Kaikkien aikojen parhaimpiin brittifilmeihin kuuluva Uhrijuhla (1973) on lajityyppinsä merkkipaalu ja ajan pintapatinaa lähes täydellisesti kestävä klassikko, jonka pakanallisen perkelöinnin perussävy ja suorastaan saatanallinen vetovoima vaikuttaa vain voimistuvan vuosien myötä. Niin käsittämättömältä kuin se tätä kirjoittaessa tuntuu, elokuva menestyi varsin heikosti ilmestyessään - kaikista ansioistaan huolimatta. Kenties suurimpana syynä tähän oli fakta elokuvan julkaisun aikoihin EMI:n ostaman tuotantoyhtiö British Lionin johtoportaassa vallinneista käsityksistä filmausta kohtaan, jota voisi verrata elokuvan päähenkilöiden ristiriitaiseen kulminaatioon. Pohjois-Skotlannin myyttisiin maisemiin sijoittuvassa tarinassa ylikonstaapeli Howie (Edward Woodward) saapuu protestanttisesta kaupunki-idyllistä syrjäiselle Summerislen saarelle tutkimaan alaikäisen tytön mystistä katoamista, mikä alkaa vaikuttaa rituaalimurhalta. Käy ilmi, että kukaan saaren asukkaista ei halua puhua tytöstä tai tämän kohtalosta, ei edes tytön äiti tai saaren karismaattinen johtaja, lordi Summerisle (loistava Christopher Lee). Yhteistyöhaluttomuuden lisäksi Howie kohtaa vuosisatoja vanhoja ja syvälle juurtuneita uskomuksia sekä himoissaan hikoilevien hahmojen avoimen seksuaalisia rienaavia uskonnollisia riittejä, jotka järkyttävät röyhkeydellään perin pohjin puritaanista poliisia. Uhrijuhla operoi useilla tasoilla, ollen samanaikaisesti etenkin loppupuolensa shokkiarvoiltaan suunnattoman surullinen ja ristiriitainen, lähes ylittämätön kauhuelokuva, mutta myös kierolla tapaa kiehtova sukellus muinaiskelttiläisyyden ikivanhaan maailmaan sekä avoimen kriittinen muotokuva ahdistuneesta ja seksuaalikielteisestä kristillisyydestä. Tätä kaikkea tukee käsittämättömän upea soundtrack, josta vastasi tuolloin newyorkilainen teatterisäveltäjä Paul Giovanni ja joukko vastavalmistuneita musiikinopiskelijoita. Uhrijuhlassa kuullaan mm. Skotlannin kansallisrunoilija Robert Burnsin säkeitä. Ennen kaikkea ohjaaja Robin Hardyn ja käsikirjoittaja Anthony Shafferin ajatuksella luoma kerronta on kuin kiinalainen rasia, jonka sisältä löytyy yhä uusia uskonnollista fanatismia kovalla kädellä luotaavia tasoja ja lokeroita, mutta samalla myös lohduton analyysi kahden ääripään törmäämisestä, jonka keskellä ei ole sijaa sen koommin järjelle kuin kommunikaatiolle. Eräs filmin suurimmista voimista on sen perustavanlaatuinen kyky kahlita katsoja mukaan paatoksellista paranoiaa pursuavaan prosessiin ihmisluonteesta ja yhteisödynamiikasta ja särkeä osapuolten arvojen lasikatto lupaa kysymättä. Synkkä, poeettinen, intiimi ja kuumeinen sekä älyltään oikeutetusti ylivertainen filmaus toteutettuna juuri sillä visuaalisella voimalla ja mystisellä latauksella, jonka luontaisen hyvyyden ja opitun tylyyden kohtaaminen huokuu syystä yhden maailman palvotuimman kulttielokuvan jäljittelemättömyyttä tavalla, joka viipyilee vääjäämättömän edessä ja viiltää syvälle. Vanhat jumalat eivät todellakaan ole kuolleet!
Masquerade (2021) (Bella Thorne, Alyvia Alyn Lind) Rosvot iskevät yöllä taidekauppiaan kotiin, mitään tajuntaa laajentavaa elämystä ei ole tarjolla mutta tarinassa on pieni twisti joka oikeuttaa leffan olemassa olon. Ennalta arvattavasti murtohommat ei tietenkään suju kuin Strömsöössä, mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää... Jos ryöstöt ja sen semmoiset tai vaikka Bella Thorne erityisesti kiinnostaa niin siitä vaan, muuten voinee jättää väliin. BD:ltä katselin. 2,5/5
Jo 1930-luvun alussa apulaisohjaajana toiminutta Ranskalaista Henri-Georges Clouzot'ta pidetään syystä yhtenä modernin toimintatrillerin tyylillisistä kehittäjistä, jonka ura saavutti lakipisteensä 1950-luvulla. Vaikka ohjaaja loikin maineensa enemmän psykologisen draaman (Kolmas aste (1947), jännityksen (kyynisesti ihmisluonteen pahuutta kuvaava Korppi (1943)) ja kauhun (huomattavan vakava Pirulliset (1954)) taitajana, nostaa Pelon palkka (1953) Clouzot'n myös kaikkien aikojen toiminta- ja seikkailuohjaajien listalle. Kyseessä kun eräs genrensä kerrontaan ja kuvastoon eniten vaikuttaneista filmauksista sekä jännityselokuvan koko historian merkittävimpiä saavutuksia. Rutiköyhään eteläamerikkalaiseen valtioon sijoittuvassa kuvauksessa iso öljy-yhtiö palkkaa neljä epätoivoista elämän murjomaa miestä lähes varmaan itsemurhatehtävään. Kuljettajien halutaan ajavan kaksi nitroglyseriinillä lastattua kuorma-autoa 300 mailin päähän sijaitsevalle syrjäiselle öljykentälle. Maasto, jonka läpi matka kulkee, on vähintään yhtä vaarallinen ja epävakaa kuin kuollettava lasti itse. Pelon palkka on niitä mustavalko-elokuvia, joita on yksinkertaisesti mahdoton edes yrittää kuvitella väreissä ilman, että sen teho laskisi. Esimerkillisesti myös valon ja varjon avulla kauhun kontrastia kehittävä Clouzot johdattaa katsojan hienosti pulssia nostattavien tapahtumien näennäisen mahdottomuuden kanssa kamppailevaan heikkohermoiseen mieleen, joka luhistuu entistä pahemmin ja pahemmin elokuvan edetessä. Ohjaaja luo hermoja raastavaa jännitystä kuvatessaan mielipuolista matkaa läpi kumpareisen vuoriston ja salakavalia esteitä tulvivan viidakon. Yksinkertaisista perusasetelmistaan elokuva muuttuu kilometri kilometriltä luonnon ja miesten väliseksi, eksistentialistiseksi eloonjäämiskamppailuksi, jonka brutaali realismi sävyttää henkeäsalpaavia toimintajaksoja suvannoissa liiemmin hidastamatta. Myös päähenkilöiden kokema psykologinen paine välittyy niin, että katsojalla kämmenet hikoaa huomaamatta. Ensimmäisenä elokuvana historiassa sekä Berliinin Kultaisen karhun että Cannesin Grand Prix'n voittanut teos filmattiin uudestaan Ranskan uutta aaltoa vahvasti ihailleen William Friedkin luotsaamana 1977 - liekö kohtalon ironiaa, että Clouzot kuoli sydänkohtaukseen samana vuonna. Spoiler
Arvostettuja spagettiwesternejä 60-luvulla ohjannut Sergio Sollima (mm. Luodin laki (1967), Ratsasta henkesi edestä (1968)) siirtyi seuraavalla vuosikymmenellä rikosgenreen ja sai aikaan kaksi euro-crimen kuuluisaa klassikkoa. Armoton mies (1970) on näistä kansainvälisesti tunnetumpi, mutta Oliver Reedin ja Fabio Testin tähdittämä, kuvaukseltaan enemmän ajatuksella kompositioutu, rankka kidnappaustrilleri (Vankikarkuri (1973)) nauttii erityisesti italo-crimen harrastajapiireissä vielä kovempaa suosiota. Uskomattomalla autotakaa-ajolla pitkin Neitsytsaaria alkava filmaus on lähes puhdasverinen kostodraama, jossa Charles Bronsonin tulkitsema palkkatappaja Jeff joutuu itse murhayrityksen kohteeksi ollessaan lomalla tyttöystävänsä (Jill Ireland) kanssa. Jeff selviää haavoittuneena väijytyksestä ja ryhtyy metsästämään suunnitelman takana olleita tahoja. Myöhemmin kuvioihin sotkeutuvat myös Jeffin pysyvästi palkkalistoilleen haluava gangsteripomo (Telly Savalas) sekä tämän lipeväotteinen asianajaja (Umberto Orsini). Armoton mies on teknisesti tyylikäs ja hallitulla, jopa raskaalla otteella ohjattu toimintaklassikko, jonka väkivalta ei ole vielä yhtä raakaa kuin mihin se lopulta kehittyi kolmen neljän seuraavan italo-crimen kultavuoden kuluessa. Asenteeltaan ja ihmiskuvaltaan se on kuitenkin juuri niin tumma ja nihilistinen, kompromissiton ja iskevä kuin useilta 1970-luvun rikoselokuvilta pystyy varauksetta odottamaan. Tummista sävyistään huolimatta kokonaisuus on kuitenkin terävä ja pimeimmilläänkin selkeä sekä ikuisia moraalis-filosofisia kysymyksiä oikeasta ja väärästä, rikoksesta ja rangaistuksesta vivahteikkaasti esittävä. Sollima käyttää erityisesti ääntä ja hiljaisuutta (elokuvassa ei puhuta sanaakaan ensimmäiseen 10 minuuttiin) briljantisti hyväkseen ja sovittaa energisen kuvamaailmansa loistavasti yhteen maestro Ennio Morriconen äreään scoreen, johon elokuva personoituu vähintään yhtä vahvasti ja jonka rytmissä näyttelijät osuvat maaliinsa. Toki itse tarina voisi olla hieman omaperäisempi ja käsikirjoitus eheämpi, mutta sisällölliset puutteet paikkaantuvat perustavanlaatuisesti ohjaajan vastustamattomalla tyylitajulla ja tinkimättömällä kuvauksella. Jo ennen alun huimaa takaa-ajoa nähtävä alkutekstijakso on eräs lajinsa tyylikkäimmistä taidonnäytteistä. Elokuvana se edustaa takuuvarmaa toimintaviihdettä, joka ei täysin ole onnistunut synnyttämään suurille mestariteoksille ominaisia selkäväreitä, mutta jonka nauttii läpi mielellään koska vain. Spoiler
Kerropas kumpaa mahdoit tarkoittaa, vai molempia?? Luodin laki, jonka myös Indicator julkaisee joulukuussa, löytyy mm. Grindhouse Releasing -julkaisulta, ja Ratsasta henkesi edestä esim. Blue Underground dvd:ltä.
Öh, tarkoitin Armotonta miestä eli Violent Cityä jonka kuvalla viestisi alkoi ja jota se kai muutenkin käsitteli.
Jassoo. Tulkitsin, että tarkoitit asiayhteydessä mainittuja westernejä, kun olit ne lainaukseesi sisällyttänyt. Vastauksena tiedusteluusi: 88 Films -julkaisu.
Aha, OK. Ei siis ole julkaistu täällä päin.. aika suolaisia nuo importtien hinnat, filmihullussa leffakaupassa näyttäisi olevan varastossakin mutta en kyllä maksa pyydettyä hintaa. CDONilla sama juttu...
Amerikkalaisen elokuvan hienoimpiin saavutuksiin kuuluva, useasti 80-luvun parhaaksi elokuvaksi äänestetty, vavahduttava muotokuva itsetuhoisesta ihmisestä - piinkovasta nyrkkeilysankarista ja yökerhojen parrasvalojen kehäraakista. Jopa Martin Scorsesen - ohjaajan, jonka ura on täynnä mestariteoksia - asteikolla tyrmäävän täydellinen Kuin raivo härkä (1980) on elokuva, jonka emotionaalista läpäisyvoimaa voisi verrata lyönniksi palleaan tarinan päähenkilöltä. Tästä käy paljon kiittämän La Mottan elämänkertakirjasta käsikirjoitusta työstänyttä Paul Schraderia, jonka tyylipuhdas dramatisointi tulee iholle ja sen alle. Huolimatta laajalti tunnustetusta tosiasiasta, että Scorsese on Amerikkalaisen elokuvan yksi suurimpia suunnannäyttäjiä ja viime vuosikymmenien menestyneimpiä ohjaajia, tarttui mies tuolloin vastahakoisesti kaksinkertaisen maailmanmestarin elämään. Hän ajautui siihen kuin varkain, pakolla, omien henkilökohtaisten kriisien ja De Niron painostuksesta. Ohjaaja oli menettänyt hohdon elokuvien tekemiseen, jonka myötävaikutuksella Taksikuski (1976) ja Sudenpesä (1973) valmistui. Koko elokuvakulttuurin riemuvoitoksi Scorsese tarttui aiheeseen sillä periksiantamattoman työn ja maanisuuden kautta kaikki purkautui Kuin raivo härkään. Jake La Mottan elämän tositarina on kertomus briljantista nyrkkeilijästä mutta brutaalista miehestä, jonka kehän ulkopuolisen elämän loiston ja rappion Scorsese kuvittaa täydellisellä kerronnalla. Elokuvan ohjaus on tavuakaan liioittelematta puhdasta neroutta ja kipukynnys korkea, kuvien, rytmin, liikkeen ja äänten sinfoniaa, jonka tärkeimmät visuaaliset adjutantit ovat ohjaajan hovileikkaaja Thelma Schoonmaker ja pääkuvaaja Michael Chapman, joka käytti mm. rullaluistimia pysyäkseen alati hektisen hulluuden keskipisteessä. Molempien tinkimätön mestarillisuus välittyy läpi elokuvan, mutta etenkin filmin legendaarisissa nyrkkeilyjaksoissa, joiden avoin raakuus ja väkevä kauneus sointuvat saumattomuudessaan täydellisesti toisiinsa, nyrkkeilykehän toimiessa symbolisena kiirastulena ja allegoriana syntien sovittamiselle missä kivun ja mustelmat voi melkein tuntea ja veren maistaa kotikatsomossa asti! Oscarilla kirjaimellisesti lihaksi tulevasta ja fyysisesti haastavimmasta pääosasta palkittu Robert De Niro ei ole koskaan ollut parempi. Kohtaus, jossa selliin suljettu La Motta hajoaa mieleltään samaan tahtiin seinään hakkaamiensa rystysten ja otsaruston kera, on yhä määrittelevä hetki De Niron kadehdittavalla uralla. Rujon realismin aallonharjalla häikäisevät roolisuoritukset tekevät myös Jaken pikkuveljenä nähtävä Joe Pesci, jonka temperamenttia ja verbaalista lahjakkuutta myöten periksiantamaton päsmäröinti riemastuttaa sekä La Mottan rakkauden ja raivon kohteena esiintyvä Cathy Moriarty. Yhdysvaltain elokuva-arkiston kulttuurisesti merkittäväksi tituleeraama ja kansalliseksi suojelukohteeksi valittu klassikko komeilee lisäksi Yhdysvaltain elokuvainstituutin kautta aikain sadan parhaan amerikkalaisen elokuvan listalla - kaikista oikeista syistä. Spoiler
Nykyisin Pitkä pitkäperjantai (1980) mainitaan Brighton Rockin (1948) ja Tappakaa Carterin (1971) rinnalla elokuvista harvinaisimpana: mahtavana brittigangsterielokuvana. Se kirjoitettiin juuri ennen Margaret Thatcherin nousua valtaan, ja se osoittautui aavemaisen hyväksi ennustamaan Toryjen kokeilua, joka Britanniassa alkoi. Mutta kuten niin usein, myös tämän klassikon syntyprosessi oli haastava. Kesällä 1978, kun silloinen brittiläinen elokuvateollisuus uinui tuttuun tyyliinsä, tuottaja Barry Hanson näytti käsikirjoituksen TV-ohjaajakolleegalleen John Mackenzielle. Käsikirjoitus oli särmikäs gangsterielokuva nimeltään The Paddy Factor. Käsikirjoittaja Barrie Keefe oli kirjoittanut nykypäivän Lontooseen sijoittuvan tarinan hetken mielijohteesta, ja siinä kerrottiin Cockney-roiston ja IRA:n välisestä taistelusta. Käsikirjoitus oli saanut Bob Hoskinsin jo kiinnostumaan. Siinä oli mahtava idean hitu, mutta aivan liikaa hölmöjä takaa-ajokohtauksia. Se oli liian toimintaelokuvamainen, siitä puuttui ironiaa ja kokonaisuus vaikutti vähintään raskassoutuiselta. Mackenzie, Hanson ja Keefe ryhtyivät Hoskinsin avustuksella hiomaan ensimmäistä luonnosta. He leikkasivat pois joitain pienempiä kohtauksia, joissa mafia pistäytyi Stratford-Upon-Avonissa ja kehittivät IRA-kytkentää. Myös Haroldin tyttöystävä Victoria sai osakseen aiempaa huomattavasti monimutkaisemman ja vahvemman persoonan. Eri luonnoksia levitettiin toimiston lattialle Carnaby Streetillä, josta päätettiin poimia vähän sitä ja vähän tätä, ja elokuva rakennettiin uudelleen. Mackenzieta kuitenkin kiinnosti keskeinen idea: terroristijärjestö vastaan kapitalistinen roisto. Kuka voittaisi? Tapa, jolla Keefe ja Mackenzie käsittelivät IRA:ta synnytti myös poliittista vihaa kulissien ulkopuolella, sillä he antoivat ymmärtää, että asialleen omistautunutta terroristijärjestöä ei voi voittaa sotilaallisin keinoin. Pitkä pitkäperjantai ei yritä ymmärtää vakivallan syitä, mutta se kuvaa IRA:n tehokkaaksi, armottomaksi voimaksi. Elokuvan rahoituksen takana ollut Lew Grade kutsui filmiä epäisänmaalliseksi ja pelkäsi, että terroristit pommittaisivat hänen elokuvateattereitaan. Mutta ongelma oli yhä: nimi. Keefellä ja Hoskinsilla oli kummallakin ehdotuksia: The Last Gangster Show, Harold's Kingdom, Havoc, Citadel of Blood, Diabolical Liberty, Raspberry Ripple --- mutta Mackenzie keksi nimen Pitkä pitkäperjantai (The Long Good Friday), joka heijastaa sitä seikkaa, että elokuva tapahtuu pääsiäisviikonlopun aikaan ja se muistuttaa myös rikoselokuvien nimiä (Pitkät jäähyväiset (1973)). Spoiler Nimen lisäksi on vaikea välttää uskonnollisia viittauksia, joita filmauksessa vilisee. Derek käyttäytyy kuin Juudas, tapahtumat sijoittuvat pääsiäisviikonlopulle ja Haroldin vanha äiti käy uskollisesti messussa kolme kertaa perjantaina ja hänen poikansa hämmästelee, miten joku uskaltaa räjäyttää äidin auton kirkon edessä. Tavassa, jolla vartija kaupataan lattiaan, on myös raamatullisia vivahteita, vaikka käsikirjoittajista Keefe on väittänyt inspiraation kohtaukseen tulleen rangaistuksesta, jota Krayn pahamaineiset psykopaattiveljekset käyttivät kuormurin varastajiin kartanossaan. Myös Mackenzie nauttii ironiasta: Haroldin äiti on selvästi katolinen ja saanut katolisen kasvatuksen. Ja nyt hän taistelee IRA:ta vastaan. Leikittely aiheella tuskin voisi olla läpinäkyvämpää. Hankittuaan sivuosien esittäjät, mukaan lukien Eddie Constantine (Alphaville (1965), It Lives Again (1978)), Paul Freeman (Kadonneen aarteen metsästäjät (1984)), Derek Thompson (Jenkit (1979), Wild Geese II (1985)) ja Paul Barber (Priest (1994)), Mackenzie aloitti kahden kuukauden kuvaukset kesällä 1979. Budjetti oli alle miljoona puntaa, mutta elokuvan tekijät olivat päättäneet vältellä kliseistä kuvaa pääkaupungista, luomalla siitä melko loistokkaan. Mackenzie halusi tarkoituksella välttää paksuja sumuja, rähjäisiä takseja ja punaisia kaksikerroksisia busseja. Ilmassa oli silloin jotakin uutta ja tuntui, että Lontoo muuttuisi. Lopputuloksesta heijastuu hienosti myös päähenkilö Shandin elämäntavat. Filmauksen statisteina ja konsultteina toimivat todelliset rikolliset. Näin varmistettiin toinen kerros autenttisuutta tuotantoon. Hoskins puolestaan tutki Harold Shandin roolia roikkumalla rikollisjengeissä, jotka hän oli tuntenut kasvaessaan Finsbury Parkissa. Heitä imarteli, että näyttelijä halusi jäljitellä heitä. "Alamaailma rakasta showalaa", Hoskins totesi ironisesti haastattelijalle elokuvan mainostilaisuudessa. Vaikka kuvauksissa oli omat onnettomuutensa (kuten Towerin siltaan törmännyt jahti), yhdeksän viikon kuvausten jälkeen kaikki olivat sitä mieltä, että tavoite, tehdä autenttinen brittiläinen gangsterielokuva, oli saavutettu. Jälkituotannosta tulikin sitten silkkaa painajaista. Lew Grade -organisaatio, joka oli rahoittanut Pitkä pitkäperjantain tytäryhtiönsä Black Lion Filmsin kautta, murehti elokuvan poliittista kantaa, väkivaltaisuutta ja peittelemätöntä kielenkäyttöä. Jack Gill, Black Lionin johtokunnan puheenjohtaja, määräsi elokuvan lyhennettäväksi 82 minuuttiin amerikkalaista TV:tä varten, kaikki IRA-viittaukset poistettaviksi ja Bob Hoskinsin äänen päälleäänitettäväksi keskienglantilaisella näyttelijällä. Tästä seurasi 18 kuukauden kamppailu, jolla pyrittiin varmistamaan, että Mackenzien visio pääsisi ehjänä brittiteattereihin. Kriitikot tukivat näyttelijöiden kehoituksia julkaista elokuva ja Hoskins uhkaili oikeustoimilla väittäen, että hänen uraansa oli vahingoitettu. Hän tuki juttuaan adressilla, jonka olivat allekirjoittaneet muiden muassa Alec Guinness ja Richard Burton. Lopulta Harrisonin omistama yhtiö Handmade Films, joka oli aikaisemmin pelastanut Monty Python: Brianin elämä -elokuvan, astui esiin ja osti Pitkä pitkäperjantain Black Lionilta 700 000 punnalla tammikuussa 1982. Kuukautta myöhemmin elokuvan ensi-ilta pidettiin Lontoon West Endissä, ja kiskurit kauppasivat piraattikopioita täyteen pakattujen elokuvateattereiden ulkopuolella. Voi vain ihmetellä, olisiko TV-elokuva, jossa (kaiken muun kontekstiin kajoamisen ohessa) Bob Hoskins olisi puhunut keskienglantilaista murretta, ollut yhtä kiehtova ja vangitseva kuin Mackenzien 70-luvun loppupuolen brittiyhteiskuntaa korruptioon hautautuneen yhteisön kautta kärkevästi kritisoiva visio. Spoiler
Marsilaiset hyökkäävät maapallolle aluksi meteoriiteiksi luulluilla aluksillaan. Hyökkääjien määrän kasvaessa ihmiset nostavat puolustuspanoksiaan, mutta valloittajien vaikuttavat tuhoaseet ovat niille immuuneja. Sotilaallisesti kansakunnat yrittävät tehdä yhteistyötä, mutta paikallisesti ihmiset joutuvat paniikkiin tai kokoontuvat uskonnollisiin yhteisöihin. Mailman valloitus on päivien kysymys. Tieteisfiktion ikonisena klassikkona ja totaalisen tuhon kuvauksena Maailmojen sota (1953) on edelleen vaikuttava elokuva, joka on aavistuksen vanhentunut. Filmin rytmitys näyttäytyy melko hitaana ja vaikka efektit edelleen toimivat, on joukossa runsaasti koinsyömääkin. Spoiler
Vihollisen armoilla (1985) on eräs julkaisuvuosikymmenensä unohdetuista tieteiselokuvan helmistä. Dennis Quaid ja Louis Gossett Jr. esittävät tämän vuosituhannen lopulle sijoittuvassa tarinassa kahden keskenään taistelevan rodun, ihmisten ja liskomaisten Drakien, edustajiin kuuluvia taistelulentäjiä, jotka päätyvät ampumaan toisensa alas ja tekevät peräjälkeen pakkolaskun asumattomalle, tuliperäiselle planeetalle. Aluksi henkiinjääneet pilotit yrittävät tappaa toisensa, mutta kollektiivisten vaikeuksien kautta alkavat lopulta ymmärtää, että heidän ainoa toivonsa selviytyä hengissä vihamieliseltä planeetalta on luottaa ja tukeutua toisiinsa. Saksalaisen Wolfgang Petersenin ensimmäisenä puhtaana jenkkituotantonaan jättimäisillä Bavarian studioilla Münchenissä ohjaama teos on kuin futuristinen variaatio John Boormanin toisen maailmansodan loppuun sijoittuvasta sotaklassikosta Kahden miehen helvetti (1968), jossa Lee Marvinin ja Toshirô Mifunen tulkitsemat upseerit haaksirikkoutuvat samalle saarelle. Filmin kauttaaltaan rikas tuotantosuunnittelu on yhä mieltä ja aisteja positiivisesti stimuloivaa nähtävää ja käsikirjoitus ajatuksella luotu, pasifistinen ja enemmän psykologiaan kuin pinnalliseen toimintaan panostava kokonaisuus. Lopputulosta voi myös pitää molempien päänäyttelijöiden parhaimpiin laskettavana suorituksena. Se osuu ajankohtaan, jolloin kaikki olivat kykyjensä huipulla. Spoiler
Fighting With My Family (2019) (Florence Pugh, Vince Vaughn, Dwayne Johnson, Nick Frost, Lena Headey) Tositapahtumiin perustuva kertomus englantilaisperheestä joka on hurahtanut amerikkalaiseen painiin... Raw, WrestleMania, WWE kyllähän te tiedätte nämä... ja tämä on ihan huippuleffa siitä aiheesta. Vaikken itse lajista niin välitäkään, niin nämä näyttelijät saavat suorituksillaan skeptikonkin innostumaan ja vaikka se suuri loppuottelu onkin vähän epäuskottava ja ennen kaikkea turhan nopeasti ohi niin antaisin tälle 5/5. (ja tähän tarttis sen popcorn-hymiön mikä täällä foorumilla joskus oli käytettävissä. niin ja tosiaan telkkarista katsoin.)
Toteutustyyliltään vaikuttavimpien Vietnamin sodasta kertovien filmausten joukkoon perustellusti luettava realistinen Brian De Palman sotadraama pohjaa tositapaukseen, josta raportoitiin julkisesti ensi kerran The New Yorker -lehdessä 1969. Tiedustelukomennuksella ollut viiden amerikkalaisen sotilaan kaukopartio kidnappasi vietnamilaisen tytön tämän kotikylästä ja joukkoraiskasi ja murhasi hänet kylmäverisen välinpitämättömästi. Sotilaista vain yksi, nimeltään Eriksson, kieltäytyi osallistumasta raakuuksiin ja vastusti koko ihmisryöstöä alusta lähtien. Eriksson yritti jopa auttaa tyttöä pakenemaan, mutta epäonnistui. Komennukselta paluun jälkeen sotilas teki kuitenkin ilmoituksen tovereistaan, jotka saivat pitkät vankeustuomiot rikoksistaan. Järjen ja ihmisyyden ääntä sodan mielettömyyden keskellä huutavana, tapauksesta traumatisoituneena Erikssonina nähtävä Michael J. Fox tekee yllättävän vahvan roolin, joka karistaa tehokkaasti pelkän komedianäyttelijän leiman tämän harteilta. Kaappausta johtavaa kersanttia esittävä Sean Penn on puolestaan tapansa mukaan häikäisevä, luoden äärimmäisen ristiriitaisen kuvan perustaltaan hyvästä mutta sodassa koetun raakuuden vuoksi pimeyteen ajautuneesta miehestä, joka on sekä suunnattoman surullinen että vihattava hahmo. Näyttelijäsuoritusten, rankan tarinan ja sille oikeutta perustavanlaatuisesti tekevän käsikirjoituksen, univormuista maisemiin upeasti kuvatun ja De Palman taiturimaisen ohjauksen ohella filmi sisältää maestro Ennio Morriconen yhden 1980-luvun parhaista elokuvamusiikeista, jonka syvyys tukee synneistä tiliä tekevän ryhmädynamiikan raunioita unohtumattomin nyanssein. Spoiler
Sitten nämä arvostelut. Teksti niissä on nokkelaa, oivaltavaa ja jotenkin se soljuu kieleltä eteenpäin.Tätä toki helpottaa, että arvostelija pitää monista samoista elokuvista kuin minä. (joo en pidä niistä 70-luvun slasher elokuvista) Voisin melkein maksaa näistä arvosteluista ja se on minulle todella suuri askel. Casualties of War, Long Good Friday, Raging Bull tai Enemy Mine on nähty varmaan tusinan kertaa, mutta että lukee kuinka joku ruotii näitä elokuvia ja kertoo miksi ne on hyviä.... Pitäisikö sinun Mr Bursks tarjota näitä arvosteluita kaupallisille julkaisuille? Laita muutama näistä esimerkkinä. Ainakin itse lukisin ja olisi hyvä, että jonkinlaista asiantuntemusta olisi elokuvien/sarjojen arvostelijoilla ihan oikeissa ala HS julkaisuissa?
Tässä on tullut lentsussa kahlattua läpi Netflixiä. Hustle (2022) Urheiluleffoihin on vaikea keksiä mitään uutta, eikä tässäkään nyt mitään ihmeellistä ole. Mutta onhan vain hyvin tehty ja roolitukset osuneet nappiin, toisessa pääosassa äskettäin Susijengiä kurmuuttanut Espanjan Juancho Hernangomez. Muutenkin koris on omaa sydäntä lähellä. Vahva suositus jos tykkäät urkkaleffoista. 3,5/5 I Came By (2022) Oman elämänsä kettupojat tunkeutuvat rikkaiden ja silmäätekevien koteihin maalaamaan graffiteja tässä brittileffassa. Ja synkkä salaisuushan sieltä paljastuu. Aika tusinatrilleri, pisteitä tosin yllättävän karusta meiningistä. Elokuva olisi kaivannut hiukka tiivistämistä. 3/5 The King (2019) Saikkusession paras leffa toistaiseksi. Kertomus Englannin kuninkaan Henrik V valtaannoususta ja sotaretkestä 1400-luvun alkupuolelta. Säkillinen pisteitä rauhallisesta ohjauksesta ja tarinankerronnasta. Kerrassaan kelpo elokuva. 4/5 The Adam Project (2022) Mitä "koko perheen" toimintaseikkailu sisältää? Ärsyttävä pikkuvanha kakara - check, lemmikkikoira - check, rentoa läppää hädän hetkellä - check, veretöntä toimintaa ja kuolemia - check. 13-vuotias minä olisi antanut tälle kuusi tähteä. Mutta setämiehenä mietin miksi edes katson tätä. No aikamatkustus on aina jännä aihe ja IMDB pisteet ihan kohtuulliset 6.7. Mutta nyt en jaksanut innostua, tylsä tekele. 2/5
Casualties of War:n taustatarina antaa hyvän näkymän siihen miten USA käytännössä päästää hirmutekoihin syyllistyneet sotilaansa pelkällä näpäytyksellä. Nämäkin sankarit saivat pitkät tuomiot joista heidät vapautettiin heti kun kohu oli laantunut. Sama päti My Lain murhaajiin. https://en.m.wikipedia.org/wiki/Incident_on_Hill_192
Pahoittelut off-topicista, mutta onkohan tätä leffaa saatavilla mistään striimipalvelusta? Ja iso käsi mahtavista kirjoituksista! Näitä kannattaisi ihan isompaankin julkaisuun tarjota!