Enpä tiennyt tästä mitään. Jos oikeudet Sormusten herraan ovat noin kiven alla olleet, niin miten Peter Jackson sai ne n. 10 vuotta myöhemmin? Tuskin hänellä tuossa vaiheessa oli enemmän rahaa tarjota oikeuksista kuin Lucasilla 80-luvun lopulla.
Vaikea sanoa - Willowin tekodokumentilla tuo aikoinaan oli ja monessa paikassa sitä aikoinaan kerrottiin. Nykyään näyttää olevan miltei mahdotonta löytää verkosta asiasta selkeää tietoa - kysymyksiä kyllä. Mikäli tarina pitää paikkansa, niin oikeuksien saannin mahdottomuus on voinut johtua yksinkertaisesti siitä, ettei niiden sen aikainen omistaja olisi niitä halunnut myydä - tai hinta oli liian iso ja Lucas päätti mieluummin tehdä oman juttunsa.
House of Gucci (2021) En kyllä ihan rehellisesti aatellen tiedä mitä tuosta pitäisi aatella. Elokuva ei ollut varsinaisesti huono, mutta liian pitkä se oli. Onnenonkijasta oli kyse, ja siitä asiat lähtivät vyörymään. Tuo brändi jäi aika vastenmieliseen valoon minun silmissäni tuon leffan myötä. Etenkin kun en sen jälkeen löytänyt sopivaa sen merkkistä lompsaa ajokorttitaskulla varustettuna. Kylo Ren ja Lady Gaga olivat sen perinteisen mafiaukon ja sen kumppaneiden ohelle kuitenkin ihan OK.***/*****.
City of God (2002) on uskomattomalla taidolla ja voimalla toteutettu, pysähdyttävä kuvaus Rio de Janeiron pahamaineisesta slummista ja sen sosiaalisen epätasa-arvon tyhjiöön tuomituista nuorista asukkaista. Jumalan kaupungiksi nimetty getto hengittää samassa rytmissä alueelle juurtuneen äärimmäisen köyhyyden, rikollisuuden ja väkivallan kanssa aina 1960-luvun lopusta 80-luvun alkuun. Huumeet ja murhat ovat iso osa jokapäiväistä arkea vailla hiipumisen merkkejä. Valokuvaajan urasta haaveileva Rocket toimii elokuvan kertojana ja käy läpi paikan verisen historian omalta kasvuajaltaan. Hän esittelee katsojalle hahmoja, ase kädessä kasvaneita poikia ja pojista kasvaneita gangstereita, jotka tulevat muokkaamaan getton elämää seuraavan vuosikymmenen kiirastulessa. Tosielämän tapahtumien pohjalta, Paolo Linsin ankaran psykologisella otteella kirjoittamasta romaanista, ristiriitaiset raaka-aineensa hallitusti hyödyntävä filmaus on kaikessa ajattomuudessaan ja hälyttävällä tavalla ajatuksia herättävässä surumielisyydessään suunnaton elokuvallinen tulkinta kahden ääripään, köyhyyden ja rikollisuuden, tosiaan toksisesti ruokkivasta suhteesta ja väkivallan lohduttomasta periytymisestä sukupolvelta toiselle. Sen todellinen tähti on sen ohjaaja Fernando Meirelles, joka on päästänyt käsistään todellisen syväluotauksen ihmisyyden perusvaikuttimiin ja samalla yhden vuosikymmenensä parhaista elokuvista. Myös leikkaaja Daniel Rezenden kuvallinen rytmitys on häkellyttävyydessään mieleen syöpyvää. Elokuvan brutaali energia ja sen tapahtumat tuntuvat ajoittain suorastaan heikottavalta, samalla tarinan onnistuessa nousemaan henkilödraamana tasolle, jossa puhutaan samastumisen kieltä. Ylenpalttisessa yltäkylläisyydessä ja liiallisuudessa rypevälle länsimaiselle katsojalle sen kuvasto ja leimaa-antava symboliikka tarjoaa perustavanlaatuisen pudotuksen todellisuuteen, jonka nähtyä vaikkapa television tuumakoosta valittaminen "katalogikodin" ylellisyydessä tuntuu typerryttävyydessään hämmentävän epäuskottavalta. Spoiler
M3gan (2022) IMDB:n mukaan pitäisi olla tarjolla kauhua, trilleria ja scifiä. Scifiä ja jonkin sortin trilleriä oli tarjolla, mutta kauhua ei niinkään. Ihan hyvin tehty leffa ja robotin kasvutarina oli ok, vaikkakin kaikki leffassa on hyvin ennalta arvattavaa. Ei tätä kuitenkaan uudestaan tule katsottua, kertakäyttökamaa.
Dustin Hoffmanin tähdittämä, henkiseltä tasoltaan rohkean moniulotteinen ja historian nyansseja kriittisesti tarkasteleva lännenelokuva kuvaa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen heimot perinteistä poiketen rauhanomaisina valkoisten valloitushalun uhreina. Arthur Pennin ohjaama Pieni suuri mies (1970) on yksi 60- ja 70-lukujen vaihteen revisionistisen lännenelokuvan merkkiteoksista sekä mestarillisesti tuotetun draamakirjoittamisen työnäytteistä, jonka voi liioittelematta leimata erääksi hienoimmista villiin länteen sijoittuvista filmauksista kautta aikojen. Nuori Dustin Hoffman on upeassa vedossa Jack Crabbinä, joka toimii elokuvan kertojaäänenä ja sarkastisena omatuntona tilittäessään kehyskertomuksessa elämäntarinansa muuttuvia muotoja nuorelle tutkijalle. Jo ensimmäisten parin minuutin aikana alkuperäiskansojen heimojen kohtalosta valkoisten käsissä käytetään termiä kansanmurha, mikä heti kärkeen paljastaa elokuvan kortit kamerankaan värähtämättä ja punakynällä alleviivaten. Pieni suuri mies ei tyydy pelkästään kyseenalaistamaan perinteistä, ärsyttävyyteen asti oikeistolaisen yli sankarillista, kuuliaisen kristityn lännenelokuvan maailmankuvaa rehtine ja reippaine pioneereineen, vaan murskaa sen täysin ja hetkeäkään epäröimättä. Crabbin vaiherikas elämä heittelee miestä tasangolta toiselle: hän asuu vuoroin Cheyenne-heimon ja vuoroin valkoisten keskuudessa, ja niin tehdessään todistaa useita sydäntäsärkeviä tragedioita kulttuurien yhteentörmäyksissä, jotka vievät katsojan myötätunnon peruuttamattomasti alkuperäiskansojen ja näiden kärsimän sorron ja ahdingon puolelle, jossa menetettyjen ihmishenkien määrä ylittää kaikki käsityskyvyn rajat. Pelkkään synkkyyteen ja henkisiin mustelmiin ei kuitenkaan sorruta, sillä yllättävän syvään yksilötarinaan sisältyy koko elämänkaari huumoria, suuria tunteita, naurua ja kyyneleitä, unelmiakaan unohtamatta, jotka yhtä kaikki, ovat huojentavan kaukana antipatiaa kerjäävän kertakäyttöviihteen kiiltokuvamaisista kulisseista, joihin törmääminen tänä päivänä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tuntuu työläältä todeta seuraava kuulostamatta surullisen kuuluisalta rikkinäiseltä levyltä mutta: näin elokuvat kuuluisi tehdä! Spoiler
Cannesin elokuvafestivaalin pääpalkinnon sekä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden ansaitusti saanut filmaus on kahden ensimmäisen Kummisedän välissä filmattu kuvallisesti hallittu mestariteos työhönsä täydellisesti fokusoituvasta valtion salakuunteluekspertistä, jonka omatunto herää ensi kerran kesken työtoimeksiannon. Gene Hackman yltää elämänsä ehkä parhaaseen roolisuoritukseen uskomattomalla syvyydellä tulkitsemanaan Harry Caulina, salakuuntelubisneksen arvostetuimpana äänivelhona, jolta ei ole jäänyt vielä yhtään keskustelua nappaamatta. Harryn kuunnellessa puistossa tapaavaa pariskuntaa nauhalle tarttuu jotain, mikä saa hänet huolestumaan näiden turvallisuudesta, mikäli hän luovuttaa aineiston eteenpäin. Ensi kertaa urallaan Harry joutuu moraalisten valintojen ristituleen. Eikä siinä kaikki: lisäksi hän sotkeutuu keskelle juonittelujen ja salamurhan kiristyvää verkkoa, josta pääseminen pistää miehen taidot koetukselle tavalla, mikä voi pyyhkäistä hänet historian lehtereiltä pysyvästi. Keskustelu (1974) on havaintokyvyiltään täydellinen elokuva, jonka tarinankerronnallinen kieli hakee muotonsa klassisesta kuvastosta. Tuloksena seisoo tyylillisesti ja jännitteiltään ylivoimainen filmaus ihmiskäyttäytymistä tarkastelevasta perspektiivistä valvontayhteiskunnan ytimessä, jättäen touteutuksellisesti haukkomaan henkeään. Ei ole vaikea kuvitella millaista kurinalaisuutta 4,5 tunnin alkuperäisleikkauksesta alle puoleen puristettu teatteriversio on tekijöiltään kysynyt. Se tuskin olisi ollut minuuttiakaan liian pitkä. Ja vaikka elokuvan funktiona on helppo nähdä Richard Nixonin eroon johtanut häpeällinen Watergate-skandaali (huolimatta faktasta, että Coppola laati käsikirjoituksen ensimmäisen vedoksen jo vuonna 1966, vaikka rahoitus itse filmaukseen irtosi vasta alkuperäisen Kummisedän menestyksen myötä), on se keskeiseltä tematiikaltaan tätä kirjoittaessa pelottavalla tapaa jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Spoiler Edit. Muokattu marginaalisesti epäselvyyksien välttämiseksi.
Burkitsville, onko sinulla useinkin tapana lainata noita tekstejä jostain muualta? Kun nimittäin tuo vaikuttaa ihan tältä episodin artikkelilta: https://www.episodi.fi/uutiset/tana...iseta-tuotantojen-valissa-ei-kannata-missata/
Super-J, ei ole. Perusteltua sitä vastoin on kysyä: onko itselläsi tapana perustaa väitteesi "lainauksesta" henkilökohtaiseen tulkintaasi lukemastasi? Luin Episodin kyseisen arvostelun ensimmäistä kertaa. Elokuvia on arvosteltu ja niistä on kirjoitettu historian saatossa sellaiset määrät, että samankaltaisuuksilta välttyminen, vaikkapa tuotannon taustatietoja tilittäessä arvosteluun, on usein lähes mahdotonta. Esimerkkejä on kaikkialla. Toki jos osaat tyhjentävästi perustella kuinka sellainen on täydellisesti vältettävissä, niin otan sen avoimin mielin vastaan sillä saatan oppia jotain. Edit. Arvostelua muokattu marginaalisesti selkeyttämisen nimissä.
Joukko nuoria lähtee juhlimaan ja rentoutumaan keskelle metsää sijaitsevaan mökkipahaseen, herättää puolivahingossa verenhimoisia demoneja ja kärsii seuraukset. Sam Raimin energinen varhaisteos on yhtä aikaa sekä analyysi kauhutarinoiden peruselementeistä että letkeästi etenevä splatter-kauhuelokuva, joka toisin kuin monet seuraajansa jaksaa lukuisten katselukertojen jälkeen pelottaa aivan vietävästi. Nopeat leikkaukset, kuvakulmien käyttö ja rajoja rikkovat jatkuvat kamera-ajot voisivat jonkun muun käsissä olla itsetarkoituksellista kikkailua, mutta Raimilla lopputuloksena on tiukka paketti, joka yhtä aikaa näyttää realistisesti mitä tapahtuu, mutta samalla luo surrealistista tunnelmaa maailmasta, jossa demonit ovat riistäytyneet valloilleen. Kuvallista ilotulitusta säestää loistava ääniraita, jossa örkkien örinä käy musiikista ja liioitellut ääniefektit muuttavat viattomankin kuvan pahaenteiseksi. Huolella hyödynnetyt hiljaiset hetketkin kuulostavat piinaavan pelottavilta. Pieteetillään aivot narikkaan pysyvästi naulaavaa väkivaltaviihdettä, joka ei tissejä tarjoile eikä räjäytyksillä mässäile. Tällaista maanpäällistä helvettiä seuratessa ymmärtää katsoneensa taidetta ! Spoiler
Niin, muokkasit sitä nyt sen verran ettei se ole enää sanasta sanaan sama teksti. Kysymystä esittäessäni se vielä oli, Olisi pitänyt lainata se tuohon kysymykseen mukaan niin et olisi sitä voinut muokata.
No joo, googlen cachesta löytyi vielä tuo muokkaamaton version kirjoituksesta: https://webcache.googleusercontent....za.fi/posts/1738741/&cd=2&hl=fi&ct=clnk&gl=fi
Punainen lanka muokkauksessa oli tietenkin, että lopputulos olisi viimeistään sitä myöden kirjoittajansa näköinen. Omasta puolestani tästä vääntäminen oli tässä.
Suppean mutta sitäkin laajempaa suosiota yli elokuvaharrastaja sukupolvien nauttivan ja genreorientoituneen filmografian omaavan newyorkilaisen Frank Henenlotterin legendaarinen esikoiselokuva on yksi 80-luvun alun kauhuelokuvakukoistuksen piristävimmistä ja omaperäisimmistä intohimoprojekteista, jonka syntyyn myötävaikutti vahvasti itsensä Larry Cohenin It's Alive (1974) -kulttisaagan lisäksi ohjaajan "vankka visio" siitä ettei kukaan tulisi koskaan katsomaan moista sontaa. Puhtaan kauhun sijasta Basket Case (1982) tekee lihapullabudjetista vilpitöntä ihailua osakseen haalivan hyveen, sekoittaen kömpelöitä gore-efektejä huumoriin siten että sen hillittömällä tavalla umpisurkeat tehosteet tekevät kokonaisuudesta entistäkin hauskemman ja viihdyttävämmän katselukokemuksen, jossa tympeä totisuus ja ideaköyhä persoonattomuus loistavat laadun ohella poissaolollaan. Hirveällä hiuspehkolla varustettu hintelän sympaattinen ja sähköisen roolin revittelevä Kevin Van Henteneyck on Duane Bradley, naiivi maalaispoika, joka on vastikään saapunut kestoahdistuksen kyllästämän New Yorkin syntiseen sykkeeseen kantaen kaikkialle mukanaan silmiinpistävää suurta koria, jonka salaperäistä sisältöä itse kukin vuorollaan nuorukaiselta utelee. Majoituttuaan metropolin takuuvarmasti saastaisimpaan hotellinrähjään, jonka muut asukkaat ovat vähintäänkin värikästä porukkaa, Duane ihastuu ohimennen blondi Sharoniin (Terri Susan Smith). Pääsyy Duanen New Yorkissa oloon saa kuitenkin häiritsevämpiä piirteitä hänen ryhtyessä etsimään järjestelmällisesti käsiinsä kaupungissa vaikuttavia c-sarjan lääkäreitä, minkä jälkeen nämä oudosti kokevat löytymistään seuraavana yönä erittäin verisen kuoleman vailla merkityksellisempää selitystä tapahtumille. Perus goreroiskesinfonian lisäksi Basket Case tarjoilee haisevan paskakasansa päälle pippuroidun shokkikuvaston niiden näkemisestä perusteellisesti jo hämmentyneelle myös täysin poskettomat stop motion -animaatioöverit, kun korin sisältö pääsee vihdoin esille. Karut lavasteet ja rajattu tila muodostavat ihanteelliset puitteet tälle inhorealistiselle uskottavuudelle, mikä on omiaan vieroittamaan tontilta joitakin katsojia vihaan asti. Jo yksin raadollisen vino huumori (mm. kohtaus jossa Duane vetäisee suuren setelinipun esiin, näyttäen katsojalle itse asiassa tuotannon koko budjetin!) on mainio syy muillekin kuin videoiden parissa jotakin varttumisprosessinsa osaa kasettitelevisiokaudella läpikäyneille sukeltaa leffan teknisesti täysin virtaviivattoman vajaaälyisyyden syvään päähän. Pinnan alta pulppuaa pienen kuvausryhmän tiiviin toverihengen ja ruohonjuuritasolle täysillä heittäytymisen ilosanoma, mikä yllättää perustavanlaatuisesti niin tunnelmanluonnillaan kuin tyylillään, vaikka väkivahvasta kauhuntajusta ja kerronnallisista hienouksista joutuukin hivenen tinkimään. Elokuvaesteettisesti sekä sisällöllisesti addiktoivan ravintoköyhää genreroskaa, jonka poikkeuksellisen peittelemättömästä hulluudesta nauttiminen tuntuu suorastaan syntisen tyydyttävältä kaikkia vaikka väkisin miellyttämään pyrkivän ja rahaa ja resursseja ylenpalttisesti tuhlaavan yhdentekevän massaviihteen unohdettavuuden ikeessä. Spoiler
Addams Family Values (1993) https://www.imdb.com/title/tt0106220/ Hengästyttävällä tahdilla vitsejä kuin Poliisiopistossa. Yksi poiminta: elokuvassa oli irrallisen tuntuinen kohtaus missä kymmenvuotias poika näkee Michael Jacksonin kuvan ja säikähtää niin, että kirkuu kauhuissaan. Asiaa ei selitetä mitenkään ja katsojana tuli olo että "Täh.. ei kai toi nyt voinut viitata siihen..?" ja vastaus on ei. Netistä selvisi että elokuvan yhteyteen oli kaavailtu Jacksonin hirviöteemainen musavideo/lyhäri joka peruuntui (ja josta ilmeisesti vuosia myöhemmin muokkaantui musavideo Ghosts) ja jonkinlainen vitsiyhteys olisi kait ollut että pelkästään normaalit ei-Addams lapset näkevät kuvassa hirviön tjsp. Viper / Bad Blood (1994) https://www.imdb.com/title/tt0108495/ Näitä euron satunnaisostoja jonka hankintaan houkutti siinä kirppishyllyllä googlattu eka arvio (Leffatykki), joka juuri sen verran hymähdytti ja vielä sivumennen kehaisi tämän olevan Lorenzo Lamasin paras pätkä. (Kyllä, punnitsen toisinaan jotain mitätöntä euron hankintaa näinkin tarkkaan.) Omalla kohdalla leffa ei silti noussut edes siinä direct-to-video kastissaan korkealle, eikä sinne 'dudikoffien ja lundgrenien' joukkoon. Tiivistetysti mieleen tuli Boogie Nightsin ne Brock Landers -trailerit, paitsi ilman huumorin häivää, sillä Viperissa oli tarpeettoman synkkiä vetoja mitkä laskivat naureskelufiilistä. Tuskin spoilertagin väärti, mutta edellisestä esimerkkinä Spoiler erityisesti lapsen ja samalla koko perheen tappaminen, ilman ihmeempää juonellista merkitystä. Wishmaster (1997) https://www.imdb.com/title/tt0120524/ Hmmh iloinen yllätys. En ollut nähnyt aiemmin eikä ollut kummempia odotuksia. Juoni on "muinainen paha lampunhenki nykymaailmassa" ja vaikka onkin kauhua niin melkolailla virnuillen pelottelutunnelmaa viritetään. Erikoisefektit oli hyvät.
Juuri ennen siirtymistään amerikkalaistuotantojen pariin hollantilainen Paul Verhoeven ohjasi pessimistiseltä ihmiskuvaltaan suorastaan runollisen julman Lihaa ja verta (1985), jonkalaista teosta tuossa genressä ei ole usein nähty. Uransa hirveimmäksi kuvausprosessiksi mananneen Verhoevenin poliittisesti erittäin epäkorrekti keskiaika on ääriään myöten täynnä häikäilemätöntä brutaaliutta, likaa, köyhyyttä, sairautta ja eläimellistä seksuaalisuutta, joita sitoo yhteen ohjaajan pettämätön visuaalinen tyylitaju sekä mahtavalla näyttelijäkaartilla mässäilevä maanisuus. Vuosi on 1501. Martin (Rutger Hauer) on repaleisen palkkasoturijoukon johtaja jossain läntisen Euroopan rajamailla, joka osallistuu linnan valtaukseen uskollisena pyhän Martinuksen suojelukselle. Tehtävän joukolle antanut ylimys Arnolfini (Fernando Hilbeck) kuitenkin pettää Martinin joukkoineen jättämällä lupaamansa palkkion maksamatta. Kostoksi ryhmä ryöstää Arnolfinille kuuluvan vaunusaattueen ja tulee siinä sivussa kaapanneeksi tämän pojan kihlatun Agnesin (Jennifer Jason Leigh), jonka katkerasta kohtalosta muodostuu kaiken karmeuden katalysaattori. Agnesin ilomielinen joukkoraiskaus viimeistään vihjaa katsojalle että tämä on poikkeuksellisen elokuvan ääressä. Loppuun saakka saastaisen realistisessa seikkailussa Arnolfinin poika Steve (Tom Burlinson) jahtaa Martinin joukkoa saadakseen Agnesin takaisin - tästä puolestaan on tällä välin tullut jo Martinin nainen, mikä eskaloi lopun kliimaksin painajaismaisiin mittasuhteisiin. Seksillä ja väkivallalla tietoisesti shokeeraavasta käsikirjoituksesta Verhoevenin lisäksi vastaavan Gerard Soetemanin ajankuva on inhorealistinen, henkilöhahmot mainiosti kirjoitettuja ja mukaansatempaava seikkailu viettelee onnistuneesti lähes kaikkea ennalta arvattavuutta vältellen. Kokonaisuudessaan Espanjassa kuvatun karun ja kaunistelemattoman tuotannon budjettikaan ei ole hillinnyt ajoittain korkealentoista ja tabujakin rikkovaa tajunnanvirtaa, joka piiskaa yleisöään armotta. Upea puvustus ja pääkuvauksesta vastaavan Jan de Bont'n häikäisevä kameratyö sekä keskimääräistä syvempi sukellus päähahmojen ajatusmaailmaan osoittaa myös, että hulluuden keskellä filmille on tarttunut niin paljon hyvää, että elokuvasta on pakko pitää. Spoiler
Pahanhautoja/Hatching (2022) Suomalaista kauhua ei tule liikaa vastaan, joten avoimin mielin lähdin katsomaan Pahanhautojaa. Liikaa tuntuu lainatun muista leffoista ja se mikälie örvelö oli aika pliisu. Kyllä tämän kuitenkin kerran katsoi, ei toista kertaa. Niin ja kauhua tässä ei ollut paljoakaan, ajoittain mustaksi komediaksi laittaisin tjms.