Juuh. Aika parantaa muistoja. Ite katselin uudestaan jostain, ja kyllähän tämä nyt on aivan kökköä tomintaa oikeasti. Äijä joka on ohjannut pätevästi The Thingin ja Halloweenin, sekä kohtuullisesti myös Big Trouble in Little China, tekee näin legendaarista ökkö-sontaa. Snake Plissken on Leningradin sankari, mutta muuten kyllä elokuva tökkii pahasti kaikella tasolla. Mutta siis nyt ollaan legendan äärellä. Snake Plissken on jotain, mutta muuta ei valitettavasti juuri ole tarjolla.
Tätä just olen miettinyt. Näkeeköhän muut saman elokuvan? Aika väsynyt elokuva. Monta hyvää kohtausta. Mutta kyllä monet loput kohtaukset menee jonnekin tahattoman huumorin ja surkean toteutuksen maastoon. Ihan off topic. Missä elokuvassa on ensimmäistä kertaa tämä, että konetuliaseella tehdään reikä/tunneli, että pääsee pakenemaan? Minulle se on tämä leffa, mutta varmaan on muita aikaisempia?
Usein sitä tulee mietittyä, että miten joku junnuvuosien suosikkileffa toimisi, jos sen näkisi vasta nyt ensimmäisen kerran. Mulle Escape on aito kasariklassikko, mutta olisiko se nyt vain nippanappa kertakatselun kestävä pikkubudjetin räpellys? Jaa-a. No sitä jatko-osa ainakin on. Jotenkin tämä originaali vain toimii ja Carpenterin simppelit synapimputtelut kruunaavat kokonaisuuden. Jaksan katsella leffan aina uudelleen muutaman vuoden välein, mitä ei voi sanoa juuri mistään nykyleffasta. Ties kuinka monta kertaa tämäkin on tullut ostettua, viimeisimpänä 4K-vedos. Nostalgiahuuruilla tai ei.
Syystä tai toisesta meikäläinen näki paljon vähemmän leffoja nuoruudessa kuin moni muu. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten porukka näki niin paljon leffoja aikoinaan, kun edellytykset moiseen oli niin heikot (tv-kanavia vain muutama. Ei DVD/Blu-ray/4K-levyjä jne.). Toisaalta en nuorena edes ymmärtänyt, kuinka paljon elokuvia maailmassa on. Ei ollut mitään nettiä, josta pystyi tutkimaan asioita. Mistä ihmeestä sitä pystyi tietämään jonkun elokuvan olemassaolosta, ellei sitä sattunut telkusta näkemään? Koulukaverit kertoi? No aika vähän. Jostain Bondeista porukka puhui... Nettiaika onkin ollut mielenkiintoinen meikäläiselle, kun se on paljastanut, että maailmassa on mielipuolinen määrä erilaisia elokuvia. Tämän elokuvan minä satuin näkemään aikoinaan, mutta monia kasarileffoja en nähnyt. Nykyään olen niistä kiinnostunut, koska olen totaalisen kyllästynyt nykyelokuvien ADHD-tyyliin. Inhoan nopeaa leikkausta. Inhoan jatkuvaa kameran heiluntaa. Inhoan nykyelokuvien kyynisyyttä. Tehdään nykyään hyviäkin leffoja, mutta ne ovat harvassa moskan seassa. Kasarileffoissa on ihan eri meininki! Kyynisyys on poissa. Kamerankäyttö on melkein aina järkevää ja leikkauksiakin tehdään sopivaan tahtiin. Keskinkertainen kasarileffa on viihdyttävä. Keskinkertainen nykyleffa on sietämätöntä visuaalista kohinaa. Olen siis niitä, joka näkee monia kasari (ja seiskari) leffoja ensimmäistä kertaa 50-vuotiaana. Olen pistänyt merkille, että vaikka en ole näitä elokuvia ennen nähnyt, koen niiden aikana "yleistä" nostalgiaa, joka perustuu aikaan, siihen mihin tyyliin elokuvia tehtiin tuohon aikaan. Lavasteet näyttävät samanlaisilta kuin muissa saman ajan leffoissa (ei cgi jne.). Tukkatyyli on sama. Pukeutuminen on samanlaista. Musiikki on samanlaista. Kameratyö on samanlaista. Leikkaustyyli on samanlaista jne. Tulee siis erotella spesifi nostalgia, joka koskee jotain tiettyä elokuvaa ja yleisnostalgia, joka koskee kaikkia tietyn aikakauden elokuvia.
Katutason ahdistuksesta katalyyttinsä kampeava kyynisyys ja saastainen nihilismi on niitä perustavanlaatuisia tekijöitä, joihin keskeisimpien genre-elokuvien aggressiivinen vetovoima perustuu, jonka näkyvin muoto on kollektiivinen ja milteipä mielipuolinen nautinto kokea kaiken katoavaisuus karmeimmalla mahdollisella kärjistyneisyydellä kuristuen. Aivan erityisesti tämä korostuu nimenomaan 80-luvun marginaalituotannoissa, kuten yleisesti hyvin tiedossa. Liekö kyynisempää lakipistettä kuin Plissken repimässä presidentin rauhanpuhetta c-kasetilta elokuvan ehkä provokatiivisimmassa kohtauksessa, joka edustaa hyvin tietoista valintaa niin Carpenter'lta kuin toisena käsikirjoituksesta vastanneelta Nick Castle'lta, mikä oli kuin räkäisy järjestelmän mädännäisyyttä vasten edessä siintävästä tuhosta piittaamatta. Ja vaikka elokuva näennäisesti ottaakin itsensä tosissaan, tapahtumien yliampuvuus ja Plisskenin hahmon veijarimaisuus luovat leffaan tietyn komediallisen perusvireen kaaoksen keskelle, jota kaikesta huolimatta tarjoillaan (luojan kiitos) juuri sopivassa määrin ilman, että katsoja erehtyisi edes ohikiitävän hetken unohtamaan totalitaristista todellisuutta. Tokkopa tule yllätyksenä, ettei esimerkiksi Carpenterin ohjaksissa aurinko saa juurikaan paistaa ja se, jos mikä, saa syttymään. Vastaavaa symboliikkaa saa nykytuotannoista huorata peräsuoli pitkänä, vaikka poikkeuksiakin toki löytyy. Kärjistetysti jonkin Disneyn kaltaisen imperiumin katoaminen maan päältä ei ainakaan henkilökohtaisella tasolla olisi minkäänlainen menetys.
Tarkennetaan, että kyynisyydellä viittaan aiheen käsittelyn tyyliin. Toki kasarileffoissa on kyynistä sisältöä, mutta tyyli jolla se sisältö kuvataan ei ole niin kyyninen kuin mitä nykyelokuvat (ja tv-sarjat) ovat.
No, tuostakin voi toki olla montaa mieltä. "Kyynisin tyyli kuvata sisältö" löytyy mielestäni 70- ja 80-lukujen (jenkki)tuotannoista, jolloin kansa teki tiliä synneistään, ja elokuvakulttuurinkin kulisseissa sai haista rehellinen paska ilman minkäänlaisten painostusryhmien öyhötysten kantautumista saliin saakka.
Ehkä se kyynisin leffa tehtiin tuolloin, mutta kyse onkin siitä, kuinka kyynisiä ne olivat keskimäärin. Minulle sitä tyylin kyynisyyttä nykyleffoissa on vaikka vaikka värit. Kaukana ollaan mistään "technicolor"-väreistä, vaan sini/oranssipaskaa on kaikki. Tai jotain vaaleaa seepiaa. Nykytekniikka mahdollistaisi hienoimmat värit ikinä, mutta ei. Yksittäisiä leffoja voi olla. Puhun yleisesti. Musiikki on kyynistä rumpujen paukutusta! Ennen vanhaan sentään oli ihan sävellettyä musaa eikä pauketta! Sekin on kyynistä.
Lähdettä tutkimuksiin, joissa todetaan nykyelokuvan ja -musiikin olevan keskimäärin ja yleisesti kyynisempää. Onhan tää nykyaika nyt ihan helvetinmoinen parannus niihin kyynisiin mustavalkoelokuviin.
En tarvitse tutkimuksia. Minun makuuni uudet elokuvat tökkivät usein pahasti. Jos jostain ei tykkää niin sitten ei tykkää, sanoi tutkimukset mitä vain.
Piti laittaa oikein lainaten kun kokemukset ovat sen verran samoja. Näin kypsällä aikuisiällä onkin kutkuttavaa sukeltaa tuohon videovuokraamojen kulta-aikaan ikäänkuin ensimmäistä kertaa. Hyllyyn kertyy levyjä, kun nettiä selatessa tekee aina vain uusia ja uusia löytöjä, ja elokuvia julkaistaan blu-rayna kiitettävään tahtiin. Vähintään 95% ostoksista teen sokkona - tarkoittaen, että olen korkeintaan lukenut pari arvostelua ja katsonut trailerin. Monia klassikoitakin vielä näkemättä. Elokuvien vuosikymmenistä timanttisinta on ehdottomasti juuri 80-luku. Jos tästä lähdetään lipsumaan jompaan kumpaan suuntaan, joko 70- tai 90-luvulle, iskee 90-luku paremmin nostalgisuudessaan. Varmastikin sukupolvikysymyksiä. Kai tämä kaikki on jollain tavalla menetetyn nuoruuden uudelleenelämistä.
Opiskelukavereiden kanssa Katsottu isolta kankaalta muistaakseni -81. Ei toimi ihan samalla lailla kuin silloin, mutta hyvä 3,5 / 5. Nyt oli sentään oikea paita päällä.
Katselin tämän joku aika sitten ja onhan aika ajanut tästä ohi aika karusti monella tapaa. Leffa on kökkö, dialogi kökömpää ja lavasteet kuin nyky Detroitia. Silti tämän katselee hymyissä suin koska en ole edes kasarin lapsia ****/5
Filmihullusta luettiin tekijämiehistä, ja tosiaan silloin se oli tekijämiehistä. Nimet muistiin ja näitä vaanittiin TV:stä ja elokuvakerhoista. Helvetisti pyöri myös leffoja VHS:llä kopion kopion kopion kopiona. Ja itse ketjun aihe, leffa on vanhentunut mutta ei sen nostalgia-arvo ole mennyt mihinkään. Nautin suuresti, kun kävin viime talvena (kai) elokuvateatterissa katsomassa. Olihan tuo tullut VHS- nauhalta nähtyä ja dvd:ltä sittemmin.
Off topic. Mutta katsokaas, pojat 007 istanbulissa junatappelu vuodelta 1963. Pyyhkii nykypäivän vastaavia märällä rätillä pitkin lattioita.
Juuri tämä. Ehkä @71 dB ei käyttänyt kirjastojen elokuvakirjojen ja -lehtien tarjontaa tai käynyt elokuvakerhojen näytöksissä. VHS-lainaus oli myös hyvä tapa laajentaa elokuvatietämystä. Otsikon elokuvasta en muista enää mitään. Lupaan katsoa uudestaan aikaisemmin kuin Suomeen saadaan rotia valtion velkaantumisuuteen.
No jotenkin kuulostaa niin tutulta. Keltaisessa Pörssissä niitä jopa myytiin ja välillä piti palauttaakin, kun kuvasta ei saanut yhtään mitään selvää. ..ja vaikka tämä offtopic, niin ylempää löytyy kyllä myös kommenttiani itse elokuvaan liittyen.
Ja ostan leffan UHD:n kun hinta vaan putoaa. (vaikka mitä valittaisin) Ja tuohon 71 offariin sen verran, että koko Suomi oli täynnä elokuvavuokraamoja VHS aikaan. Kaikista vähänkin elokuvia muistuttavista oli kasetti, joten on vaikea ajatella, että olit niin pihalla kaikesta?