Kyseinen kuvakerronnallinen erityispiirre tulee useille pienimuotoisena shokkina, erityisesti vanhempien elokuvien esitystapaan syvennyttäessä, mutta myös monille sekavan salamaleikkauksen sarjatulesta turtuneille videopelisukupolven edustajille, joille järjettömäksi yltyvä adhd-käsivarakuvaus edustaa enemmän sääntöä kuin poikkeusta. Näin ympäripyöreästi yleistettyäni, en toki viitannut viimeisellä itseesi. Henkilökohtaisesti olen aina nauttinut staattisesta kuvauksesta, jota hyödynnetään mielestäni aivan liian vähän nykytuotannoissa, vaikka tietynlaista heräämistä on tässä mielessä havaittavissa useilla rintamilla.
Ei se "staattisuus" ole ongelma, vaan se millä tavalla se staattisuus tehdään. Minäkin nimenomaan diggailen juurikin rauhallisemmasta kuvauksesta ja siitä, että leikkauksia tulee harvakseltaan. Tarkoitin, että sen sijaan, että kamera liikkuisi hitaasti esim. kiskoja pitkin, se pyörii paikallaan yrittäen epätoivoisesti seurata esim. liikkuvia näyttelijöitä. Aivan samaa mieltä siitä, että nykyleffoissa meno saisi olla rauhallisempaa. Käsivarakuvaukselle ja nopealle leikkaukselle on paikkansa, mutta niitä pitäisi käyttää harkiten ja vastapainona käyttää ihan paikallaan olevaa/hitaasti liikkuvaa kameraa ja hidasta leikkausta aina kun mahdollista.
Ymmärsin kyllä. Kameran asemointi on kiistatta tärkeimpiä tekijöitä kuvattavien kohteiden kokonaisvaltaista hyödyntämistä ajatellen, jota tuskin yksikään elokuvantekijä kiistäne. Mahdollinen budjetin niukkuus on eräs seikka, joka osaltaan vaikuttaa vakuuttavuuteen tältä osin, vaikka kompromisseja on mahdollista hyödyntää tilanteen sen salliessa. Tällöin pääkuvaajan kyvyt ja kekseliäisyys astuvat kuvaan. Mieleen nousee Tobe Hooper'n loistava alkuperäisfilmaus The Texas Chain Saw Massacre (1974), jonka 16mm filmille saatiin, budjettiin kuulumattomalla kamera-ajolla, tallennettua elokuvan ehkä kaunein otos muutoin uhkaavassa kohtauksessa. Rullaus pihakeinun alta maatasosta viistokuvattuna kohti taloa, näyttelijän liikettä herkeämättä seuraten. Otoksen alkuperäinen idea oli jotain aivan muuta, joka olisi käytännössä pilannut koko kohtauksen.
The Baby (1973) Vauvan tasolle henkisesti jäänyt mies elokuvan keskiössä on vähintään outo juttu, mutta trailerin perusteella leffassa näytti olevan jotain spesiaalia, joten pistin sen Arrowfilms-tilaukseeni riskillä mukaan. Elokuva ylitti odotukseni! Tämä on minusta todella hyvin ohjattu (Ted Post) elokuva, jossa on panostettu oikeisiin asioihin. David Mancy esittää infantiilia rooliaan todella vakuuttavasti ja lopputulos on hämmentävä kokemus. Niinikään naispääosissa (Anjanette Comer & Ruth Roman) nähdään erittäin vahvaa roolityötä. The Baby on keskittyneen oloinen elokuva, joka etenee sujuvasti ja omaperäisesti kohti loppukamppailua ja sen jälkeistä paljastusta. En kykene mainitsemaan oikein mitään vikaa. Kaikki tuntui toimivan. Tämä on juurikin sellainen onnistunut vanhempi "härö" leffa, joita haluankin saada tonkittua esiin vaistooni luottaen.
Premonition (1976) Syystä tai toisesta odotuksia oli tämän suhteen, mutta ei tämä nyt sitten mikään mestariteos ollut. Paljon ideoita ja teemoja, mutta kokonaisuus on sekava. Elokuva on kummallisen "niukkasanainen" eikä taustoita esim. henkilöitä kovin paljon. Osittain tuntuu, että elokuva ei itsekään tiedä, kuka on protagonisti tarinassa tai mistä tarinassa on oikeasti kysymys. Musiikki on sentään korkeatasoista (Henry Mollicone), mutta ohjaajan (Robert Allen Schnitzer) nuoruus ja kokemattomuus paistaa läpi. Remo Williams: The Adventure Begins... (1985) Tämä tuli otettua Arrow-tilaukseen £5 alekorista Ronin-leffan tilalle, joka myytiin loppuun ennenkuin hitaana hämäläisenä tein tilaukseni. Trailerin perusteella vaikutti hauskalla kasari-äksön-leffalta. Katsottuani ennen tätä tiiviisti neljä leffaa vuosilta 1964-76, tämä leffa tuntui futuristiselta. Stereoääni monon sijaan! Basso jyrähtää! Ääniraidan signaali-kohina-suhde enemmän kuin 40 dB! Huvittavaa, että kasarileffa tuntui futuristiselta, mutta kyllä se niin on, että kohiseva ja rahiseva bassoköyhä monoääni tekee leffasta kuin leffasta kivikautisen oloisen. Okei, Remo oli mukava tuttavuus! Bond-veteraani Guy Hamilton ohjaa varmalla kädellä ja antaa tarinan kehittyä rauhassa. Nykynuorisolle tämä on ehkä tylsä kuin mikä, mutta meikäläinen on sen verran vanha ukko, että tällainen hitaampi ja rauhallisempi tahti on juuri sopiva. Leffassa on runsaasti pikkuisen hauskoja juttuja ja leffa ei ota itseään liian vakavasti. Musiikki vaihtelee. Pääteema on kökkö (liian pöljä), mutta paikoitellen on ihan toimivaakin kasarisyntsamusaa. Tarinan rauhallinen kehittyminen hauskalla otteella on leffan selvä vahvuus.
tämähän perustuu kioskikirjapokkareihin nimeltä remo. Tästä oli ilmeisesti aikomus alunperin tehdä pitempi elokuvasarja kuten bondeista mutta ei sitten tullutkaan. itse leffa oli penskana suosikkejani jonkun aikaa sitten kyllästyin. Mutta leffassa on ihan hienoa musiikkia ja stuntteja, Varsinkin se toiminta kohtaus vapauden patsaalla oli todella huima ja jännittävä
En tiedä kioskikirjapokkareista mitään, joten Remo-hahmo oli ihan tuntematon entuudestaan minulle. Leffan otin ihan Ronin-leffan tilalle tilaukseen koska trailer viittasi viihdyttävään kasari-leffaan ja sitä tämä olikin, joten ei harmita osto. Vapauden patsaalla tosiaan on hienot toimivat kohtaukset ja katsojaakin huimaa korkeuksissa taiteilu. Eihän näiden leffojen katselu vuonna 2020 perustu absoluuttiseen laatuun, koska ei nämä mitään maailman parhaita leffoja ole, vaan nostalgiseen kasari-fiilistelyyn ja kyllä näitä mielummin katselee kuin monia tämän päivän kyynisiä ADHD-leffoja...
Kävin tämän oikein katsomassa leffateatterissa. VHS tuli varmaan kopioitua ja DVD tuli ostettua. Pitkään aikaan en ole tätä leffaa nähnyt, mutta muistan varmaan koko elokuvan ulkoa. VGR kapteeni on pienessä osassa. Timantti hammas on muuten oikealta nimeltään Patrick Kilpatrick, jos jotain kiinnostaa Noita Remo kirjoja yritin tuolloin 80-luvulla lukea, mutta olivat aika hapokasta, verrattuna esim. Morgan Kane kirjoihin, joissa esiintyy viimeisimmissä Ben Kilpatrick No se lopun luotien väistely, on jotenkin aina minun mielestäni toiminut. Se on kuvattu tosi hyvin aikalaiseksi. Jopa katsoja uskoo, että koulutus on ohi ja nyt vaan liikutaan kohti maalia..
Before We Vanish (2017) Arrowfilms-tilauksen viimeisenä uudehkoa japanilaista elokuvaa Kiyoshi Kurosawan ohjaamana. Huh, on nämä japanilaiset leffat vaan niin hyviä. Taaskaan ei joutunut pettymään, päinvastoin sitä on melkein turta tästä kokemuksesta. Hyvin rauhallisella kerronnalla rakennetaan merkitystä asioille niin, sitten kun meno sitten napsahtaa käyntiin niin tajunta räjähtää, koska asioilla on merkitystä. Todella mallikasta kameratyöskentelyä. Kamera heiluu vain ja ainostaan silloin kun pitääkin, paljon kuvataan paikallaan olevalla kameralla. Linssit ovat tilanteeseen sopivat, kameraa liikutetaan eri tyyleillä erityyppisissä kohtauksissa ja kaikki tämä tuottaa visuaalisesti rasittamattoman, vaihtelevan ja sujuvan mutta silti paikoitellen hyvinkin iskevän kokemuksen. Musiikki on myös hyvää, kuten japanilaisissa leffoissa tuppaa olemaan. Leffassa on jänniä ideoita ja synkkyydestään huolimatta huumoriakin löytyy*. Hollywood saa pistää melkein parastaan päästäkseen tälle tasolle. * Spoiler Narumi: "Hän on pikkusiskoni". Shinji: "Hänen nimensä on siis pikkusiskoni?"
Ehkä väärä ketju, mutta kuitenkin! Katsoin Netflixistä "The Assassination of Gianni Versace"! 9-osainen sarja, jota mielestäni ei mitenkään voisi ahtaa 1,5-tunnin elokuvaan ilman että lopputulos olisi jotain aivan muuta kuin tuo sarja nyt on. Jotenkin viimeaikoina tykästynyt noihin hyvin tehtyihin sarjoihin -joihin Netflixissä yllättävän usein törmää. En ole aiemmin ollut mikään sarjojen fani, enkä ole vieläkään kovin innostunut useita kausia, aina vaan jatkuvasta tarinasta! Mutta kuten tämä "Versace" -ja vastaavat, joissa on selkeä alku ja loppu ja siinä välissä rauhassa maltetaan kertoa tapahtumia, sekä syventää henkilöitä ym. niin että katsojakin pääsee paremmin jyvälle koko jutusta -enemmän tällaista! Netflixin "Tuntematon sotilas" on 5-osainen. Kirjan muutaman kerran lukeneena, pari-kolme jaksoa lisää, niin lopputulos toimisi todennäköisesti vielä paremmin. Että tämmöisiä -taitaa vaan vanhuus olla tulossa
Aloitussanani "Arrowfilms-tilauksen viimeisenä…" oli asetettu antamaan vihje siitä, että Arrowin lätystä on kyse eli kyllä. Mitä tulee levyn "hyvyyteen", niin ei minulla ainakaan ole mitään valittamista esim. kuvan tai äänen suhteen, mutta ei tämä nyt mikään "referenssikään" varmaan ole. Japanilaisissa leffoissa tuppaa olemaan tyypillisesti haalean kellertävä kuva ja niin on tässäkin. Uskoisin, että "kuuluu asiaan" ja julkaisu on tässä mielessä mitä pitääkin. Mitä tulee extroihin, niin en ole niitä vielä katsonut, joten en osaa arvioda niiden kiinnostavuutta. Arrowin julkaisu näyttäisi muuten vähän yllättäen olevan ainoa, tai sitten blu-ray.com ei tiedä niistä muista…
Moonshine Mountain (1964) Two Thousand Maniacs! Blu-rayn ekstra-materiaalina on tämä Herschell Gordon Lewis-leffa, joka on kursittu kasaan ties mistä lähteistä. Kuvanlaatu vaihtelee huonon ja uskomattoman huonon välillä. Sama ääniraidan suhteen. Tästä huolimatta hauska leffa täynnä sekoboltsimeininkiä. Pitääkö tässä ruveta enemmänkin tonkimaan näitä Herschell Gordon Lewis-leffoja? Aika vekkuli äijä ollut. Eipä mittään.
No, jos kerran jo Two Thousand Maniacs! teki positiivisen vaikutuksen, niin tarvitseeko tuota edes kysyä, etenkään, kun ohjaajan filmografiaa löytyy tonkimattakin. Itsellä yhä korkkaamatta TÄMÄ aivan järkyttävän kokoiseen digipack:in paketoitu kokonaisuus. The Gore Gore Girls oli ohjaajan ensimmäinen elokuva, jonka näin joskus munoin suttuisena kopiona magneettinauhalta. Voi herran perse, mitä menoa! Spoiler
No elämä ei ole näin yksinkertaista. Se, että joku juttu alkaa nappaamaan ei tarkoita sitä, että käteen ilmestyy samantien 200 euroa korvamerkittyä valuuttaa jotain pakettia varten ja lisäksi gore/slatter ei ole oikein mun juttu. Tuo Moonshine Mountain varsinkin on kohtuu maltillinen tapaus tässä suhteessa. Se mikä näissä viehättää on se, kuinka hahmot pitävät hauskaa ja rällästävät miten huvittaa ja reagoivat toisiinsa luontevasti, ja musiikkiakin käytetään hyvin vaikka on pitkälti meikäläisen musamaun "ulkopuolelta". Tämä tuottaa tosi mukaansatempaavan ja viihdyttävän tunnelman siitäkin huolimatta että kirves heiluu ja veri lentää. Tässä H. G. Lewis on ollut aika guru. Vaarana kuitenkin on, että jos näitä leffoja alkaa kahlaamaan läpi urakalla, niin jossain kohtaa saattaa homma alkaa maistumaan puulta kun on nähnyt 10 leffaa, joissa jonkun tuppukylän kahjot asukkaat teurastavat kylään eksyneitä uhreja. Kaikki aika ja raha on pois muista maailman elokuvista. Erinäiset seikat huomioonottaen ei ole siis ollenkaan selvää, kuinka paljon näihin leffoihin kannattaa tutustua lisää...
Hohoijaa, niin kenelle on, kenelle ei. Ja se, että nyt ylipäätään nostin tässä yhteydessä tapetille tuon nimenomaisen julkaisun vain yhtenä esimerkkinä ohjaajan leffojen saatavuudesta fyysisenä formaattina, ei luonnollisestikaan ole oletusarvo sille, että sitä "korvamerkittyä valuuttaa ilmestyisi" sen enempää nimimerkkisi takaa kirjoittavan kuin muidenkaan viestin mahdollisesti lukeneitten käteen tätä varten - tunsi kiinnostusta ohjaajan elokuvia kohtaan tai ei. Eipä sillä, että moinen allekirjoittaneen arjen keskellä sen suuremmin mitään merkitsisi.
Pahoittelut, jos kyllästytän sinua. Suurelle osalle ihmisistä todella on relevanttia miettiä, moneenko H. G. Lewiksen leffaan on paukkuja allokoitavissa, koska moneen muuhunkin juttuun pitää allokoida, eikä eläkesäästöjään viitsisi polttaa ihan kokonaan jo 49 vuotiaana. Joulukuussa piti saakeli vahvistinkin uusia, kun vanha sanoi sopimuksen irti ja se oli niin kallis tapaus, että n. kolmen vuoden Blu-ray-budjetit paloivat siltä istumalta. Ei kaikki synny neroiksi tai hannu hanhiksi mahtavin suhdeverkostoin jolloin pääsee 5000 € /kk liksoille ja voi ostella Arrowfilms-julkaisuja kuin viimeistä päivää. Jotkut syntyvät nykymaailmaan sopimattomien lahjojen kanssa ja kohtaavat elämässään niin paljon vastoinkäymisiä, että ahkeroinnista ja yrittämisestä huolimatta ajautuvat pois työmarkkinoilta seurauksena totaalinen katkeroituminen ja itsetunnon romahdus. Minut on nöyryytetty työelämässä ihmisraunioksi ja mitään korvausta en saa pilatusta elämästäni. Miten voi uskoa itseensä, jos kaikki ympärillä antavat ymmärtää, etten osaa mitään? Jossain VTT:llä eivät vittu edes suostuneet sanomaan, miksi ei kelpaa vaikka kuinka tivaa! Kierrellään ja kaarrellaan vaan. Uskomattoman julma tämä nykymaailma on ja sitten vielä saa hohoijaata vastaukseksi kun ei viitsi polttaa 200 euroa eläkesäästöjä johonkin gore-leffoihin! Mielummin ostan lääkkeitä sitten 70-vuotiaana, koska siinä vaiheessa on varmaan vaikka mitä terveysongelmia näiden totaalisten itsetunto-ongelmien lisäksi. Minulla on alemmuuskompleksi vähän joka asiassa, jopa siinä, että sitä on nähnyt niin vähän tiettyjä elokuva elämässään ja muut näyttävät nähneen niitä tosi paljon. Minulle esim. Remo oli täysin uusi tuttavuus nyt 49-vuotiaana kun täällä taas porukka kommentoi diganneensa sitä kakarana. Itse rakentelin Legoista jotain mikroaaltouuneja pyörivine lämmitysalustoineen ja ajastimineen kakarana, kun näköjään olisi pitänyt vaan katsella leffoja VHS-nauhoilta aamusta iltaan, ettei vuonna 2020 tuntisi itseään tietämättömäksi Plazalla. Miten olisin voinut tietää? Legojen rakentelu vaan tuntui oikealta jutulta! Joo. Onhan se hyvä, että moinen megaboksi on julkaistu. Arrow tekee näissä hyvää työtä. Ei siinä mitään. Katotaan seuraavassa Arrow-alessa, jos vaikka saisi jonkun toisenkin H. G. Lewis-lätyn mukaan...
Voi herran jumala näitä avautumisia... Tämä viestiketju tokkopa ole oikea paikka näille, vaikka mahdollinen "tarve" moiselle on ymmärrettävää tässä yhteydessä. Sen enempää "neroutta" kuin "hannu hanheutta" en henkilökohtaisesti tunnusta, mistään "mahtavista suhdeverkostoista" puhumattakaan, ja jokin "5000 € /kk" edustaa jotain, josta ainakaan allekirjoittanut ei ole eläissään päässyt nauttimaan edes ohikiitävää hetkeä. Kirjoituksesi osa, jonka lihavoin, on jo huomattavasti samaistuttavamman oloista tässä suunnassa, josta tositarina jos toinenkin saattaisi yllättää -- mutta kuten sanottu, tämä viestiketju tokkopa ole oikea paikka. "Hohoijaa" ei ollut tarkoitettu ajatukselle; "kun ei viitsi polttaa 200 euroa eläkesäästöjä johonkin gore-leffoihin!". Arrow:n panostus marginaalielokuvien fyysisiä julkaisuja ajatellen on liioittelematta massiivista, eikä vähiten teknistä lopputulosta tarkasteltaessa lafkan lähes julkaisussa kuin julkaisussa, vaikkei alkupään painokset kuvanpakkauksen kärkipäätä nykystandardien saatika vaatimusten valossa enää edustakaan, mitä joidenkin osalta on onneksi päivitetty parempaan. Yksittäis esimerkkinä Dario Argenton Phenomena (1985), jonka myöhempi, alkuperäisistä kameranegatiiveista 4K skannattu ja masteroitu versio on yhtä kuvarakeen riemujuhlaa, jossa digitaalinen silottelu lähes loistaa poissaolollaan, kiitos tästä ja monesta muusta "muotoseikasta" David MacKenzien tinkimättömän työn. Tämä oli tällä erää viimeinen ohi aiheen -viesti allekirjoittaneelta. Edit. Mainittakoon myös, että oman Herschell boksini ostin Arrow:n alesta ajat sitten, jonka jälkeen ja loppuunmyynnin myötä julkaisun pörssinoteeraukset on olleet mitä on olleet.
Rendel (2017) oli harvinaisen väkivaltainen elokuva. Ohjelmatiedoissa kerrottiin: Kotimaisessa supersankarielokuvassa Euroopan armottomin rikollisjärjestö VALA on jo vuosia lahjonut virkamiehiä runnoakseen läpi testaamattoman Nh25-rokotteen kolmannen maailman pahaa aavistamattomille markkinoille. Sitten kasvoton sankari Rendel aloittaa taistelunsa järjestöä vastaan. Elokuvan suurin heikkous oli huono käsikirjoitus. Tarinassa ei oikein ollut mitään tolkkua. Sekavien suvantovaiheiden jälkeen päästiin tappelukohtauksiin, joissa ruumiita tuli – ja tämä toistui useita kertoja. Rendel-hahmon syntyminen kerrottiin vasta elokuvan puolivälissä, vaikka Rendel heilui tappavasti jo melkein alkumetreiltä alkaen. Rendelin motiivi toki kerrottiin, mutta syy, miksi konnat sen aiheuttivat, jäi hieman hämärän peittoon. Rendel on malliesimerkki siitä, miten elokuvaa ei pitäisi tehdä. Siitä myös huomasi, että tekijät olivat katsoneet marvelinsa. Sanomattakin selvää, että se oli täynnä genren kliseitä. Parasta elokuvassa oli kuvaus, kun kamera oli jalustalla.