Moni on sanonut, että Disneyn Sequel-trilogia sai heidät huomaamaan, että Prequel-trilogia on oikeastaan ihan hyvä. Kuten täällä hyvin tiedetään, minä olen aina pitänyt Prequeleista siinä missä Originaali-trilogiastakin. The Phantom Menacen kävin katsomassa aikoinaan 4 kertaa leffateatterissa ja viidennen kerran, kun siitä tuli 3D-konversio teattereihin 10 vuotta sitten. Kybällä kyllä iski lapsenmieliseen puoleeni aikoinaan 28-vuotiaana ja nappaa edelleen 51-vuotiaana.
Indiana Jones ja Temple of Doom. Olipas epätasainen. Huonompi kuin muistin. Aika ei ole kohdellut hyvin. Kaikki ainekset oli oikeastaan todella hyvään elokuvaan. Alku vaivaannuttavan huono, mutta siitä olisi saanut hyvän/erinomaisen realistisella lähestymisellä. Nyt henkilöt olivat kuin jostain piirretystä. Short Stop kokonaan pois. Häntä ei tarvittu mihinkään. Meillä oli jo koominen henkilö siinä naisessa. Lisää sitä pelottavuutta. Lapset vaihdettu miehiin, jotka viety orjiksi sinne kaivoksiin. Kaikenlainen slaps stick pois tai korkeintaan tehokeinona harvoin käytettynä. Se punainen valoallas/vallihauta palvojien ja alttarin välissä, jonka ilmeisesti piti näyttää laavalta, vaikka vaan rotko, kun ei toiminut yhtään. Järkevämpi siitä malmivaunu ajelusta ja tässä olisi ollut uusi mestariteos. Kaikki oli liian puhdasta. Siinä se suurin virhe. Lisää pölyä, varjoa ja kuumaa Intian aurinkoa siivilöitymässä joka paikassa. No, kyllä sen katsoi, mutta välillä tuntui, että tämän on ohjannut joku Ylen TV-sarjojen veteraani eikä Spielberg. PS. tuo tappelu Pat Roachin kanssa näytti kuin olisi leikattu. Eikö tuosta ollut aikoinaan puhetta, että jossain olisi tappelu kokonaisuudessaan? Ja missasinko sen kohdan, missä Short Stop "oppi" että tulella saa heräämään tuosta pahasta unesta? (mistä tuli mieleen, että ei kannattaisi laittaa makaamaan kynttilöiden ympäröimänä, jos vain kierähtämällä yhden niiden päälle, herää Kalin pahasta unesta?)
Pertsa ja Kilu (2021) https://www.imdb.com/title/tt13243448/ Taavi Vartian ohjaama nuorisoseikkailu, jossa erilaiset kikottimet varastavat pääosaa minkä ehtivät. Nelosen töllötallenteelta. 3/5 T: Vesku
Minulle Temple of Doom on aina ollut suosikki Indy-leffoista. Sanoisin jopa, että ehkä kaikkien aikojen paras seikkailuelokuva omasta mielestä. Makaaberin synkkä sisältö yhdistyy hauskaan kieli poskella meininkiin. Temple of Doom jakaa mielipiteitä paljon. Joko se on suosikki tai sitten inhokki. Omasta persoonasta ja mausta näyttää pitkälti olevan kiinni, miten siihen suhtautuu. Kylän pelastaminen katastrofilta tekee tästä seikkailusta jotenkin merkityksellisempää kuin muissa Indy-leffoissa.
Tällä viikolla olen ollut kotimaisuuden linjoilla katselemissani parissa elokuvassa. Aloitin Vares - pimeyden Tango ja seuraavana päivänä tuli katsottua Dome Karukosken Napapiirin sankarit, vaikka olen nähnyt sen useasti aiemminkin. Mielestäni paras noista Napapiirin sankarit -leffoista on se ensimmäinen, jossa parisuhde nuorella parilla koetuksella, kun talon emäntä kaipaa digiboksia taloon, jotta näkisi Titanicin illalla televisiosta. Lopultahan tavaralle tulee kova hinta. Vares-mittani on täysi toistaiseksi, nyt kun olen kerättyäni kaikki Varekset lähinnä kotikaupungissani Turussa filmausten tähden, niin vähän aikaan en varmaan katso, enkä lue Reijo Mäen romaaniakaan seuraavaan pariin niteeseen, ei ne niin priimatavaraa ole, kun ollut jo niin pitkänä tuo Jussi Vares -hahmo tunnettu dekkareista, eikä mitä luen tällä hetkellä ruotsalaisia nykydekkaristeja, niin Reijo Mäen uusi Vares-julkaisu ei kuulu yleensä hankintalistalleni.
Star Wars: Sithin kosto. Olipas hyvä, paljon parempi kuin muisteli. Rakastavaisten hempeilystä aiemmissa osissa siirrytty todella synkkään maailmaan. Darth Vaderin synty on kuvattu hienolla tavalla. Hieman tosin on tunne, että siirtyminen pimeälle puolelle voisi olla pidemmin pohjustettu prosessi. Ja sitten kronologisessa järjestyksessä Solo ja Rogue One.
Ei vaan ole aikaa kestänyt tuo esitrilogia. CGI aika karmivaa ja se tasohyppely särkee päätä. Unohtamatta tietty Vaderin NOOOOO:ta.
Joo onhan noilla omat heikkoutensa. Yleensäkin hieman häiritsee, että melkein kaikki on näissä uudemmissa osissa tehty tietokoneella. Kokonaisuutena (kaikkia Star Wars leffoja ajatellen) kuitenkin helpompi sietää näiden tasoltaan heikompien osien heikkouksia kuin yksittäisinä osina - vähän kuin tv-sarjaa katsoisi noin 2h mittaisina osina, jonkin osan heikkous ei niin harmita, haluaa vain nähdä, miten koko juoni menikään. tjms.
Täh? Siinä vaiheessa kun Palpatine/Sidious kertoo tuoreraajaiselle Anakininille/Vaderille ROTSissa jotta siepä saatoit kiihkeyksissäsi päästää Padmen päiviltä pääsee tuo kieltämysääni ilmoille.
Ok. Eli puhuttiin eri asiasta. Minulle tuo ei ole jättänyt muistijälkiä, toisin kuin juurikin tuo jälkikäteen lisätty turhuus Jedin Paluussa.
Joo eli tuo sama Nooooo ääni on leikattu tuosta Sithin kostosta ja editoitu Jedin paluuseen tuohon kohtaan missä Vader katsoo kun Palpatine käristää Lukea. Alunperinhän tuo oli vain äänetön.
The Train (1964) https://www.imdb.com/title/tt0059825/?ref_=nv_sr_srsg_5 GENRE: Tositapahtumiin pohjautuva sotaelokuva. JUONI: Ranska, Pariisi, toisen maailmansodan loppumetreillä vuonna 1944. Liittoutuneiden joukot lähestyvät Pariisia ja taiteenrakastaja sekä fanaattinen natsieversti Von Waldheim haluaa tyhjentää kaupungin taidemuseon mestariteoksista. Picassot, Van Goghit ja muut on tarkoitus siirtää Berliiniin rautateitse ja ratapihan päälikkö Labiche tietää, että hänen ja muiden vastarintataistelijoiden tarvitsee viivyttää junan matkaa vain päivän tai pari. Liittoutuneet ovat lähellä. CAST & CREW: John Frankenheimer uransa peak vaiheessa ohjauspuikoissa. Burt Lancaster (Labiche), Paul Scofield (Von Waldheim), kovat roolisuoritukset. Myös patonkimaan support posse hyvässä vedossa. SEKSI & VÄKIVALTA: Vain normaalia 60-luvun sotafilmien väkivaltaa. TRIVIA: Elokuvan ohjaajana oli alunperin Arthur Penn, mutta Burt Lancaster tarvitsi kipeästi box office hitin lippuluukulla epäonnistuneen Il Gattopardon (1963, Luchino Viscontin ohjaama, jenkkeihin lyhennettynä teattereihin tuotu torso) jälkeen ja Pennin suunnitellessa The Trainista pohdiskelevaa taide-elokuvaa, hommasi Lancaster bisnes muskeleillaan tälle potkut. Tilalle tuli vanha tuttu John Frankenheimer, joka halusi myös elokuvasta toiminnantäyteisen trillerin. Budjetti tuplaantui kun Frankenheimer halusi autenttisuutta: "elokuvassa ei ole trikkejä, kun junat törmäävät, ne ovat oikeita". Ratapihan pommituksen suunnitteluun meni 4 kuukautta. Pelkkien räjähteiden asettamiseen meni 6 viikkoa, pommit paukkuvat 70 sekunnissa. Otoksessa käytettiin 22 kameraa ja siinä laukeaa 140 eri räjähdystä. Lancaster piti vapaapäivän puolessa välissä tuotantoa ja loukkasi polvensa golf-kentällä. Frankenheimer kirjoitti kässäriin kohdan, jossa Burt saa konekivääristä suihkun jalkaansa ja ontuu loppuleffan. Lancaster tekee kaikki stunttinsa itse. Lancaster puhuu kahdesti viimeisen 33 minuutin aikana. Burt Lancaster täytti 50-vuotta kuvausten aikana. JULKAISU: Arrown Videon brittiläinen blu-ray. Ohjaaja John Frankenheimerin kommenttiraita, ranskalaisia aikalaisdokumentteja ja erinomainen Lancaster historioitsija Kate Bufordin katsaus miehen 60-luvulla valmistuneisiin elokuviin. SUMMARUM: The Train on upea elokuva ja sitä pidetään viimeisenä isona mustavalkoisena kuvattuna toimintaelokuvana. Budjetti näkyy jokaisessa kuvassa ja kuvasommitelmat ja kamerakulmat ovat viimeisen päälle hiottuja. Lancaster tuo rooliin uskottavaa fyysisyyttä ja monessa kohtaa tosiaan näkee, että stuntit on tehty itse. Aivan loistava on esimerkiksi kohtaus jossa Labiche liukuu tikkaita pitkin ratapihan valvomosta, juoksee vastaantulevaa junaa kohti, hyppää kyytiin ja hänet potkitaan junasta ratapihan kivikolle. Ajoituksen on täytynyt olla täydellisesti kohdillaan! Labiche ei välitä taiteesta, mutta tekee mitä vaaditaan kun hänelle iskostetaan kyseessä olevan ranskalaisen elämän identiteetistä. Elokuvan viimeinen kohtaus ja loppukuva alleviivaa tätä. Kymmenet vastarintajoukkojen vapaaehtoiset menettävät henkensä taiteen vuoksi ja Labiche ei ole nähnyt ainoatakaan tauluista. Elokuva tuntuu hetkittäin caper meiningiltä, kun umpikujalta tuntuva tilanne raukeaa monimutkaisen suunnitelman avulla. Jännitystä piisaa, kun pakkomielteinen natsieversti keksii aina uuden keinon saada taideaarteeet kohti Berliiniä ja Labiche joukkoineen vastaa tilanteeseen omilla siirroillaan. John Frankenheimerin leffaputki tosiaan mieletön 60-luvun alussa: Birdman of Alcatraz (1962, myös Burt Lancasterin kanssa), The Manchurian Candidate (1962), Seven Days in May (1964), The Train (1964) ja Seconds (1966). The Train tarjoaa rutkalti korkkarimeininkiä, mutta syvemmältä löytää enemmän sodan mielettömyyttä kuvaavaa filosofiaa. Höyryävä juna, kasa teloitettuja viattomia siviilejä vierellään huolella laatikoihin paketoituja taideaarteita. Siinä loppukuvien vahvaa allegoriaa.
The legend of seven golden vampires DVD. Oli ihan hyvä leffa. Aikalailla puhdas kung-fu leffahan tuo oli.
Viime viikon lopussa tuli katsottua DVD:ltä 2004 julkaistu The Day After Tomorrow Tuli mieleen, mitä takatalvi saapui tänne Turkuun myos, niin ehkä vielä näin ilmastonmuutoksen kehittymisen ja sen seurausten myota ajankohtaisempi aihe varmaan vielä 2022 tuossa elokuvassa, mitä tuolloin 2004. Harvinaisempaa, että katson noin vanhoja elokuvia, mutta tuli nyt katsotuksi, ja ihan ok elokuva oli, kun viime katselukerrasta oli aikaa toistakymmentä vuotta. Mitä tuohon Roland Emmerichin CV:hen sisältyy Independece Day vuodelta 1996, jonka olin silloin ala-asteen kuudennella katsomassa elokuvateatterissa, kun se oli uusi, niin kyllä tämä The Day After Tomorrow on melkein tuohon Maailmojen sota -elokuvaan nähden jopa mielekkäämpi katselukokemus.