Viimeksi tuli katsottua vähän vanhempaa settiä, nimittäin Gremlins ja Legend. Jälkimmäinen siis se Ridley Scottin varhaistuotanto vuodelta 1985, ajalta kun mies vielä oli parhaimmillaan, ei se uudempi saman niminen leffa jostain brittigangsterista joka toki on ihan ok sekin.
Once Upon a Time... in Hollywood Eilen. Viasatilta. Ihan jees. Parasta antia oli mielestäni epäsuhtaisessa valta-, talous- ja mainesuhteessa elävien kaverusten ystävyyden kuvaus.
The Equalizer 2 (2018) https://www.imdb.com/title/tt3766354/ Kun ei omaa ketjua löytynyt, pannaan sitten tämän jatkoksi. McCall jatkaa ekvalisaattorina, melkein koskemattomana ja vahingoittumattomana oikeamielisenä tappokoneena melkein vähän liian helposti. 2/5 T: Vesku
Hell or High Water Eilen. Viasatilta. Ihan jees. Parasta antia oli mielestäni veljesrakkauden kuvaus.
The Hunt for Red October Jaws 4K-tarjouskiekot pääsivät heti pyöritykseen. Kumpikin raina on allekirjoittaneen listoilla niitä tapauksia, jotka kestävät uudelleenkatselua käytännössä rajattomasti.
Oi! Mikä ihana sota! https://fi.wikipedia.org/wiki/Oi!_Mikä_ihana_sota https://areena.yle.fi/1-4493663 Mielenkiintoinen sodanvastainen sillisalaatti. 2/5 T: Vesku
They Shall Not Grow Old (2018) https://www.imdb.com/title/tt7905466/ Peter Jacsonin wanhoista filminpätkistä ansiokkaasti restauroima ja värittämä kuvaus I ms. ajasta. Katsottu Maxivisionin poksin CeeNoMore-palvelun kautta. 2/5 T: Vesku
The Courier (2019) https://www.imdb.com/title/tt9207616/ Hyvä välillä katsoa hirveetä ripulipaskaa, joka valuu kesäshortsien lahkeesta reittä pitkin uusiin kenkiin. Joo ei tässä ollut oikein mikään kunnossa, epäloogisuuksia piisaa ja kovasta yrityksestä huolimatta jokainen kohtaus on niin tökeröä että. Positiivisena puolena kaikki muu useaan vuoteen katsottu nostaa tämän ansiosta silmissäni tasoaan...
The Outpost (2020) https://www.imdb.com/title/tt3833480/ USA:n armeija-aiheiset leffat yleensä sellasta jeesustelua että. No ei tämäkään jeesustelulta välty, mutta onhan tämä aika turhake. Vaikka perustuu tositapahtumiin, niin silti heppujen ote sotimiseen on liian rennonoloista. Metascore ja Rottenin pisteet ihan liian korkealla. IMDB:n 6,6 lähempänä totuutta...
The Impossible (2012) Varsin vaikuttava kuvaus vuoden 2004 tsunamista. Toki välillä tuli sellainen hiukan hämmentynyt fiilis hiukan halpamaisesta "tunteiden ronkkimisesta", mutta kenties sekin oli ihan ok tässä tapauksessa. Varsin hyvin oli roolitukset onnistuneet ja itse katastrofin eli tsunamin tuhojen kuvaus myös. Yritin jo joskus aiemmin hankkia BD:tä, mutta onneksi leffa nyt vihdoin tuli saatua haltuun edes HeroHD-kanavan tallenteena. ****/*****
Vaikka finnkino onkin jo jotain teattereita avannut niin bd:ltä edelleen on tullut leffoja katseltua, muutaman viime päivän aikana Labyrinth (se missä on David Bowie), Katyn (puolalainen leffa siitä kun neukkujoukot lahtasi puolalaisia) ja Tragedy Girls, aika mielenkiintoinen teini-slasher jossa pari sarjamurhista sairaalloisesti kiinnostunutta tyttöä lahtaa jengiä ja ylläpitää samalla suosittua blogia/vlogia niistä murhista. hm oisko toi pitänyt laittaa spoilereihin... ei varmaan, tuleehan tuo ilmi jo levyn kannestakin. No, hyviä leffoja kaikki kolme.
Avengement (2019) **** Brutaalia ja ennen kaikkea hyvin kuvattua mättöä. Iskut tuntuivat välillä sohvalle asti. Tarinakin oli hyvin kerrottu ja rytmitetty. Suosittelut!
Vuoksi ja luode (2006). Tyypillinen Hercule Poirot -tarina. Nämä Christien romaaneihin perustuvat tv-elokuvat poikkeavat lyhemmistä novellisovituksista sillä tavalla, että niissä ei koskaan esiinny kapteeni Hastingsia, neiti Lemonia eikä ylitarkastaja Jappia, mutta jos Poirot käy kaupunkiasunnossaan, hänellä on siellä miespalvelija George. Poirot-elokuvat ovat hyvää viihdettä ja kuvaavat hyvin 30-luvun luokka-Britanniaa. Sattumaako vai ei, mutta tarinat sijoittuvat aina yläluokan keskuuteen, vaikka Poirotin selvittämä murhaaja ei aina kuulukaan siihen, niin kuin ei tässäkään tarinassa.
80-luvun minäkeskeisen kerskakulutuskulttuurin etkoilla synneilleen sovitusta etsinyt Amerikka eli kulttuurillista siirtymäshokkia useilla rintamilla. Elokuvissa puolestaan genrerajoja oli venytetty, tabuja rikottu, sensuurin sietokykyä koeteltu ja yleisön tietoisuutta haastettu tavoilla, jotka vielä vuosisadan puolivälissä olisi tuoneet tekijöille loppuelämän mittaisen sähkötuolituomion. Videofiileistä tuolloin vielä monikaan tokkopa osasi villeimmissä painajaisissaankaan ennustaa kaiken olleen vain alkusoittoa sille, mitä oli tulossa ja missä määrin. Lupaavasti alkanut elokuvaväkivallan ehkä merkittävin vuosikymmen synnytti, lukemattomien konservatiivista maailmankatsomustaan päästelevien painostusryhmien tappioksi ja "rappiokulttuurin" riemuvoitoksi, ennennäkemättömät määrät välittömiä klassikkoja, joista nyttemmin on kirjoitettu hyllykilometreittäin toinen toistaan ylistävämpään sävyyn. Yksi monista edellä mainituista on kasettitelevisiokauden kukoistuksessa aluksi varsin vaisun vastaanoton saanut, mutta myöhemmin magneettinauhan muodossa kotikinot vauhdilla valloittanut RoboCop (1987), joka on omanlaisensa profeetallinen elokuva, mistä sittemmin on muodostunut myös konkreettinen muistutus elokuvataiteen jo kadonneesta aikakaudesta. Sinä aikana fantasiaa luotiin selluloidille pieteettisellä käsityöllä, ja 70-luvun perinnön nihilistinen väkivaltaelokuva koki kirkkaimmat hetkensä suuren yleisön suosiollisella siunauksella. Leffa on lahjakkaan Hollantilaisen elokuvantekijän aikansa seuratuimpien ja sittemmin keskeisimpien Hollywood-tulokkaiden joukkoon kertalaakista kohottanut genrehybridi, joka pidäkkeettömän ruumiinkauhun ja temaattisen ylitarjonnan ohella onnistuu vaikeassa haasteessa läpivalaista myös identiteetin problematiikkaa elämän ja kuoleman jännevälillä, osuvasti keinokehollisen ylönousemuksen kautta, missä myös tarinan ideologinen oikeutus on voimakas. Vertauskuvauksellista symboliikkaa ihmisen ja tulevaisuuden teknologian epätasapainosta osoittelevan satiirin sekä jyrkän yhteiskuntakritiikin tulokulmasta ajoittain todella tyhjentävästi korostava kuvaus todentaa näiden merkityksen muinakin kuin vain stereotyyppisinä tehokeinoina tuotannossa, lataamalla otoksiinsa lisäksi aidon kipeää ja vetoavaa tunnelmaa. Ratkaisuksi rikollisuuden rikkirepimälle luokkayhteiskunnalle ylimitoitettua väkivaltaa propagandallaan puoltava OCP, on kaikessa narsistisessa naurettavuudessaan kuin mikä tahansa yksinvaltiusfetissistä onanoiva hulluushautomo, joka agendaansa lukuunottamatta viis veisaa muusta kuin rikkaiden rajattomista eduista. Jo yksin tämä tuhannesti todistettu alkuasetelma lyö herkullisella tapaa lähtemättömän leiman steriilistä norsunluutornista aivopierujaan päästelevien bisnesporhojen, ja dystooppisessa Detroitissa lähikauppoja hilujen tähden epätoivoissaan kääntävien pikkurikollisten välille juuri ohjaajan kyvyn virnistellä aiheella alleviivaavasti ja oikein ajoitettuna - loistavan käsikirjoituksen myötävaikutuksella. Suorasukaisen koruttomasti etenevästä ruutiriehasta saisikin lähes loistavaa antiväkivaltapropagandaa, ellei Verhoevenin ote olisi tarkoituksellisesti niin ilkikurisen humoristinen. Tekijöiden rakkaus genreä ja etenkin sen toinen toistaan räikeämmin karrikoituja hahmoja ja moraalisesti suoraselkäistä, mutta tunteettomanoloisesti ohjelmoitua toimijaa kohtaan välittyy vahvasti - aivan kuten viehtymys verimässäilyyn, joka heijastuu katsojasukupolvesta toiseen, seuraavaa santsia kuola suupielissä odottaen. Ei ole vaivatonta arvottaa elokuvaa, jonka on nähnyt lukemattomia kertoja. Usein vasta vuosien vierähtäminen voi avata uusia näkökulmia, toisinaan lisäten niiden selkeyttä, toisinaan taas paljastaen kaiken keskinkertaisuuden. Etenkin, jos tunnepohjaisesta kuvauksesta alkaa kovin kiima kadota, jää jäljelle pelkkä puhdas filosofian ääni, joka tarkastelee kokemusta järjen ehdoilla, usein myös laajemmassa perspektiivissä. Potentiaalisesti mielenkiintoinen tieteisvisio on kuitenkin kaikessa hillittömyydessä sellainen annos amerikkalaista ylettömyyttä, että sen lopputulos jää väkisinkin elämään mieleen pitkäksi aikaa -- seikka, jonka katoamista jenkkielokuvien nykysuuntauksien tyylityhjiöstä, tuossa muodossa, on vaikea nähdä muuna kuin munattoman häpeällisenä tosiasiana tätä kirjoittaessa. Näinkin tyylikkäästi koostettua kuvastoa ja moitteettomasti kasassa pysyvää genre-elokuvaa, joka on sisällöltään vieläpä rikasta ja kiinnostavaa, näkee enää harvoin. Rajoja rikkovia ja formaatin muodon kanssa kokeilevia tai vilpittömästi jopa leikitteleviä filmauksia näkee vielä harvemmin. Löytyykö edes sellaista 80-luvulla harrastustaan aloittanutta cinefiiliä, jonka mieleen elokuva ei olisi jäänyt ikuiseen luuppiin? Kokonaan toinen asia on se, miten seuraava sukupolvi vastaanottaa Verhoevenin vision. Kaikesta huolimatta RoboCop on yhä aivan upea kokonaisuus, jonka veroista harvoin, jos koskaan, tulee tarjolle. Se saattaa olla yksi aikakautensa tarkkanäköisimmistä elokuvista, jonka vastaanottoa on vuosikymmeniä häirinnyt sen painaminen liian syvälle osaksi pelkkää väkivaltakuvastoa. On paikallaan huomioida, että osaltaan se myös määritteli uusiksi sen, mitä elokuvataiteella voi tai ylipäätään saa näyttää, ja kuinka voimakkaita reaktioita se voi herättää. Perustellusti voitanee kysyä, miksi tuhlata maallista vaellusta johdattamalla aivot kohti hulluuden iltahämärää tavanomaisin konstein, ja kotiinlähdön sijaan jäädä vielä tuijottamaan tähtiä, kun voi katsoa elokuvan, joka muutti maailmaa, ei pelkästään kurkistaen elokuvataiteen pimeisiin voimiin, vaan myös viettelemällä tunnustamaan niiden ehdollistavat mekanismit.
Revenge (2017) edustaa saman syksyn Night Visions -festivaalin satoa, jonka titteli periaatteessa summaa kaiken oleellisen kuvion peruskaavasta. Ranskalaisen Coralie Fargeatin tysipitkä esikoinen on naisohjaajan itsensä myös käsikirjoittama ja editoima indie-elokuva ilman sen suurempaa sanomaa. Stereotypioita suorastaan alleviivaava eloonjäämiskamppailu onnistuu, epäloogisuuksistaan ja ajoittaisesta rytmityksen hukastaan huolimatta, yllättäen viihdyttämään koko kestonsa edestä, jota lisäksi hienosti hyödynnetty karu kuvausympäristö ja harkittu värimaailma kauniisti korostaa. Alun uhriastelmalla tarjoillaan perusteelliset puitteet brutaalin väkivallan venyttämiselle, jota tässä nimenomaisessa tapauksessa tuskin yksikään toksista feminismiä öyhöttävä näe edes muodollisesti ongelmallisena [/provo]. Erityisen suositeltavaa genren suurkuluttajille, mutta myös muille väkivaltaelokuvista vilpittömästi pitäville.
Joo tuli itselläkin katsottua muutama viikko sitten ties monenko sadannen kerran laserdisc criterion collection THX merkinnällä varustettuna. Ah on se vaan niin hieno mestariteos
Se on. Tarkastelee asiaa mistä tulokulmasta tahansa. Vastaavaan harva yltää, vaikka vertailukohteeksi nostaisi useammankin klassikon genressä - tämän päivän tuotannoista nyt puhumattakaan, joiden katsomatta jättäminenkään harvoin edes tuntuu menetykseltä, tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta. Robo eroaa siinäkin mielessä positiivisesti edukseen, että sen sisältämä huumori vetoaa vahvasti yleisöön (ikään tai sukupuoleen katsomatta), huolimatta sen rinnalla esitettävän väkivallan määrästä, mikä luonnollisesti näyttelee keskeistä roolia tässä yhteydessä, komediallisia elementtejä korostettaessa. Palkitsevinta kaikessa lienee kuitenkin se tosiasia, että vaikka leffan on katsonut lukemattomia kertoja sen ilmestymisestä lähtien, ei minkäänlaista lakipistettä mahdollista kyllästymistä ajatellen ole vieläkään saavutettu... Ja se, jos mikä, on saavutus jo itsessään. Aina, kun joku mainitsee LaserDisc:n, mieleen tulvii nostalgiatsunami, eikä menoa ohi aiheen yksinkertaisesti voi välttää. Siitä on tovi, kun Criterion -julkaisua RoboCop:sta on käsissä pidelty LD:n muodossa. On se saatanan sääli, että aivan omalle tasolleen kuvanpakkauksessa (kiitos jälleen David M.:n) yltänyt Arrow -julkaisu, ei kovista odotuksista ja suuresta myötä metelistä huolimatta sisältänytkään Verhoevenin suosimaa 1.66:1 kuvasuhdetta, johon tiettävästi vaikutti myös tietyt oikeudelliset seikat.
Two Thousand Maniacs! (1964) En ole koskaan oikein ollut tällaisiin elokuviin kallellaan. En ole nähnyt edes Teksasin Moottorisahamurhaajaa. Arvostamani Youtube-videoiden tekijä Dan Bell mainitsi kuitenkin eräässä urbex-videossaan, että tämä H. G. Lewisin ohjaus on hänen lempparileffansa. Kiinnostuin ja parin viikon takainen ja perjantaina käsiin saatu Arrowfilms-tilaukseni rakentui tämän ympärille. Koska H. G. Lewis on minulle ihan uusi nimi, minulla ei ollut erityisiä odotuksia, joten leffan saattoi katsoa avoimin mielin. Hieman yllättäen leffa imaisi mukaansa ensisekunneita. Tunnelma oli hassun banjomusiikin keventämä ja viihdyttävä. Ihmisten houkuttelu Pleasant Valleyhin kuvattiin hauskana poikamaisena kepposteluna. Kun gore sitten alkaa, sekin on vähän hassunoloista ja koomista tekoverineen ja kömpelyyksineen. Ihmisten tappaminen karmeilla tavoilla ei ole koskaan ollut näin kepeää katsottavaa. Kaupungin asukkaiden juhlafiilis ja taustalla soiva hassu musiikki keventävät tunnelmaa. Elokuvaa leimaa merkillinen rehellisyyden ja aitouden tuntu. Elokuvallisen kömpelyyden myötä esiin kumpuaa realismin maku kun kaikkea ei kuorruteta elokuvallisilla tehokeinoilla. Leffassa tuntuu olevan vahva visio taustalla ja konseptina se toimii hyvin. Lopussa saadaan jopa yllättävä twisti aikaa. Eniten elokuvaelämystä verotti tällä kertaa lähdemateriaalin laatu. Arrowfilms on näköjään joutunut "kursimaan" tämän kasaan parhaista olemassaolevista lähteistä ja siten kuvan-/äänenlaatu vaihtelee hurjasti leffan aikana ja tämä laadun oskilloiminen haittaa ainakin minua elokuvaan keskittymisessä kun jopa kuvasuhde vaihtelee. Kai se sitten on, että tämänkaltaisten kulttileffojen kohdalla on hyväksyttävä tämä. Harmi, koska laadukkaasta yhtenäisestä lähdemateriaalista tehtynä tämä olisi hulppea kokemus, mutta mielenkiintoinen se oli kyllä tällaisenaankin.
The Forbidden Photos of a Lady Above Suspicion (1970) Tuli tutustuttua giallo-leffojen melodrama-alalajiin tämän kovin pitkän nimen saaneen Luciano Ercolin ohjaaman leffan myötä. Juoni on aika hyvä. Siitä olisi muokkauksella tehtävissä vaikka Columbo-sarjan jakso psykologisine mysteereineen. Niinikään hyvää on musiikki, joka on Ennio Morriconen kynästä. Muuten ollaan italialaiselle elokuvalle tyypillisessä jälkiäänitetyssä kankeudessa ja leffa on melkoisen vanhahtavan oloinen, kuin 10 vuotta aikaisemmin tehty. Kamera on melkein joka kohtauksessa "juntattu maahan" eikä pysty näköjään kuin pyörimään paikallaan ja zoomaamaa agressiivisesti läheltä kauas ja takaisin yrittäen siten luoda visuaalista dramatiikkaa, mutta lopputulos on lähes koominen, varsinkin kun samoja visuaalisia tehokeinoja käytetään lähes joka kohtauksessa. Ääniraita on alkeellisesti miksattu. Siinä on erittäin vähän äänielementtejä ja jos jokin ääni siellä on niin se on "täysillä". Ei minkäällaista pyrkimystä miksaamalla rakentaa kerroksellista äänimaailmaa. Näyttelijäsuorituksissa ei ole kehumista, päinvastoin välillä tuntuu etteivät nämä "näyttelijät" ole koskaan aikaisemmin elämässään näytelleet. Ehkä tällaiseen elokuvantekemiseen täytyy tottua, mutta kokonaisuudesta on vähän hankala nauttia, varsinkin italiankielisen ääniraidan kanssa. Ehkä englanninkielellä leffa välittyy paremmin? Arrowfilmsin Blu-rayn kuvanlaatu oli minusta hyvä. Tämä on tällaista tutkimista sen suhteen mikä nappaa ja mikä ei. Jatkossa pitänee ottaa suurempi hajurako italialaiseen elokuvaan. Nämä giallot eivät vaan hirveästi meikäläiseen uppoa. Ei muuta kuin seuraavan Blu-rayn kimppuun…