Voi olla turha huomautus, mutta muista nyt kuitenkin että kaikki 80-luvulla tuotettu audiovisuaalinen media ei ole silkkaa parhautta.
Niin... Kaikilla elokuvallisilla periodeilla on huippunsa ja suvantonsa. Tämä nyt on pelkkää ajan tuhlausta ohi aiheen, joten...
Tjaa. Aiemmin tähän threadiin on ollut tapana paiskata lyhyt arvio elokuvasta arvosanoineen ilman runsaan kokoisia elokuvajulisteita. Onhan se toki kiva kun joku viitsii kirjoitella enemmänkin, mutta eikö tuon tapaisille laajemmille kirjoituksilla ole tällä foorumilla parempaa osiota?
Voit olla huoleti siitä, että toimin jatkossakin kuten tähänkin asti. Nore on käytännöllinen keksintö, jos moinen nyppii.
Näin on, mutta periodeja on useita päällekkäin, jotka menevät ylös/alas vähän eri tahtiin niin, että suunnilleen aina löytyy jotain hyvää ja vastaavasti huonoa jostain päin maailmaa jossain genressä. Esim. J-Horrorin valtakausi oli kymmenen vuoden jakso 1998-2008. Haaste elokuvien harrastajalle on päästä kärryille näistä trendeistä ja sitten kun on päästy kärryille, vieläpä saada hommattua laadukkaampaa tuotantoa fyysisellä formaatilla järjellisellä laadulla...
Tätä toljottaessa on vaikea väistellä faktaa, että ohjaajan pallilla vaikuttaa mies loistavien Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (1987) ja seuraavana vuonna valmistuneen The Blob - Valuva kuolema uusintafilmauksen takana. Se ei kuitenkaan valitettavasti merkitse mitään lopputulokselle haukotellessa. Kaikesta elokuvassa huokuu kärähtäneen pakkopullan kitkerä löyhkä. Emotionaalisesti epätyydyttävän eskapismin juoni on huono, mutta laimeuden kulminaationa toimivat kuitenkin suorastaan nössöt toimintakohtaukset. Paria vähän verta vuodattavaa ampumista lukuun ottamatta elokuvassa ei ole mitään, mikä esimerkiksi estäisi sitä saamasta kotimaista K-7-ikärajaa. Suhteellisen minimaalinen määrä kohtalaista hakkausta ei käytännössä sekään ole odottelun arvoista näin heikossa rungossa. Epäsopivat musiikit ja kaavamaisuudessaan suorastaan kadehdittava kameratyöskentely pitävät huolta stereotyyppisimmän mahdollisen vaikutelman täydellistymisestä, jonka yhteydessä näyttelijäsuoritusten tasoa ei ole syytä syynätä sen enempää. Viimeinen naula arkkuun on yliampuvat ysäritehosteet, jotka uhkaa upottaa viimeisetkin viihdyttävyyden rippeet valaanpaskaakin alemmas. Leffa ei varsinaisesti ole erityisen surkea, ainoastaan kauttaaltaan yhdentekevän mitäänsanomaton. Aiheesta olisi oikeissa käsissä saattanut saada huomattavasti viihdyttävämmän elokuvan juonen tiivistämisellä, innovatiivisemmilla toimintakohtauksilla ja perusteellisemmalla väkivallalla.
Ohjaaja Walter Hillin jo viisi vuotta aiemmin kirjoittamasta alkuperäistarinasta elokuvaksi kypsynyt, vuoden 1973 Louisianaan sijoittuva ja paikallisen kansalliskaartin kertausharjoituksiin keskittyvä asetelma saattaa ensialkuun vaikuttaa juonisynopsiltaan vähemmän houkuttelevalta, itse elokuva taas on jotain tyystin muuta. Puhtaasti viihteenä se on vimmaiselta tunneskaalaltaan täysosuma! Raivoisa ajojahti (1981) edustaa malliesimerkkiä klassisesta työnäytteestä, joka osaltaan aurasi vaivihkaa väylän 80-luvun tyylitajuiselle toimintamurrokselle ja sen kukoistuskaudelle. Selvistä vaikutteistaan huolimatta lähes unohduksiin vajonnut selviytymisklassikko seisoo sekä tyylillisesti että temaattisesti omilla jaloillaan vielä tänä päivänäkin. Se on intensiivisyydessään euforinen kokonaisuus aikakaudelta, jolloin toiminta ja elokuva yhtälönä edusti keskeisintä menestysreseptiä, syvenemällä samalla myös karun primitiiviseksi jännäriksi, jossa ohjaaja välttää kiusauksen pitkittää tiukkaa tarinaa turhilla hienosteluilla sovittaakseen sitä kaupallisesti kätevämpään normistoon - kuitenkaan ilman, että kontrolli kirpoaisi visuaalisesta yltäkylläisyydestä hetkeksikään. Hill johdattaa jälleen kerran yhden alagenren äärimmilleen psykologisen sommittelun sille suomissa puitteissa, jossa ihmisen syvin olemus kirjaimellisesti murtuu, tehden katselukokemuksesta mahdollisimman realistisen. Kyky käsitellä ryhmädynamiikkaa ja moraalidilemmaa sekä yksilöiden keskinäisiä skismoja ulkoisen terrorin synnyttämän sekasorron, surkean sään ja ankaran ympäristön motittaman miesjoukon ytimessä edustaa elokuvan voimakkainta antia, jonka symboliikkakin on sidottu vuosikymmenensä tapaan pieniin, mutta samalla suuriin ja elokuvan sanomaa täydellisesti tukeviin yksityiskohtiin, vaikka Hillin näkemys aiheesta on vähemmän idealistinen pyrkiessään moralisoinnin sijasta sosiaaliseen syvätarkkuuteen.
Mikäli en ihan väärin muista, niin taisi olla meillä kokonaan kielletty liian raaistavana jossain välissä niinä sensuurin kulta-aikoina..?
Kasettitelevisiokaudella omasta kokoelmasta löytyi Thorn Emi Video (Showtime) -FIx, josta sensuurin hampaisiin jäi 1'28", joka elokuvan väkivaltakuvaston maltillisuuden huomioiden on liikaa, kuten lähes kaikki kaltainen kajoaminen kuvasisältöihin. Tiedä sitten sisälsikö Thorn Emi Video (R-Video) -julkaisu saman version, kun ei Fixgalleriakaan asiasta mitään mainitse? Leffan kokonaiskiellosta en muista mitään kuulleeni edes jälkeen surullisen kuuluisan vanhan videolain ('87), ja kuitenkin VET:n julkisten leikkauslistojen (fyysisten sellaisten) lukeminen kuului joskus muinoin allekirjoittaneen mielipuuhiin.
Ok, uskotaan. Jotenkin vain jäänyt mieleen että oli samoihin aikoihin Glickenhausin The Exterminatorin kanssa, mutta netistä ei löytynyt tuolle muistolle tukea.
^Eikö Elonetistä edelleen näe nämä kielletyt, sensuroidut ja muut idioottimaiset päätökset? Joskus niitä lueskelin. Oli se outoa muistella aikaa, kun Coppolan Ilmestyskirjaa ei voinut julkaista VHS:nä kokonaisena teoksena. Suomi oli merkillisen ahdasmielinen maa. p.s. Elonet toimii kuten ennenkin: esim Friday the 13th oli kokonaan kielletty: https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_133662
Elokuvan kaikkien osa-alueiden integroituminen tarinaan näin saumattomasti ja täydellisesti, toiminnallisista viihdearvoista tinkimättä, synnyttää ihailun, jonka referoinnista muodostuisi täysin häpeilemätöntä suitsutusta ja orgastista ylistystä, jossa superlatiivit loppuu. En voi mitenkään suhtautua tähän objektiivisesti. Todettakoon kuitenkin samat sanat kuin 36 vuotta sitten: Tästä riittää riemua loppuelämäksi.
Laitanpa tähän saman tien kaikki viikon aikana katsomani leffat: Reminiscence (2021) (Hugh Jackman, Rebecca Ferguson) Aika turhan oloinen vaikka hyvän näköinen femme fatale -tarina. Vähän scifi-aineksia mukana, uudella hienolla tekniikalla voidaan ilmeisesti katsella ihmisten muistoja ja siten vaikkapa löytää kadonneet avaimet. 3/5 Road Games (1981) (Stacy Keach, Jamie Lee Curtis) Nyt ollaan taas asian ytimessä. Sarjamurhaaja ja rekkakuski liikkuvat samoilla seuduilla tässä australialaisessa tie-elokuvassa. Poliisit on hidasälyisiä, maalaiset epäluuloisia ja huumori mustaa. 5/5 Zeros and Ones (2021) (Ethan Hawke) Tässäpä Abel Ferraran ohjaama sekasotku. Ferraran visuaalinen tyyli on kyllä tunnistettavissa mutta tosiaan mihin sisältö unohtui? Alussa tuntuu vielä että tästä voisi kehittyä jotain mutta sitten koko homma leviää ja tolkku häviää... eikä ne edes osaa käyttää maskeja. 0/5 Zone 414 (2021) (Guy Pearce) Tekijät ovat selvästi nähneet Blade Runnerin, ja päättäneet tehdä siitä hieman realistisemman version. Joskus tulevaisuudessa roboteista on saatu tehtyä niin ihmisenoloisia että niille on perustettu oma kaupunki, jossa ihmiset voivat vierailla huvittelemassa yms. Robotteja/androideja valmistavan firman pomon tytär on kadonnut ja Guy Pearcen esittämä mies palkataan häntä etsimään, sieltä robottien kaupungista. Tykkäsin, mutta ei tämä täydellinen ole. Ja mitä kummaa on tehty Travis Fimmelille, joka esittää sitä pomoa? 4/5
West Side Story (Steven Spielberg, 2021) Blu-ray Z6BBXY4014199 Sain tämän käsiini ihan virallisena julkistuspäivänä 7.3. Mikään musikaalien ystävä en ole koskaan ollut. Kyseessä on tavallaan omien vanhempien sukupolven genre. Vuoden 1961 filmatisointia olen luultavasti nähnyt telkusta osittain joskus kauan sitten. Hämäriä muistikuvia on, mutta sitä ei ole suuremmin välittänyt. Nyt sitten Spielberg heitti minut musikaali-altaan syvään päähän ja on pakko opetella uimaan. Alkuun olikin harvinaisia vaikeuksia immersoitua leffaan sisään Spielbergin tekeleeksi. Yleensä kun herran rainat imaisevat mukaansa ensimmäisestä freimistä. Helvetin hienolle kyllä näytti ja kamerantyö sai haukkomaan henkeä, mutta ihmettelin aika pitkään, että pitäisikö minun ihan tuosta vaan olla jotenkin kiinnostunut New Yorkin katujengien riitelyistä? Kun vielä touhua esitetään tanssin ja laulun voimin, niin oli kyllä vähän työn takana imaisuttaa itsensä tarinaan. Leffan edetessä tyyliin sitten tottui ja hahmojen tullessa tutummaksi sitä alkoi välittää enemmän tapahtumista. Spielbergin leffaksi tässä on paljon nopeatempoista dialogia, josta vieläpä suuri osa on Puerto Ricon espanjaksi. Juoni tässä(kin?) musikaalissa on valtavan simppeli. 90 % ajasta kuluu laulamiseen ja tanssimiseen. Jossain 2000-luvun ADHD-leffassa leffan tapahtumat läpikäytäisiin 10-minuutissa. Itsellä suurin mielenkiinto leffan aikana kohdistui siihen, miten hienoja kamerajippoja Spielberg loihtii esiin, ja tällä osa-alueella ei kyllä tarvinnut pettyä. Aihe sallii teatraalisen visuaalisuuden ja Spielberg kyllä hyödyntää tilaisuuden. Kamera suorastaan tanssii hahmojen mukana! Kuvaus (Janusz Kaminski tottakai) on myös odotetusti huippuluokkaa. Kontrasti, värikylläisyys, valaistus jne. ovat todella upeaa katsottavaa alusta loppuun. Ihan toista kuin nykypäivän tympeä "orange & teal" estetiikka. Tästä leffasta en varmaankaan saanut kaikkea irti ensimmäisellä katsomisella. Aiheen tultua tutummaksi sitä saattaa uusintakatselulla ymmärtää asioita ja sävyjä, jotka nyt menivät ehkä ohi. Näyttelijäsuoritukset ovat oikein tasokkaita. Päärooleihin on kyllä löydetty oikeat henkilöt. Spielbergin mukaan tämän leffan näyttelijävalinnat olivat vaikeimmat Schindlerin listan jälkeen. Miksi Spielberg ohjasi oman versionsa? Ekstroista selviää, että hänen vanhempansa hankkivat 1957 tämän musikaalin vinyylialbumin, jota 10 vuotias Spielberg kuunteli kuvitellen tapahtumat visuaalisesti päässään. Tuo on hänelle tärkeä lapsuuden muisto ja siksi hän on haaveillut ohjaavansa tämän jossain vaiheessa. Vaikka minulle olikin haastetta immersoitua tämän leffan tapahtumiin varsinkin alussa, niin on tämä kuitenkin mestarin kädenjälki elokuvana. Musikaalien ystäville tämä on ihan "must see" tapaus. Pakko antaa arvosanaksi 5/5.
Joo tossa Burkitsvillen kanssa asiaa jo vatvottiinkin ja muistan tosiaan varmaan väärin. Tosin sinähän olet tietysti voinut käydä tuon katsomassa sen kiellon jälkeenkin. Mutta turha ihmetellä enempää.
^juuh, en ota kantaa teidän keskusteluun muuten, kuin että "muistaakseni kävin tuon katsomassa elokuvateatterissa kun elokuva oli aika uusi ja se oli muistaakseni K18"
Star Wars - The Phantom Menace. Ihmeen hyvä, kun muisteli, että ei oikein napannut aikoinaan. On tässä ehtaa Star Wars -seikkailun tuntua, varsinkin kun pääosissa ns. päähahmot suuren tarinan alkumeterillä. Toki cgi-hahmot edelleen näyttävät välillä käsittämättömiltä omituisine liikkeineen ja maneereineen - dialogin suomennoksista puhumattakaan. OLED-tv pääsee oikeuksiinsa, kun näkyy tummaa tähtitaivasta, ilo silmälle. Seuraavaksi Attack of the clones soittimeen!