalassa. Joughinia esittää Titanicissa Liam Tuohy. Harmi, ettei ole mitään alkoholipitoista juotavaa juuri nyt saatavilla. Muutoin ottaisin ryypyn Joughinin kunniaksi. Suomenkielinen Wikipedia lyhyesti Joughinista ja englanninkielinen vähän perusteellisemmin.
Muistutetaanpas jälleen kerran, että jos elokuvasta löytyy oma viestiketjunsa Elokuvat-alafoorumilta, niin kommentit mieluummin sinne.
Mike Leighin elokuvat: Meantime (1983). Your Rating: 8/10. A Sense Of History (1992). Your Rating: 10/10. Secrets & Lies (1996). Your Rating: 9/10. Elokuvaa käsikirjoittaessa on aina riskinä, että roolihahmoista tulee samankaltaisia. Varsinkin jos kymmeniä hahmoja on luomassa yksi henkilö. Vaikka nämä olisivat ulkoisesti eri ammateissa, eri ikäisiä, erilaisista taustoista ja eri sukupuolta, niin nämä käyttäytyvät, elävät ja puhuvat kuin toistensa kopiot. Yksi moneen kertaan käytetty keino tehdä vaihtelevia roolihahmoja, on kärjistäminen. Tämä toimii joissakin elokuvagenreissä, mutta huonosti vakavastiotettaviksi tarkoitetuissa sosiaalisissa draamoissa, joita Mike Leigh ohjaa. 100% hyvät ja pahat kyllä taatusti erottuvat toisistaan, mutta karikatyyri-ihmiset eivät ole uskottavia. Meantimen ja Secrets & Liesin britti-DVD:illä olevilta bonuksilta (Ah, siunatut bonukset!) selvisi miten Leigh-elokuvien roolihahmot onnistuvat olemaan luontevasti eriluonteisia. Salaisuus on näyttelijöiden puolen vuoden intensiivinen harjoittelu ennen kuvauksia. Jokainen repliikki ja ele hiotaan hahmojen ehdoilla näille sopiviksi. Meantimessa Leigh vei rooleihin eläytymiseen perustuvan improvisoinnin niin äärimmilleen, ettei elokuvaan tehty käsikirjoitusta (writer: Mike Leigh [deviser]). Tim Roth kertoo haastattelussa, että näyttelijöille jaettiin roolit, muttei minkäänlaisia dialogilistoja tai edes kerrottu juonta. Niitä kun ei ollut. Näyttelijöiden tehtävä oli vain elää annettuja roolejaan. Gary Oldman ei esittänyt Coxy-nimistä skinheadiä, vaan oli Coxy, joka eli omaa elämäänsä jota kamera sitten tallensi.
Vankila ei tee kaikille hyvää... http://www.gigwise.com/news/94526/H...oto-of-what-Phil-Spector-looks-like-in-prison
viimeks katoin uuden robocopin, hyvä leffa, ei minusta edes remake, koska niin eri taajuuksilla mennään, verhoevin 9 ja tämä 8
Muistutetaanpas jälleen kerran, että jos elokuvasta löytyy oma viestiketjunsa Elokuvat-alafoorumilta, niin kommentit mieluummin sinne.
Jääasema Zebra ei tehnyt oikeutta McLeanin romaanille. Luin kirjan ensimmäisen kerran kauan sitten toisella kymmenellä ja uudelleen viime kesänä, minkä vuoksi tarina oli vielä hyvin mielessä. Harvoin romaanin tarina voidaan sellaisenaan siirtää suoraan kankaalle, mutta jos tarinaan tehdään merkittäviä muutoksia, voidaanko teksteissä mainita based on the novel by...? Parempi olisi sanoa based loosely on... tai inspired by... niin kuin joskus tehdäänkin. Based on on toki hieman ympäripyöreä käsite... Kirjassa ei ollut mitään neuvostoliittolaisia laskuvarjojoukkoja, hävittäjäkoneita eikä sukellusveneeseen tullut mukaan mitään neuvostoloikkaria. Kerronta oli muutenkin hieman sekavaa. McLean-filmatisoinnit eivät ole oikein koskaan onnistuneet kunnolla. Ehkäpä parhaimmat ovat Kalmankoura ja Kahlenukke.
Arne Dahlin A-ryhmä-rikosromaaneihin perustuvista kaksiosaisista TV-elokuvista tuli juuri katsottua viides, eli Arne Dahl: Europa Blues (2011). Molemmat osat ovat YLE Areenassa vielä kolme viikkoa. Europa Bluesin uskottavuus kärsii varsinkin roolihenkilö Arto Söderstedtin kohdalle osuvista yhteensattumista niin paljon, että on vaarassa muuttua naurettavaksi. En ole lukenut Dahlin romaania, enkä tiedä mistä tämä on saanut idean elokuvan ytimestä löytyvistä toimista, joita varmasti moni katsoja pitää pelkästään kirjailijan makaaberin mielikuvituksen tuotteena. Näin ei välttämättä ole. Vietin kuusi- tai seitsemänvuotiaana kesän Mannheimissa, Saksassa. Opiskelin yliopistokaupungin keskustan puistossa olleella leikkikentällä hiekkalinnojen tekoa. Muutaman kerran puistoon sattui samaan aikaan keski-ikäinen nenätön nainen. Tällä oli nenäruston paikalla vain kaksi mustaa reikää. Kun yritin kysellä muilta paikallisilta aikuisilta mitä murheellisen näköiselle, mutta uhmakkaan avoimesti vammaisuuttaan näyttävälle naiselle oli tapahtunut, nämä kiusaantuivat tavattomasti. Vasta monen kyselyn jälkeen joku kuiskasi naisen "olleen vankilassa". Kelatkaapa Europa Blues-elokuvan jälkimmäisessä osassa kohtaan 51'55".
Elokuvassa Vanishing point Kowalskilla on kiire viedä Dodge Challenger Denveristä San Franciscoon. Ajon kuvaamisen lomassa esitetään takaumia kaverin menneisyydestä, minkä pitäisi arvatenkin selittää elokuvan loppuratkaisu, mutta minulle se ei ainakaan auennut: miksi Kowalski törmäsi tarkoituksellisesti puskutraktoreihin? Challenger sai sen verran kovaa kyytiä, että tavallinen auto olisi hajonnut jo paljon aikaisemmin, mutta elokuvassa kaikki on tietenkin mahdollista... Elokuvassa riitti vauhtia, eikä katsoessa tullut tylsää hetkeä. Toisin kuin monessa uudemmassa elokuvassa siitä oli leikattu kaikki turha pois (jos sitä edes oli skriptissä).
Pikakertauksena Kowalski oli menettänyt typynsä jne. ja oli valvonut piripäissään putkeen bauttiarallaa ainakin pari- kolme päivää (josta siis tiedetään) ja sinä ihmettelet miksi bulldozerin levy kutsui? Leffana aikasten hyvä, pannaan 5-/5... T: Vesku
Vanishing Pointin voi tulkita kuvaavan muutosta amerikkalaisessa yhteiskunnassa 70-luvun taitteessa ja hippiaikakauden loppua. Kowalski edustaa vapautta, poliisit ja puskutraktorit taas uutta oikeistolaista valtaa. Pitkittynyt Vietnamin sota jakaa kansakuntaa kahtia, öljykriisi on ovella, muskeliautojen aika lopussa. Kowalskilla on kiire - minnekäs muualle kuin San Franciscoon, kukkaiskansan viimeiseen linnakkeeseen ennenkuin se on myöhäistä. Kun puskutraktorit lopulta pysäyttävät tien, on matka loppuun asti lyhyempi kuin paluu takaisin. Deep.
Näinhän se varmasti on, ja samaa antoi ymmärtää myös musta radiojuontaja, joka oli Kowalskin puolella ja joutui sen vuoksi pahoinpitelyn kohteeksi.
Pistetään tämä nyt tähän äkkiä, ennen kuin muutan mieleni. Niin saatanan paskoja elokuvia, etten oikeastaan viitsisi kirjoittaa mokomista sanaakaan. Your Rating: 2/10 Atlas Shrugged (2011) Your Rating: 3/10 Atlas Shrugged II: The Strike (2012) Your Rating: 1/10 Atlas Shrugged III: Who Is John Galt? (2014) Vaikka kuinka olisi yrittänyt, niin ei ole voinut välttyä näkemästä Björn "Nalle" Wahlroosia säälimässä itseään lööpeissä. Koskaan ei ole Nallella tarpeeksi rahaa ja vielä pitää verojakin maksaa! Rikkain 1% väestönosa omistaa Yhdysvaltojen kaikesta pääomasta kolmanneksen, mutta se ei riitä Wahlroosin kohtalotovereille. Itkuvirsiä veisanneet miljardööriparat sisuuntuivat mielestään epäoikeudenmukaiseen kohteluunsa ja rahoittivat propagandistisen Atlas Shrugged-elokuvatrilogian. "Miksi tällaisia epäitsekkäitä tekoja? Ne eivät ole oikeudenmukaisia. Mikä ihmisiä nykyään vaivaa?", kauhistellaan ensimmäisessä osassa. Samalla herää epäilys, ettei elokuvia ole rahoittanut USA:n rikkain 1%, vaan rikkain 1. Elokuvat ihannoivat monopolikapitalismia, eivät vapaata yrittäjyyttä. Ollaan suuryhtiöiden puolella, pieniä ja keskisuuria vastaan. Toisessa osassa paljastuu, että ns. yleinen etu on vain valtion tekosyy vainota suuryritysten omistajia: "Kaikki täällä ovat samaa mieltä: Kapitalismi ei toimi ilman liittovaltion ohjailua". Lopulta USA:han julistetaan sosialismin kaltainen suunnitelmatalous. Minkä seuraksena bensatankin täyttö maksaa 865,72 dollaria. Konnia ovat silkkaa pahuuttaan rikkaita vainovat liittovaltion poliitikot. Jotka kuvataan vanhoina kateellisina ukkoina istumassa hämärissä kammioissa, kun yritysjohtajat ovat sporttisen nuorekkaita ja aurinkoisessa ulkoilmassa viihtyviä. Varallisuus on suorassa suhteessa reiluun kansanomaisuuteen. Satumaisen rikas perijätär ostaa sanomalehtensä rähjäiseltä katukaupustelijalta ja käy automatkalla kaikkein nuhjuisimmissa kahviloissa. Samaan aikaan liittovaltion kilpailua säätelevät sosialistiset lainsäätäjät juonivat miljardöörejä vastaan hienostoravintoloissa konjakkilasin äärellä. Lisäksi suuryrityksen omistajuus tuo myötään yli-inhimillisiä kykyjä. Metallitehtaan valpas omistaja säästää teollisuusonnettomuudessa ihmishenkiä, kun valtion työturvallisuustarkastaja piileksii mitään tekemättä kulman takana. Kahden junan yhteentörmäyksen pelastustoimia ei osaa hoitaa kuin junayhtiön perinyt neitokainen. Käsikirjoittajat yrittänevät todistella jotain silläkin, että omistavan luokan kerma ajaa elokuvissa itse autoaan, kun keskirikkaat nousukkaat istuvat limusiininsa takapenkillä. Elokuvista on julkaisu Suomessa DVD:llä ja blu-rayna vain ensimmäinen, vaikka tekeleet on tarkoitettu katsottaviksi kaikki peräkkäin. Sarjan aloituselokuva jopa loppuu tekstiin "End. Part I". Ehkä suomalaiset levittäjät eivät usko Atlas Shrugged-elokuvien menevän kaupaksi, kun ne tuottivat kaikesta kapitalistisesta uhostaan huolimatta tappiota USA:ssa. Ykkösen budjetti oli 20 miljoonaa dollaria, mutta teatterilippuja myytiin vain 4,6 miljoonan arvosta. Nimimerkki Creped Crusader kirjoitti syyskuussa 2013 IMDb:ssä: "I read a story that when the first film came out, the producers had to agree to pay some theaters to keep showing their film, which would seem in and of itself a betrayal of free market principles." Ensimmäinen osa oli pitkästyttävää saippuaoopperaa, toinen vauhdikas ja vastenmielinen, kolmas pöyristyttävän lapsellinen. Kirjoitin elokuvatietokantaani kolmannen elokuvan juonitiivistelmäksi: Spoiler Rautatieyhtiön perinyt neitokainen löytää sattumalta miljardöörien Shangri-Lan, jossa asuu kapitalistisen vastarintaliikkeen mystinen komea vapaustaistelija ja molemmat lähtevät yhdessä käsi kädessä kukistamaan USA:n pahaa sosialistista liittovaltiota
The Believers 1987 (Pahan riivaamat) Tässä elokuvessa vanhemmat eivät ole valmiit kuolemaan lapsensa tähden, vaan lapsen on kuoltava vanhempien vallan ja rahan tähden. Martin Sheen tähdittää John Schlesingerin (Maratoonari) ohjaamaa kauhu/thrilleriä. Elokuvassa lapsia uhrataan rituaalisin menoin vanhempien toimesta ja taustalla toimi "voodoo"kultti. Elokuva on kaikinpuolin onnistunut tekele, vaikkakin samana vuonna "saman"kaltaista aihetta käsitellyt Angel Heart (4,5/5) on vielä huomattavasti parempi. Tämä on nuorena tullut nähtyä Vhs kasetilta ja silloin leikattuna versiona (18sek), no silloinhan leikattiin lähes kaikki leffat. Blu-ray julkaisun kuva hyvä ja äänet myös, ekstroja kaipasin. The Believers 3+/5
Angel On My Shoulder (1946) Your Rating: 9/10 Tässäpä positiivinen yllätys. Niin erinomaisesti onnistunut yhdistelmä gangsterielokuvaa, kauhua, romantiikkaa, fantasiaa ja komediaa, että Frank Caprakin olisi ollut ylpeä elokuvasta. Paul Muni - tietysti - raakalaismaisena gangsterina ja aina elegantti Claude Rains on lämpimissä oloissa viihtyvä "Nick". Ensimmäinen kerta kun YouTube-elokuva päätyy välittömästi ostoslistalle. Tosin public domain-elokuvana siitä ei ole saatavilla kunnollista DVD-julkaisua. Ei vielä ... suggestions@criterion.com Jos Paul Munista tehtäisiin joskus elämänkertaelokuva, niin kukaan ei sopisi rooliin paremmin kuin Benicio Del Toro.
Kun eräässä lehdessä oli muutama vuosi sitten Looperin arvostelu, jossa kerrottiin myös tarinasta, elokuva vaikutti mielenkiintoiselta, mutta todellisuus oli kuitenkin toinen: se oli huono ja typerästi toteutettu. Tarinasta olisi saanut paljon paremman elokuvan, mutta jossakin meni pieleen. Suurin syy taitaa löytyä käsikirjoituksesta. Lisäksi elokuva oli puoli tuntia liian pitkä.
Muistutetaanpas jälleen kerran, että jos elokuvasta löytyy oma viestiketjunsa Elokuvat-alafoorumilta, niin kommentit mieluummin sinne.
Mandingo oli melko tiukka pätkä. Harvassa elokuvassa kuulee niin paljon n-sanan käyttöä. Tulihan Juuret-sarja katsottua aikanaan, mutta muistikuvaa ei juurikaan enää ollut siitä, millaista tuo kahden eri rodun yhteiselo oikein oli syvässä etelässä. Orjat olivat kuin karjaa valkoisille. Ehkäpä elokuvan loppuratkaisu selittyy sanonnalla: sitä niität, mitä kylvät.