Kattelin kaks Metallica-aiheista dvd:tä. Mission Lars-dokkarissa kehitysvammainen mies haluaa tavata suurimman idolinsa eli Metallican Lars Ulrichin ja hänen sisaruksensa päättävät tuon haaveen toteuttaa. On miehen oireilun ja Metallican taustajoukkoihin yhteyden saamisen vaikeuksia, mutta kaikki lopulta päättyy parhain päin. Through the never-Metallica sitten taas on yhdistelmä fiktiivistä roudarin tms. kaahailua ja hommien hoitelua ja yhtä Metallican keikkaa. Nyt tuli kyllä mun näin kolmannella katsomiskerralla lähinnä kuunneltua keikan biisit, enkä tuota juonipuolta kovin paljon seurannut.
Shokkikuvastollaan pidäkkeetöntä väkivaltaa ja seksiä herkullisen nihilistisesti yhdistävä b-elokuva edustaa täysiveristä (s)exploitaatiota aidoimmillaan. Ylikonservatiivisen saarivaltio britannian sensuuriholhouksen kestoinhokki, ja yhden suunnan naisasialiikkeen silmätikku, provosoi moraalisella rumuudella läpi katsojasta kuin happo styroksista, haastaen samalla sietokyvyn vastaanottaa kaiken kiistanalaisuuden, joka sillä on tarjottavana. Italomaestron loistokauden viimeinen syvä hengenveto onkin hyökkäävyydessään armoa antamattoman makaaberi ja briljantti, jota ohjaajan jo aiemmissa teoksissa orastaneen graafisuuden syvintä olemusta ei pahaa aavistamaton yleisö ehdi paskahalvaukseltaan ennakoida. Sisältäähän filmaus genren tärkeimpiin lukeutuvia murhakompositioita taidokkaasti hyödynnettyjen kuvakulmien korostamina, ohjaajan tyylillisiä tavaramekkkejä ja pessimistis-sävytteistä kliimaksia unohtamatta, tunnelman vaihdellessa törkeästä kiehtovaan nostalgisella tapaa. Kokonaisuutena teoksen ulkoasu ja tematiikka sulautuu tyylikkäästi erottamattomaksi osaksi painajaismaista yleistunnelmaa, joka on väkivaltaisuudessaan inhottavan nautittava, eroottiselta lataukseltaan mielenkiintoinen ja perussävyltään enemmän kuin kieroutunut, jonka sadismissa saavuttama lakipiste lyö lähes tunnottomaksi kohottamalla sen lukuisten keskivertogiallojen yläpuolelle, mutta vain valtavirtaelokuvan äpärälapsena, jollaiseksi(stisesti) se alunperin oli kaikessa kuvia kumartamattomuudessaan tarkoitettukin. Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita esteeksi onnistuneelle elokuvalliselle maailmalle enempää kuin sen maskuliiniselle visiolle. Nykyelokuvien tympeään teeskentelyyn ja omaa kehäänsä koomassa kiertävien viihdekartellien ulostamaan sontaan ja siitä sikiävään ajanhukkaan pilluuntuneille The New York Ripper - Viiltäjä (1982) tarjoaa ultrabrutaalin gorepommin perinteisen käsityötaidon tinkimättömyydellä sitä kritisoivien peruuttamattomaksi pettymykseksi ja roskaelokuvakulttuurin riemuvoitoksi. Se on kestänyt kuluneitten "sivistyksen" vuosikymmenten solvauksia, uhkauksia sekä suoranaista vihatulvaa tavalla, joka on tehnyt yhdentekeväksi edellä mainittua kulttuurin ymmärtämättömyyttä öyhöttävien sanoman sen syvissä riveissä, voimaannuttaen kuitenkin omaansa perustavanlaatuisesti. Leimaavaa onkin fakta, että juuri tämä elokuva edustaa ohjaajan uran vedenjakajaa, jonka jälkeen paluuta kunnian päiviin ei koskaan tullut. Se on surullista, sillä mies oli enemmän kotonaan juuri ihmisen pahuutta kuin väkevähköjä sosiaalidraaman sävyjä kuvatessaan. Kaikesta huolimatta lumoavaa katseltavaa kerta toisensa jälkeen. Edit. Trailer lisätty.
Pian 10 vuotta pelkän eskapismin voimalla sivistyksen kaikkia muotoja tunkiolle paennut loinen on lähes käsittämättömäksi tapaukseksi muodostunut canuxploitaatio, jonka upealla tavalla räikeä ylinäytteleminen tuntuu sukukalleuksissa asti. Itse juoni on toissijainen seikka ja toimii lähinnä viitekehyksenä kieli poskessa puskista puskettulle verikekkerille, josta johdonmukaisuutta on turha hakea. Hillittömästä hahmokatraasta lähes jokaiselle on yllättävästi onnistuttu kynäilemään juuri riittävästi kirjallista lihaa luiden ympärille, jotta nämä tulevat katsojalle tutuiksi muinakin kuin vain rapeille reploille repeilevinä statisteina. Kaoottisuus on kuten elokuva sen ympärillä - sitä on vaikea uskoa näkemättä, mutta jonka viihdearvoa on mahdotonta kiistää sen kerran nähtyä. Aivot ruuvipenkkiin!
Videoväkivallan tapanarkkarin toimintatrippi vakuuttaa yleispätevällä matalaotsaisuudellaan asettamalla jyvälle sellaiset määrät saastaisten syrjäkatujen roskasakkia, ettei liukuhihnamaiselle lahtaamiselle yksinkertaisesti voi olla nauramatta. Sisäinen logiikka loistaakin poissaolollaan nostaen överikierroksia nollasta paskaan äärimmäisen tehokkaasti, mutta konseptia kuitenkin kunnioittaen, vaikka lopun kaupunkisota dystooppisine asetelmineen erottaa elokuvan mentaliteetin sarjan muista osista viimeisetkin moraaliarvojen rippeet hylkäävällä eeppisyydellä. Tämän tehtailun johdosta se ottaa myös henkisen niskalenkin seuraavan jatko-osan jämistä. Bronson on kuitenkin aina Bronson, eikä muita epäjumalia käy palvoman.
Tämä elokuva on kuin synonyymi fiktion ja todellisuuden väliset rajat rikkovalle individualismille, jota arvioitaessa superlatiivit loppuvat. Referointia on hankala muodostaa ilman juonipaljastusten pettävään ansaan astumista. Häpeilemättömän viihdyttävä ja sisällölliseltä teemaltaan pirullisen leikkisä (lähes unohdettu) genreklassikko on eräänlainen äärimmäisyyksiin viedyn vastakkainasettelun hypnoosi, jossa päällekkäin liimatut paralleelit johdattelevat kilvan yleisöä luomalla särön oletetun ja odottamattoman välille. Lopulta kuitenkin vain kusemalla katsojia silmiin, heijastaen samalla omaa todellisuuttamme kaikessa vinksahtaneisuudessaan paljon pelottavammin ja realistisemmin, mutta ennen kaikkea osuvammin, kuin mitä alkuastelma antaa kiusoittelevalla tapaa hämäävästi ymmärtää. Tämä pähkinänkuoressa ja helvetisti enemmän, on selkeä osoitus faktasta, ettei ohjaaja ole menettänyt tippaakaan siitä särmästä, josta tämän maine tarinankerronnssa koostuu.
Paramount-kirjasto on tullut toukokuun ajaksi katsottavaksi Telian asiakkaille. Vaatimaton valikoima, mutta tuli pitkästä aikaa katsottua Uinu, uinu lemmikkini (1989) On kyllä tiukkaa settiä niin juonenkerronnaltaan, ajankuvaltaan ja ja varsinkin ilmapiiriltään. Turha selittäminen ja pohjustaminen pois ja leffa antaa tilanteiden kehittyä juuri niin ennalta-arvattavasti mitä pahimmillaan pelkääkin. Kun rekat mankeloivat perhedynamiikkaa uuteen muotoon, niin alkaa tapahtua kuin itsestään ja asiaa hautausmaalle rupeaa olemaan enemmänkin. Ei vain sille Stephen Kingin vetämälle. Näyttelijätyö on nykymittapuulla vähän kökköä, mutta sellaista kökköilyä se elämä silloin oli. ****/5 Yritin katsoa Hereditarya, mutta samanlainen tunnelmaltaan kuin "The Killing of a Sacred Deer"... über tylsää muka rankkaa pseudokauhua... ei toimi ei sitten millään.
Tuli mökillä katseltua pari leffaa uusintakatseluna. Tanssii Susien Kanssa (1990). Onhan tämä edelleenkin hyvä, mutta kyllä tässä rupee ikä näkymään ja on jossain määrin aikakautensa tekele (Seisoo Nyrkki Pystyssä hiustyyli!). Komeaa kuvausta ja maisemia. Katselin vielä erikoispitkän ohjaajan version, pituus huikeat 3h44min (Yle Areena). Pako Alcatrazista (1979). Tämä on puolestaan niin ajaton kuin olla ja voi, ainakin meikäläisen silmiin. Hieno elokuva. Eipä siinä muuta, katsokaa jos on jostain käsittämättömästä syystä jäänyt väliin (löytyy Netflixistä).
Tämä vaatisi niin kovasti hyvän 4K levyn. Kuinkakohan monta kertaa tämä on tullut ostettua sen jälkeen kuin näin sen leffassa? Riittääkö puoli tusinaa? Viimeisin päivitys oli tuo Saksasta saatu pitkän version blu-ray. On tämä vaan niin helmi. Edit. Juuri huomasin, että tuosta teatterissa istumisesta on 30 vuotta. Ei halvattu, kun tuntee itsensä vanhaksi.
Katoin Kirjastokinon sivuilta Valkoinen raivo-dokkarin (kesto 70 min). Se kertoi koulukiusaamisesta ja koulusurmista erilaisesta näkökulmasta eli kertojana oli 50-60-vuotias mies, jota oli kiusattu koulussa, mutta hän ei ollu kostanu kiusaajilleen millään tavalla. Mutta siis k.o dokkarileffassa oli myös ymmärrystä koulukiusattuja ym. kohtaan.
Vahvan vigilantekonseptin alkuperäisistä kostomotiiveista kohti aggressiivisempaa tappamista kehittyvä raivokas jatko-osa edustaa selkeästi sarjan salonkikelpoisinta saastaa, jossa kusipäisistä katukriminaaleista koostuvan konnagallerian systemaattinen harventaminen ajaa elokuvan arvomaailmaa esikuvaansa ahtaammalle juuri oikealla tavalla. Päähenkilön mielensisäisissä rakennelmissa moraalidilemmat on vaihtuneet armottoman suoraviivaiseen murhaamiseen, tietynlaisen hankisen kadotuksen toimiessa kaiken katalyyttina ja samalla kostajan evoluution mittana. Periodillisesti noin 4 vuotta ensimmäisen osan New Yorkin tapahtumien jälkeiseen aikaan sijoittuva kuvaus syöksyy pää edellä Los Angelesin yöhön, jossa kadut on täynnä paskaa ja ihmiset ympäristönsä tuotteita. 80-luvun pahamaineisimpiin leffoihin (syystäkin) lukeutuva DEATH WISH II - Väkivallan vihollinen II (1982) on omankädenoikeutta kuvaavien, usein kaavamaiseen kankeuteen kallistuvan genre-elokuvan astetta uskottavampi pyrkimys pyristellä sille ominaisten stereotypioiden kahleista, osoittamalla syyttävää sormea myös mädän järjestelmän kykenemättömyyteen luoda yhteiskuntarauhaa reunaehdoilla, joita se kuitenkin kehuissaan mielestään edistää. Kaikessa poliittisessa epäkorrektiudessaan elokuva edustaa oletusarvoisesti pandoran lipasta, jonka siivoamista valtavirtaviihteen arvomaailman silmistä on yleisesti pidetty tärkeämpänä kuin ajatusta tunnekuolleen kertakäyttökulttuurin edistämisestä varoilla, joiden takana toimivien agendaa ei kukaan tunnu tänä päivänä sen enempää kyseenalaistavan kuin pyrkivän horjuttaa.
The Intruder (2019) Yllätti positiivisesti. Jäi koko elokuva melkein noteeraamatta huonon imdb-arvosanan vuoksi. Alku oli vähä tylsä, mutta loppua kohti meno parani ja omasta mielestä Dennis Quaid teki hienon roolisuorituksen. 7/10.
Pietarin viimeiset päivät (IMDb:n litterointi Konets Sankt-Peterburga, 1927). Propagandaa sekä varsin suoraviivaista ja yksiulotteista historiankirjoitustahan nämä neuvostoelokuvat monasti ovat, mutta monin paikoin myös todella komeaa katsottavaa. Mieleen jäi erityisesti montaasi (toivottavasti oikea termi) taistelusta rintamalla ja samanaikaisesta pörssikeinottelusta Pietarissa.
^ Oliko ihan oikeaa rintamakuvaa (missä yleensä näkyy vihollisiakin) vai lavastettua sen ajan "kuvituskuvaa" ? Maarintamakuvaukset missä näkyy vihulaisiakin on aika harvinaisia -90-luvulle asti.
Blue Undergroundin uudempi painos näyttää olevan hinnoissaan, mutta vanhempaa, mielestäni ihan kelvollista, painosta saa ainakin US-Amazonista hintaan $17.59 tai käytettynä halvemmalla (jos suostuvat lähettämään Suomeen). Levy on aluevapaa. https://www.amazon.com/New-York-Ripper-Blu-ray/dp/B002E01MI8/
Tunnelmaltaan teatraalinen ja poikkeuksellisen alleviivaavasti onnistunut mysteeri on absurdilla tavalla euforinen elämys, mutta myös mestarillisesti toteutettu visuaalisen kauhuelokuvan kulmakivi ajalta, jolloin saapasmaan kusen keltaisen kioskikirjallisuuden synnyttämän genrepohjan korkein aallonharja oli vääjäämättömästi vetäytymässä valtavirrasta. Ohjaajan visionäärinen vakio on hallitsevilta pääpiirteiltään vuorottelevien valojen, lavasteitten sekä sisustuksessa korostuvan räikeän väriskaalan ja sen yhteydessä esiintyvien kuvioitten keskinäisen kontrastin lisäksi vaikuttavan varjoleikin geometrian symmetristä riemujuhlaa, jossa jokaisella yksityiskohdalla on selkeä fokus fantasiavivahteiden dominoivassa sadunomaisuudessa. Asiasisältöä enemmän päämäärässä painaakin rauhallisesti rytmitetty kameran käyttö käsikirjoituksen ohi, muodostaen tärkeimmän tavoitteen vakaassa kuvakerronnassa, tilakeskeisten fobioitten puristuksessa. Pahan läsnäoloa ja uhkaavaa yöllistä pelon ilmapiiriä tunnelman tihentämisessä loihtivan virtuoosimaisen pätevän Goblin-yhtyeen elokuvaan säveltämä uniikki, sykähdyttävän äärimmäinen psykedeellisyys hukuttaa ohuen juonen alleen, ansaiten asemansa italialaisen elokuvataiteen ikimuistoisimpiin ja parhaimpiin lukeutuvana mikrokosmoksena - ohjaajan definitiivisen dynamiikan ohella, joka edustaa enemmän käsitettä kuin kuvitteellista kulttistatusta. Kerrontaratkaisuiltaan konventionaalinen kokonaisuus kestää kiitettävästi kasassa, mutta kompuroi kohden lopun kliimaksia, josta muodostuu sen akilleen kantapää. Sanotaan, että jokainen luo edeltäjänsä. Tämä on hyvä muistaa, sillä vaikka filmauksen surrealistisen estetiikan velkapohja on sidoksissa mm. 20-luvun alun saksalaiseen impressionismiin, on sen kirkkain aikaansaama ansio inspiraatio, mikä näkyy ja kuuluu yhä kulttuurissa, joka yhtä kaikki, on eittämättä myös sukupolvikokemus.
Käytännössä lähes kaikki tämän genrepohjan perilliset noudattavat edellisten tekijäpolvien lukkoon lyömää rakennekaavaa, jossa mistään mitään pahaa aavistamattomasta tuiki tavallisesta lainkuuliaisesta kansalaisesta kuoriutuu kerros kerrokselta karmeampi ilmentymä itsestään. Puolivälin jälkeen mopo karkaa käsistä keskinäisten skismojen ja ruumismäärän kasvaessa ja alamäki kulkee pohjalle saakka. Romantisoitu moraalijohdatus hallitsee hetken, hekumoiden yksinkertaista arkionnea voimafantasiaglamourilla, kuitenkin vain muistuttaakseen sen katoavaisuudesta samalla mitalla, alun periaatteellisen hyviksen kehkeytyessä arvomaailmaansa aprikoivaksi sekopääksi kaiken keskiössä. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä yksittäisten kohtausten tasolla iskevä dystopian korostama paranoija, ollaan lähempänä tuttua ja turvallista tajunnanvirtaa keinoja kaihtamattoman ihmismielen kompleksisuudesta laumatasolla kuin aidosti kiehtovaa kerronnallisia ratkaisuja mittavaa materiaalia. Moderni versio edesmenneen George A. Romeron ohjaamasta inhorealistisesta pikkubudjetin pelotteluelokuvasta The Crazies - Kaikki saastuneet tuhotaan (1973) ei ole tässä mielessä poikkeus, vaikka eroaakin alkuperäisestä enemmän eloonjäämiskamppailua kuvaavana kuin kahden päätahon tulokulmaa tiivistävänä tulkintana, ollen samalla uskottava muutoksen rankkana ja pysäyttämättömänä voimana. Se on häpeilemättömällä tavalla hulluudessaan kieriskelevä kemikaalipainajainen ruraalin pikkukaupungin liepeillä, jossa harva pääsee perille totuudesta ja loput maksavat hengellään. Nopeilla lähikuvilla ja korkealla suljinnopeudella tapahtumia korostava tylytys työntää talikkoa katsojaan myös perinteisin tehokeinoin, säilyttäen intiimin lihatunteen autenttisuutta anelevien cgi-tehosteitten yli. Aniharvoja uusinta filmauksia jotka ei tunnu turhalta. Edit. Trailerikimaran innoittamana lisättäköön linkiksi alkuperäisteoksen mainio traileri Arrow Video:lta sen oikealla 1.66:1 kuvasuhteella.
The fast and furious. Olipas kiva pätkä katsella pitkästä aikaa. Voi sanoa että legandaarinen filmi ja legendaariset autot. Aattelin että kivasti unohtuu coronat. Sitten torreno tarjoaa olutta. Saat vapaasti valita mitä vaan kunhan otat coronaa. Ja uskomaton blue eyes. Kakkosen katoin perään ja semi ok oli. Eva mendes nami nami. Ja seuraavana onkin sarjan nelososa.