^ ette ole mielipiteinenne kanssa yksin, olen noin täsmälleen 71dB:n kanssa samaa mieltä, että puuduttavan tylsä leffa. näitä tällaisia pseudokauhu/-jännitysleffoja tuntuu tulevan liukuhihnalta: esim Vivarium, High life, Don't worry darling jne kaikki jollain tavalla äärettömän onttoja toteutukseltaan
Joo, samaa mieltä tästä. Vivarium oli tosiaan samankaltainen henkinen puudutuspiikki minulle. Tämä on tosiaan oma lajityyppinsä, joka ehkä iskee joihinkin (ja jokainen saa toki pitää mistä haluaa), mutta ei iske oikein meikäläiseen. Onttous on hyvä ilmaisu tässä kontekstissa. Näiden elokuvien idea/juoni riittäisi 20 minuutin lyhytelokuvaan, mutta siitä venytellään kokopitkä leffa ja siksi melkein jokainen kohtaus on ylipitkä, joka sitten aiheuttaa tuon puuduttavuuden. Tämän tyylin leffoille on tyypillistä myös yksinuottisuus. Jokainen kohtaus alusta loppuun tuntuu fiiliksiltään samalta, eli ikäänkuin junnataan paikallaan vaihde vapaalla. Tällaiset leffat kyllä tunnistaa yleensä trailereista, joten näitä pystyy kyllä välttelemään jos vaan mielensä malttaa.
Tää oli kyllä hyvä veto. U2 on minusta yliarvostetuin yhtye koskaan, mutta kuitenkin Heriditary oli silti maukas ja hyvä leffa
Ei se huono ole sinänsä, siinä vain on sellaista keinotekoista "älykkyyttä" mikä ei vaan toimi (täällä päässä).
Meikäläinen diggailee sekä tyhmiä että älykkäitä leffoja oman maun puitteissa. Sama musiikin suhteen. Diggailkaa te muutkin omia juttujanne rennosti ja ylpeästi riippumatta siitä, minkälainen mensa-leima niillä on.
Andrei Tarkovskin toinen mykistävä tieteiselokuva pohjaa venäläisten Strugatskin veljesten romaaniin Huviretki tienpientareelle (1972), jonka nämä sovittivat itse käsikirjoitukseksi ja jossa huomionarvoista on sen väkivallattomuus. Visuaalisesti lumoava ja yksityiskohdiltaan rikas Stalker (1979) on elokuvallisesti kuitenkin täyttä Tarkovskia - vahvoja elämäkerrallisia elementtejä ja useita aikatasoja yhdistelevän, lähes kokonaan tositapahtumiin sekä ohjaajan omiin muistoihin perustuvan, lapsuuden tapahtumia poikkeuksellisella tavalla suodattavan ja vaikean elokuvan maineesta kärsivän Peili (1974) ohella enemmän kuin yksikään toinen Tarkovskin teos. Lähellä karua ja nimetöntä kaupunkia sijaitsee salaperäinen sotilaiden vartioima "Alue", joka on täynnä ansoja ja vaaroja. Stalker on yksi harvoista ja valituista, joilla on kykyä ja rohkeutta johdattaa sen tarkoin vartioituun "Huoneeseen", jossa ihmisen salaisimmat toiveet toteutuvat. Eräänä yönä Stalker lähtee opastamaan sinne kahta miestä, kyynistä ja loppuunpalanutta menestyskirjailijaa sekä hiljaista ja keksinnöstä unelmoivaa professoria, joiden ja Stalkerin matka Huoneeseen käy läpi oman alitajunnan... Tarkovskin murskaavan melankolisella mestarityöllä on uskomattoman kovaonninen syntyhistoria. Elokuvaa oltiin tehty jo vuosi, kun laboratorio onnistui tuhoamaan kaiken materiaalin. Ohjaaja oli ymmärrettävästi täysin murtunut, mutta kuin ihmeen kaupalla kykeni aloittamaan kaiken alusta - tosin nyt pienemmällä budjetilla ja väsyneemmällä ryhmällä. Tämä toinen vuosi on Stalkerin evoluutio, jonka aikana myös käsikirjoitus ja hahmot, erityisesti Stalker itse, muuttuivat. Osaa esittävästä Aleksandr Kaidanovskista oli tullut ihmisenä entistä herkempi ja kompleksisempi, mikä näkyy roolissa. Elokuvahistorian suuriin mestariteoksiin kuuluvat Stalker ja Peili ovat jo vaativuudessa ja filosofisuudessaan kaksi määrittelevintä Tarkovski-elokuvaa, joissa ohjaajan kyky kuvata aikaa ja luontoa sekä yhdistää unia ja muistoja omaksi logiikaksi, luovat kokonaan uuden ja ihmisen ajattelu- ja itsensäkohtaamisprosessia kenties täydellisimmin ilmentävän elokuvakielen, kertoen paljon kuvilla ja hiljaisuudella. Tälle kielelle altistuminen on jo valaistuminen itsessään, mutta sen ymmärtämisen täydentämiseksi kannattaa myös lukea Tarkovskin itsensä kirjoittama Vangittu aika (Zapetšatljonnaja Vremja, 1984), joka on tunnustetusti maailman parhaita elokuvakirjoja. Spoiler
Kohuohjaaja Nagisa Ôshiman (kaikessa kiistanalaisuudessaan sykähdyttävä Aistien valtakunta, 1976) kaunis ja minimalistinen sekä erityisen epätyypillinen sotavankileirikuvaus Merry Christmas Mr. Lawrence (1983) herätti jo ennen ensi-iltaa huomiota poikkeuksellisella roolituksellaan. Tarinan pohjalla olevan Sir Laurens van der Postin omaelämäkerrallisen romaanin lukeneet eivät voineet kuvitella kahta muusikkoa (David Bowie ja Ryuichi Sakamoto, joka teki myös musiikin elokuvaan) ja yhtä koomikkoa (Takeshi Kitano) kirjan keskeisiin rooleihin. Niin Bowie, Sakamoto kuin Kitano tekevät kuitenkin laatutyötä ja jättävät tulkinnoillaan lähtemättömän vaikutuksen katsojaan. Jo loistava on sen sijaan varsinaisessa pääosassa nähtävä Tom Conti brittiläisenä eversti Lawrencena, joka joutuu Jaavalla vuonna 1942 japanilaisten vangiksi ja pahamaineiselle kapteeni Yonoin (Sakamoto) johtamalle leirille majuri Celliersin (Bowie) kanssa. Yonoin oikea käsi on kersantti Hara (Kitano), joka pitää leirillä raakaa kuria keinoja kaihtamatta. Sen provosoimana Celliers ryhtyy vaaralliseen henkien taistoon Yonoin kanssa, jossa psykoseksuaalinen pintaväre kuplii lopun alkua odottamattomin seurauksin. Ôshiman syvästi humaani kuvaus ihmisluonnosta sodan eri vastapuolilla on yhä äärimmäisen liikuttava teos, jossa on yksi maailman parhaista TEEMAKAPPALEISTA, joka osaltaan tukee unohtumattomalla tavalla näyttelijäsuoritusten ja tinkimättömän henkilöohjauksen rajatonta virtaa kulttuurierojen ja valtasuhteiden vääjäämättömässä yhteentörmäyksessä sodan turhuuden ja kuvatun kurjuuden keskellä. Spoiler
The hunt (2020) Olipas outo leffa. Välillä tuntui ö-luokan komedialta tai b-luokan toimintaleffalta (IMDB luokittelee trilleri, kauhu, toiminta), mutta kokonaisuutena leffa viihdytti erinomaisesti. Olipa mukaan saatu tunnettuja näyttelijöitäkin muutama kappale. Hieman hiotummalla juonella tästä olisi voinut tulla klassikko. Tällaisenaankin ihan kelpo launtai-illan viihdyke.
ESCAPE FROM NEW YORK (John Carpenter, 1981) Yle Teema Piti katsella tämä todella pitkästä aikaa (ehkä 30 vuotta viime näkemästä?) uudelleen. Pelotti, että aika on näykkinyt tämän kehnoon kuntoon ja että leffa tuntuu ihan "kuppaiselta" nykysilmin, mutta ei siinä vaan niin käynyt! Tämä toimi minulle yllättävän hyvin edelleen. Tämä leffa on jotenkin enemmän kuin osiensa summa ja suunnilleen kaikki on tehty "tarpeeksi hyvin", jotta homma ei vesity. Eri elementit kannattelevat toisiaan jännällä tavalla. En ole todellakaan mikään Kurt Russell fani, mutta Snake Plisskenin roolissa hän on todella hyvin elementissään. Muutenkin näyttelijävalinnat ovat miellyttäviä ja onnistuneen oloisia. Leffa ei fiksusti yritä mitään mekastavaa eeppisyyttä, johon 6 miljoonan dollarin budjetti ei olisi riittänyt, vaan nojaa fiilistelyyn, jota tukee John Carpenterin syntsamusa, joka ei ole kaukana Tangerine Dreamistä. Ohjaus/kameran käyttö on miellyttävää. Kyseessä on maistuva pläjäys kasarinostalgiaa.
MALIGNANT (James Wan, 2021) Blu-ray James Wan on älyttömän lahjakas ohjaaja. Viime aikoina mies on "päässyt" tekemään ehkä turhankin kalliita elokuvia (Aquaman jopa $200 miljoonaa), mutta tämä Malignant on sentään "vain" 40 miljoonan taalan leffa, joten siinä on sentään vähän indie-leffan fiilistä, vaikkakin ILM-tehosteilla höystettynä. Varsinkin leffan alkupuolella visuaalisuus on nautittavaa: Kohtuullisen hidasta leikkausta, paljon laajakulmalinssiä, heiluvaa kameraa ei juuri lainkaan ja pitkälle mietittyjä kamerakulmia. Loppupuolella homma lähtee ehkä hieman lapasesta, mutta huonoa ohjausta ei tästä leffasta kyllä löydy. Leffa on aika "gore". Luita murretaan ja veri lentää. Idea on ihan jännä, mutta loppuratkaisu tuntuu vähän äkkinäiseltä. Hurjan goren keskellä leffa osaa olla hetkittäin humaani, jopa humoristinen ja näyttelijät tekevät hyvää työtä. Musiikki tuntui paikoitellen turhan "möykkäävältä". Leffa tuntui jostain syystä vähän X-Files sarjan jaksolta... Ihan pätevä leffa.
12 Strong. Tositapahtumiin perustuva sotaelokuva. Afganistanissa kukaan ei voi näköjään voittaa sotaa, ainoastaan taisteluja. Kun tietää mikä tilanne on siellä taas tällä hetkellä, niin on se kyllä ylempien tai alempien voimien kiroama paikka. Leffa oli kyllä varsin hyvä. En keksi ihan kauheasti moitittavaa, paitsi sen että aihe on ankea. Chris Hemsworth taistelun tuoksinassa kovettuvana kapteenina on ihan luonteva osassaan. ***½/*****. SubTV:n tallenteelta katsoin.
Matrix 1, 2, 3, 4 ... Ai että, paljon paljon hyvää näissä. Etenkin koneiden maailma toteutettu hienosti. Minusta kaikki nuo elokuvat sisältävät hienoja kohtauksia toisensa perään. Alan ymmärtää miksi tuo franchise on niinkin kova juttu. Kokoelmasta löytyy nyt nuo kaikki 4K lättyinä, ykkönen sitten sellaisena Titans Cult erikoisjulkaisuna.
90-luvulla mm. Myrskyn ratsastajat (1991) ja Strange Days (1995) filmauksilla laajemman suosion suuren yleisön silmissä lopullisesti saavuttanut Kathryn Bigelow on parhaimmillaan toisessa elokuvassaan, jonka ohjaaja käsikirjoitti itse yhdessä Liftarin käsikirjoittajan Eric Redin kanssa ilman, että hänen tarvitsi lainkaan tinkiä jäljittelemättömästä (realistisesta) tyylistään, vaikka lopputulosta alunperin huomattavasti väkivaltaisempi vedos jouduttiinkin ikävä kyllä työstämään uudelleen. Pimeyden läheisyys (1987) on modernin vampyyrielokuvan diplomityö, joka on synkistä sävyistään huolimatta terävä ja pimeimmilläänkin selkeä. Sen brutaali väkivalta ja moraalittomuus lyövät kättä oopperamaisten tunnekuvien kerronnan kanssa, sekoittaen kauhuun onnistuneen luontevasti sekä vaihtoehtowesternin että road movien. Visuaalisesti väkevän filmauksen nerokkuus piilee kuitenkin siinä, että se on päällisin puolin tyypillisestä kauhuaiheestaan huolimatta pohjimmiltaan traaginen rakkaustarina. Teksasilainen nuori aikuinen Caleb (Adrian Pasdar) tutustuu baari-illan jälkeen kauniiseen Maeen (Jenny Wright), joka on maata neljän muun verenimijän mukana kiertämässä oleva vampyyri. Caleb saa reiät kaulaansa mutta jää Maen ansiosta henkiin - tosin vain veren voimalla. Vampyyrijoukkio ei hevin ota uutta jäsenistöä mukaansa, joten Calebin on todistettava kykeneväisyytensä ja sopivuutensa kuolemattomien ryhmädynamiikan kurin ja koodiston keskellä, jossa oman edun tavoittelu vie elämän päivänvaloakin nopeammin. Vampyyrien vertaaminen narkomaaneihin ei ehkä ole Bigelow'n ja Redin keksintö, mutta julkaisuaikanaan harvoin käytetty addiktioteema yhdistyy lähes täydellisesti melankoliaa tulvivaan tunnelmaan mestarillisesti kuvattujen yökohtausten laajaa skaalaa hyödyntäen, jonka keskeyttää ainoastaan silmille ajoittain räjähtävä väkivalta. Näyttelijöistä lähinnä tyvituotannon elokuvissa paremmin profiloitunut veteraani, newyorkilainen Lance Henriksen on roolilleen osuvasti oma karismaattinen itsensä, kun taas yleensä takuuvarma (edesmennyt) Bill Paxton ylinäyttelee paikoitellen. Energisestä suorituksesta kuitenkin välittyy Paxtonin vilpitön nautinto sekoilusta verihurmeen ja elokuvassa viiltävästi käsiteltävien kaksinaismoralismin ja sovituksen teemojen ytimessä. Ja vaikka monitasoinen kuvaus on korostuneesti tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu, on se samalla myös ajattomuudessaan yllättävän kestävä. Rinta rinnan hahmojen kanssa upeasti kulkevasta musiikista huolehtii alan 80-luvun suursuosikki Tangerine Dream, jonka synasaundin syvään päähän sukeltaminen on yhtä erottamaton osa kokonaisuutta kuin ohjaajan visuaalinen tyyli, joka piirtyy esiin lähes juovuttavana mutta huolellisesti kompositioituna puolilähikuvien taiteena ja genre-elokuvan statuksen suvereenia lunastusta huokuvana elokuvallisena ulkoistuksena. Spoiler
Leaving Las Vegas (1995) https://www.imdb.com/title/tt0113627/ Olin joskus kuullut ohimennen elokuvasta josta Nicholas Cage on voittanut oscarin ja viimein tuli vastaan tämä levy. Elokuvassa mies juo tarkoituksenaan tuhota itsensä kohtalaisen nopeasti ja kaikkialla minne hän menee, häntä pyydetään poistumaan. Jokainen sosiaalinen kanssakäyminen on pieni surullinen katastrofi ja sitä rataa. Vierelle löytyy sattumalta nainen joka ikäänkuin asiaa itsekin hämmästyen hyväksyy tuhoutumisen vierestä seuraamisen, eikä yritä estää sitä tapahtumasta jos vain saa olla lähellä. Sivuhuomiona tai muuten vaan mielipiteenä, näen Elisabeth Shuen kasvonpiirteissä jotain liian herttaista ja kilttiä kyseiseen elämän murjoman prostituoidun rooliin, mikä vähän rikkoi yleisfiilistä. Olen mietiskellyt elokuvaa pari päivää mutta se on alkanut jo haihtua, ehkei sitten ihan niin kovaa osunut. 9 1/2 Ninjas! (1991) https://www.imdb.com/title/tt0101255/ Välillä tulee katsottua ihan tarkoituksella joku odotusarvoltaan heikko leffa että saisi tuntumaa taas siihen miten hyviä ne Hyvät oikeasti ovat. "9 1/2 Ninjas!" osoittautui silti tuskallisen huonoksi: odotin kliseisen ninjailun tuottamaa tahatonta komiikkaa, mutta elokuva paljastui komediaksi joka ihan tosissaan yrittikin naurattaa. Tyylilaji taisi tavoitella Mies ja alaston ase -tyylistä slapstikkiä ja sitä oli hirvittävä seurata epähauskasti toteutettuna. (niin ja ilmeisesti kyseessä oli parodia leffasta "9 1/2 viikkoa" joka ei ole tuoreessa muistissa joten viittauksetkin meni ohi)
Imperium (2016) Uusinatsihommia ja soluttautumista. Jotakin jota on vaikea kuvailla jäi puuttumaan. Ei ehkä ollut ihan riittävän syvällinen kuvaus, asioita ja tunteita kosketeltiin kevyesti, mutta ei ihan tartuttu kiinni tosissaan. Koitettiin tuoda esiin sitä miten piilokyttä lähentyy henkisesti rikollisia joiden kanssa joutuu elämään, mutta se jäi puolitiehen. Ilmeisestikin tässä oli sekoiteltu faktaa ja fiktiota, koska tarina oli "inspired by real events" tai jotain sellaista. Radcliffe oli tosiaan aika kaukana Harry Potterista, mutta joissakin kohdissa lausunta vaikutti aika brittiläiseltä. Eipä se hirveästi haitannut. Kutosen tallenteelta katsoin. ***/*****.
Star Trek (2009) J.J. Abrams visio on yllättävänkin toimiva ja kokonainen. Tämä taitaa olla jo 5 taikka 6 kerta kun katson leffan. Tällä kertaa 4K Ultra HD. Audiovisuaalisesti mielettömän hieno. En ehkä olisi näyttänyt kuvaa Romulaanien aluksen sisältä, enkä siitä pää vihusta juurikaan välittänyt, MUTTA muilta osin kultaa. Ehdottomasti 4K kiekko on se paras versio. Tämä on kuitenkin audiovisuaalinen elämys ennen kaikkea. Sci-fi on myös mukavan ajattelevalla tasolla. Vaarallinen tehtävä franchisesta tuttu tyyppa, Simon Peck tuo mukavaa rentoutta mukaan kun taas Leonard Nemoy rauhallista arvokkuutta. Uusi Spock on mielestäni ok, James Tiberius Kirk ihan jees hänkin, Zoe Saldanasta en ole koskaan oikein pitänyt, mutta vetää toki ihan ammattitaidolla. Zekov ei juuri ärsytä, Zulu on fine ja medic, lääkäri oikein kelpo tapaus. Itse Enterprise on sitten toteutettu todella upeasti ja magea päästä näkemään sen eri osia, etenkin paloja massiivisesta konehuoneesta. 5/5