Tarkistelinpa hieman muistikuvia ja tunnelmia eräiden avaruuteen sijoittuvien never-heard-leffojen teatteriversioiden osalta vuosikausien tauon jälkeen sekä päälle hieman turhanpäiväistä miekan kalistelua. Star Wars (1977) Toimii edelleen mutta ei aivan, niin hyvin kuin joskus aikaisemmin. Tarinaa kuljetetaan aikamoisella kiireellä eikä hahmoihin päästä tutustumaan kovinkaan hyvin kaiken rymistelyn keskeltä. Teknisesti säväyttää edelleen ottaen huomioon valmistumisen ajankohdan, ei tarvetta "parannuksille". Näyttelijöistä Guinness ja Ford nousevat muun castin ylitse. C-3PO/R2-D2 -kombo varsin onnistunut koominen sidekick. Hyvänä päivänä saa ehkä puoli pistettä enemmän. 3,5/5 Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back (1980) Alkuperäisen luomalle pohjalle rakennetaan viisaasti. Hahmojen kanssakäymiseen ja tarinan etenemiseen annetaan enemmän aikaa, universumia laajennetaan mielenkiintoisilla sijainneilla/hahmoilla, sekä ennenkaikkea meno on Star Wars-ympyröihin suhteutettuna sopivan kypsähköä ja synkkää. Mikäli tälläistä huttua olisi tarjottu edes kolmen elokuvan verran, niin koko ilmiö saattaisi juuri ja juuri ollakkin maineensa veroinen. 4,5/5 Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi (1983) No olipas shokki. Odotin kyllä selvää pudotusta edelliseen nähden mutta putouksen jyrkkyys tuli kyllä suhteellisen yllätyksenä muistikuviini nähden. Näyttelijät vaikuttavat leipääntyneiltä, dialogi on heikompaa kuin aikaisemmin, tarinassa on toimimattomia käänteitä ja muutenkin koko metsäseikkailusta tulee lähinnä vain kiusaantunut ja myötähäpeän täyttämä olo. Lopetuskaan ei onnistu tuottamaan minkäänkaltaista täyttymystä tai sitomaan koko pakettia nippuun vaan päällimmäiseksi fiilikseksi jää lähinnä "tässäkö tämä nyt oli?". 2/5 Kill Bill: Vol. 1 (2003) Oli sitten minkälainen tribuutti tahansa kaikenmaailman kungfu/samurai-pätkille, niin jättää hyvinkin kylmäksi. Millään ei tunnu olevan varsinaista merkitystä, dialogi on suhteellisen vähäistä mutta jota puusta veistetty cast ei onnistu siltikään toimittamaan. Toimintaa ja väkivaltaa riittää kotitarpeiksi asti, mutta ei säväytä sekään. Muutama hyvä musiikkivalinta ja visuaalisesti hieno kohta. Siinäpä se. 2/5 Kill Bill: Vol. 2 (2004) Parantaa aavistuksen lisäämällä dialogia ja syventämällä hahmoja, mutta loppujen lopuksi käteen ei edelleenkään jää yhtikäs mitään. Olen sentään 90-luvun Tarantinoista pitänyt omiin tarpeisiin nähden riittävästi, joten olivathan nämä molemmat aikamoisia pettymyksiä näin toisellakin kerralla. Lääh puuh. 2,5/5
Carpenter: The Fog 3/5: Oiva tehokeino nostattaa jännitystä demonisoimalla jo ennestään tuttu & spooky asia kuten sumu. Juoni on klassinen vanhan koulukunnan kummitustarina hammurabimaisine elementteineen ja Carpenter halusikin tehdä tästä nimenomaan kummitustarinan kauhuelokuvan sijaan, kohderyhmänä lapset. Suurinosa murhista tapahtuu ruudun ulkopuolella ja katsoja näkeekin vain käden tai teräaseen kimalluksen, jonka jälkeen uhri vedetään sumun helmaan. Tuskin tätä olisi voinut paremmin tehdä konservatiivisella tavalla. Kaufman: The Wanderers 4/5: Energinen, elämäniloinen, hauska, vauhdikas. Kahmalokaupalla hauskoja tilanteita ja henkilöhahmoja. Joku voi pitää loppua imelänä, minusta se sopi hyvin elokuvan teemaan. Hardcore -egoisti, kehonrakentaja isä oli harvinaisen isomunainen hahmo kusipäisyydestään huolimatta. Jotkut kohtaukset sisälsivät niin paljon rasistisia ja rotua loukkaavia kommentteja (kuten alun luokkahuone -tilanne) että ei tällaista elokuvaa voisi enää nykypäivänä tehdä. Gilliam: Brazil 4/5: Monty Python -sketsien absurdius à la kafkamainen byrokratian rattaiden väliin murskautuminen & Orwellin 1984:n visiot. Välillä tuli mieleen myös Burroughs'in Alaston Lounas -kirja, varsinkin - muistaakseni - Interzonen yhteiskunta, joka perustui tuhansien raporttien täyttöön. Byrokratia on näennäisesti loogista, mutta itse prosessi on tehty sellaiseksi ettei se salli minkäänlaista joustavuutta tai ole ihmiseltä mahdollista toteuttaa. Ehkä kuitenkin enemmän ahdistava kuin hauska; tosin Spoiler "hukumme paskaan" -kohtaus -- eikö Pythoneilla ollut sketsi jossa lihava mies ensiksi oksentaa kauan ja sitten räjähtää? -- oli elokuvan paras ja hauskin. Viimeinen puolituntia oli Spoiler liskojen yötä jossa juonitwistia seurasi sen kumoava juonitwisti, kunnes mitään lopputwistia ei tullut. Omituista nähdä Robert De Niro roolissa, joka oli kuin luotu John Cleeselle. Osittain Soinio: Kadunlakaisijat 1-5/5: Ainakin jollain metatasolla toimivan Kuutamosonaatin jatko-osa. Elokuva muutti genreään kauhusta huonosti meikatut juntit hyökkää kaupunkiin -"komediaksi". Ei tässä tainnut olla yhtään oikeasti toimivaa kohtausta. Hyvien herrojen kauppaneuvos Paukku nousee kuolleista punasotilaana samaan aikaan kun Mauri Kunnaksen animaatioista eksynyt kertojaääni räppää taustalla (?!). Mullassa pyöritelty Mikko Kivinen esittää antaumuksella elävän kuolleen -roolin, mutta välillä käy mielessä, että esittääkö Kivinen nyt elävää kuollutta vai jälkeenjäänyttä. Kata Kärkkäinen -- tai hänen rintansa -- käy heittämässä cameoroolin jossa Kata keskittyy kiljumaan tai vaihtoehtoisesti kävelemään siellä missä kuvataan. Välillä valmistettiin kotipolttoista Suomi-elokuvien tapaan, kirottiin ja yritettiin saada aikaan hauskaa farssia pikku slapstickilla. Käytiin terrorisoimassa missikisoja ja huutamassa törkeyksiä kisailijoille. Kuutamosonaatissa oli ainakin yhdet paljaat rinnat, tässä lähikuva Kärkkäisen rintaliiveistä. Silti melko kovaa suomisleazya sillä elokuva toi mukanaan aidon likaisuuden tunteen. Schumacher: Batman Forever 1.5/5: Näin vanhempana katsottuna aivan hirveä elokuva. Parempi kuin Schumacherin toinen Batman-filmatisointi, Batman & Robin, siitä puoli pistettä enemmän. Burton on ainoa Batman-ohjaaja -- Burtonin Batmanit 4/5 & 3.5/5 -- joka on saanut Batmanista ulos muutakin kuin pelkän actionsankarin tai koomisen camp-pellen. Elokuvan vittumaisin asia on välkkyvät ihmetietokoneet ja aivan kaikkeen on pitänyt painattaa Batman-logo. Jim Carrey'in iänikuiset maneerit olivat parasta elokuvassa, valitettavasti.
Sitä sun tätä, laatua pääosin. Kauas Pilvet karkaavat (1996): en kuulunut dialogin suurimpiin ystäviin, mutta ei se nyt kuitenkaan niin hirveää ollut. Tuntui kovasti näyttelijästä riippuvan, kuinka hyvin tuo töksäyttely suuhun sopi. Kari Väänänen oli oikein hyvä. Huumori toimi ajoittain oikein kivasti. Tarina ei oikein tempaissut mukaan, kuten ei myöskään elokuvan itäblokki-lookki. Suurin ongelma oli kuitenkin tylsyys, mikä tietysti juontuu pitkälti tuosta, että tunnelmaan en oikein päässyt sisään. Ei pöllömpi kuitenkaan. 3 / 5 Key Largo 1948: heikoin tässä viimeisen kuukauden aikana katsomistani Bogarteista (Big Sleep ja Casablanca on ne kaksi muuta), eikä Äijä itsekään ollut oikein niin kiinnostava kuin noissa kahdessa muussa. Hahmot eivät oikein kiinnostaneet, eikä tarinakaan nyt mikään mahtava ollut vaikka lähtökohdat lupaavat olivatkin. Kokonaisuus oli kuitenkin ehkäpä enemmän kuin osiensa summa. 3- / 5 The King of Comedy (1983): ei kuulu Scorsesen parhaimpiin, mutta laatuelokuva yhtä kaikki. Musta komedia lienee genre, jos sellaista jaottelua haluaa harrastaa. De Niro on loistava, ja häntä on mukava nähdä vähän muunlaissakin rooleissa kuin totuttuna jonkintason kovanaamana. Sandra Bernhard naispääosassa oli aivan käsittämättömän ärsyttävä, tosin tahallaan. Tarina kantoi hyvin eteenpäin ja oli riittävän kiinnostava. Huumoria ja draamaa oli sopiva yhdistelmä, kauttaaltaan kuitenkin aika surullinen elokuva. 4- / 5 Shattered Glass 2003: All the President's Menin jälkeen tämä tuntui sopivalta pätkältä, joskaan ihan heti perään ei uskaltanut katsoa, rima oli sen verran korkealla. Laadukas elokuva, joskin kärsii heikosta startistaan. Tunnelmaa ei tunnu olevan missään ja Hayden Christensen ärsyttää jonkin verran. Alkustartin jälkeen Hayden pääsee vauhtiin ja elokuva petraa selvästi juoksuaan. Erityismaininta Sarsgaardille. Glassista en tiennyt mitään etukäteen, enkä ollut minkään näköisiä synopsiksia lukenut, joten tarina oli oikein miellyttävä yllätys. Mukavia tällaiset elokuvat, jotka paranevat minuutti minuutilta. Heikko alku kuitenkin näkyy sen verran arvosanassa että nelosta ei irtoa. 3½ / 5 Punch-Drunk Love (2002): kuten edellinen leffa, tämäkään ei starttaa erikoisen vahvasti. Voi tosin johtua siitä, että kyseessä on varsin outo elokuva, joten mieleni tarvi hienosäätöä nautintoon pääsemisessä. Adam Sandler on kiva nähdä hieman vakavemmassa roolissa ja kuolleet silmät syntymäpäivälahjaksi saanut Emily Watson jaksaa olla äärimmäisen söpönä. Bonuksena osaa vielä näytelläkin, josta ei koskaan ole rokotettu. Tarina on vauhtiin päästyään oikein kiinnostavaa seurattavaa ja romanttinen puoli on hyvin hanskassa. Vaikka tämä Paul Thomas Anderson -rankingissa viimeiseksi jääkin (tosin vasta tämä, Magnolia sekä Boogie Nights nähtynä) niin ehdottomasti hyvä elokuva kuitenkin. Hieno ohjaaja, hieno elokuva. 4 / 5 The Big Chill (1983): yhtä hyvä kuin viimeksikin. Miellyttävät hahmot hyvin näyteltyinä, loistavaa dialogia. Tarina veti heti mukaansa ja ystävät-ovat-maailman-ihanin-asia -sanoma upposi tehokkaasti. Huumoria ja draamaa about toimivassa suhteessa. Mukavia nuo muutamat R2UK-julkaisun käännöskukkaset: jerk off = oksentaa, to get laid = mennä makuulle. 4 / 5 Waiting... (2005): yllättävän hyvä, tosin taidan olla tasan juuri semmoinen persoona jolle tämä elokuva on suunniteltu. Ryan Reynoldsia olen Van Wilderin jälkeen pitänyt hauskana miehenä, eikä mies pettänyt nytkään. Vähemmänkin loistavat vitsit tuntuvat tämän kaverin kertomana hyviltä. Naisosasta tarjosi lähinnä kauneutta, tarina ei ollut erityisen mahtava ja mitään elämää suurempaa teosta tästä on turha odottaa. Reipas meininki, tasaisen hauskat jutut, rivakasti etenevä kerronta ja toimiva loppu kuitenkin takaavat miellyttävän feel good -kokemuksen. 3½ / 5 Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999): ei paska häävi. Näyttelijät olivat Liam Neesonia lukuun ottamatta aika lailla hukassa. Keira Knightley -lisää kai pitäisi jakaa, mutta kun en ollut edes varma missä kohtauksissa se oli ja ei ollut, niin taidanpa antaa olla. Darth Maul vs. Jedi-duo -valomiekkailu on kuitenki ehdottomasti top3-matseja mitä näissä kuudessa Star Wars -elokuvassa otetaan. Ensimmäinen tunti varsinkin laahasi aivan pirusti; tapahtumaa oli näennäisestä paljon, mutta millään ei ollut oikein mitään väliä ja oikeasti mitään merkittävää ei tapahtunut. Toinen puolikas oli jo parempi, mutta ei mitään päätä huumaavaa tarjonnut sekään. Jar Jar Binksista on kaikki tarpeellinen sanottu jo monta kertaa, pesäpallomailaahan sille pitäis tarjota. Pieruhuumoria on muutenkin turhan paljon ja kaiken lisäksi se on huonoa. Mainitaan vielä erittäin epätasainen CGI (mm. kaupunkiplaneetta, se C:llä alkava, oli oikein upea) niin homma alkaa olla paketissa. Ai niin, dialogi oli pääosin paskaa ja Neeson tuntui pärjäävän sen kanssa lähinnä kokemuksen avulla. Kauas pilvet karkaavat tuli mieleen siinä mielessä, että oli paljon näyttelijästä kiinni kuinka luonnottamalta juttelu kuulosti. 2- / 5 Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002): heittämällä parempi elokuva kuin Phantom Menace. Teatterissa tämä viimeksi nähty, ja tällä kertaa Anakin & Padme -romanssi ei ollut ihan niin kauheaa katsottavaa kuin viimeksi, suurimmat kehut joutuu sen osalta kuitenkin säästämään. Dialogi oli yhä pääosin jokseenkin heikkoa, parhaiten siitä tuntuivat jälleen selviävän kokeneet kasvot. Yleensä hyvän Ewan McGregorin näyttelyn taso vaihtelu hyvästä huonoon. Jar Jarilla oli todella pieni rooli, siitä plussaa. Tarina oli ihan mielenkiintoinen (tällä kertaa se oikeasti oli olemassa, toisin kuin Menacessa), ja nyt leffalla meni vain n. 20 minuuttia vauhtiin pääsyyn. Mukana oli kuitenkin muutama aivan liian pitkä osio, jotka nakuttivat pois kokonaisuudesta; alun turha takaa-ajo, lopun liian pitkä areenajakso ja robottitehdastasohyppely. Kehuja tulee kuitenkin rutosti parantuneesta, suurimmaksi osaksi upeasta CGI:stä (areenalla ne heikoimmat) ja muutenkin miellyttävästä visuaalisesta ilmeestä. Tähän ilmeeseen lasketaan myös Natalie Portman, joka tuskin koskaan on ollut kauniimpi. Valomiekkailut lopussa olivat jälleen oikein miellyttävää katsottavaa ja muutenkin tykkäsin elokuvan loppua kohti synkkenevästä tunnelmasta / visuaalisesta ilmeestä. Anakinin hahmosta joutuu marisemaan; Hayden ei oikein loistanut, ja hänelle kirjoitettu dialogi oli järjestään huonointa mitä elokuva tarjosi. Tuli lähinnä mieleen mariseva teininpahanen, ei suuri uhka universumin rauhalle. Tämä oli kuitenkin jo "ihan hyvä" elokuva, toisin kuin pari muuta tämän sarjan teosta (Episodit I ja VI). Perusongelmat eli toiminta toiminnan vuoksi, ylipitkät CGI-esittelyt, jotkut hölmöydet tarinassa, epätasainen näyttely ja tökkivä dialogi rassaavat kuitenkin kokonaisuutta kovalla kädellä. Viihdyin kuitenkin. 3+ / 5
The Dukes Of Hazzard Kerran olen koneelta aikaisemmin tämän katsonut ja pakko oli ostaa DVD:nä alehyllystä. Ensialkuun täytyy sanoa, että kuvanlaatu ja äänet olivat loistavaa luokkaa tässä elokuvassa. Vauhdikas ja hyvillä näyttelijöillä varustettu komediapätkä. Ajokohtaukset oli tehty erittäin hienosti ja vauhdin tunne tavoittaa myös katsojan. Äänet tosiaankin ovat upeaa kuunneltavaa, kun tulee räjähdyksiä ja haulikolla ampumista. Lisäksi kauniita naisia löytyi monelle sormelle. Sanottakoon vielä, että kyllä tuo Jessica Simpson on kuuma noissa pikkushortseissa. :thumbsup: 4/5
Ennen Casino Royalea piti saada fiilis kohdilleen, joten soittimeen eksyi parina päivänä muutamat Bondit. You Only Live Twice - Viides Bond elokuva. Pääosassa Connery ja pahiksena itse Donald Pleasence. Alkupuolella elokuva toimi ja tunnelta saatiin kattoon, mutta loppupuolella mennään niin paljon kökön toimintahuumorin puolella ala Austin Powers, että voi voi. Mielestäni yksi surkeimpia Bond filmatisointeja. 2/5 GoldenEye - Kuusi vuotta Licence to Killin jälkeen saimme taas nauttia herrasmiesagentin letkautuksista, mutta tällä kertää ärsyttävän Brosnanin tulkitsemana. Aikaa oli kulunut jonkin verran, kun viimeksi GoldenEyen katsoin. Tunnelma ei kuitenkaan noussut. 2/5 On Her Majesty's Secret Service - Yksi lempi Bondeistani, ehkäpä Lazenbyn syytä . Jokin tässä filmatisoinnissa toimii, tarina kerrotaan mukavasti, ja tapahtuuhan juuri tässä elokuvassa se mullistava käännekohta Bondin elämässä. Elokuvan loppupuolelta olisi voitu saksia muutama minuutti pois, mutta toimii se tyydyttävästi nytkin. 4-/5 Casino Royale - juttua täällä
Chakushin ari -1 Puhelu Tullut Erittäin hyvä Aasialais pätkä,kyllä ne vaan sen osaavat paremmin kuin jenkit. Se on mukavaa kun ne Aasiassa uskaltavat tehdäkauhuelokuvistakin parituntisia. 4/5p. Leffan idea lyhyesti: Spoiler Ihmiset saavat puhelun itseltään parin päivän päästä tulevaisuudesta,puhelu tulee juuri ennen heidän kuolemaansa.Kyseessä on taas yllätys yllätys he...... Superman Returns: Ei mikää taiteen riemuvoitto ,mutta ihan ok kuiteskin. Ei oikein ikinä toi Teris ole iskenyt,eikä iskenyt nytkään.Tykkäsin joistan kuvaustyyleistä miten teriksen viitta liehui.Siinä se oikeastaan olikin. 3/5p.
Dhoom 2 Bollywood actionia, poliisit jahtaavat "ultracoolia" varasta ympäri maailman lisättynä tietenkin juonen kannalta turhilla mutta näyttävillä tanssikohtauksilla. Hyvää: + Kauniita naisia niukoissa vaatteissa ja kuvaaja ottaa heistä todella kaikki irti + Vauhdikkaita stuntteja + Paikoin ihan kohtuullista huumoria + Tarttuva tunnussävelmä + Hienoja maisemia Huonoa: - Juoni peruskauraa ja täynnä aukkoja - Kohtauksesta toiseen pompitaan välillä oudosti - Stuntit totaalisen epäuskottavia Ja sitten vielä itse elokuvaan liittymätön miinus: - Miksi saliin oli pitänyt raahata lapsia mukaan, vaikka vanhempien mukana tuota pääseekin katsomaan niin ei tuo mikään lastenelokuva ole, eihän ne lapset koko 2,5 tuntia jaksaneet katsoa vaan rupesivat metelöimään. Yhteenvetona sanoisin että ihan hyvää aivotonta viihdettä, juoni on ehdottomasti heikoin puoli. 3/5
Mr Bean - The Ultimate Disaster Movie Jälleen kerran tuli katsottua kavereiden kanssa leffoja, jotka olen ostanut varmaan vuonna nakki. Itse olen tykännyt Beanin sketseistä. Tämän leffan kävin katsomassa ensimmäistä kertaa elokuvateattereissa naperona, kun se siellä oli. Silti Beanin tökkyröinnit naurattavat vielä. Leffasta löytyy faneille pari nostalgista kohtausta, joita on käytetty Beanin sarjoissa (esim. lentokone kohtaus, jossa Bean pelleilee oksennuspussilla.). Tosin täytyy pitää brittikomediasta, jos haluaa katsoa tämän leffan. Tosin kyllä jenkki-konkari-näyttelijä Peter MacNicol tuo oman vasta painonsa jenkkihuumoria brittihuumoria vastaan. Myös nopea rooli Burt Raynoldsilla on jokseenkin hämärän naurattava. Mutta lyhyesti: Lyhyt, nopea ja viihdyttävä elokuva ½
Batman Forever Huonompi mitä muistin, lapsena taisin pitää tätä oikein hyvänä. Val Kilmer on munaton ja kömpelö Batmanin roolissa, en saanut minkäänlaista tarttumapintaa hahmoon. Vaikka Jim Carrey oli mielestäni paras valinta Arvuuttajan rooliin, ei hän sopinut leffaan kunnolla. Hänet kun on tottunut näkemään komedioissa, jossa oikeasti naurattaa. Tässä tällainen hulluus-pelleily ei oikein toiminut. Tommy Lee Jones pääsi revittelemään (välillä liiaksikin) Kaksinaaman roolissa, ei huonoin suoritus, mutta ei nyt mikään paraskaan. Robin oli yhtä gay kuin ennenkin, onneksi hänen rooli oli vielä tässä pieni. Plussaa voi antaa Nicole Kidmanista. :love: **/*****
Bob Kane taisi pitää Kilmeriä parhaimpana kaikista Bat-näyttelijöistä. Balea hän ei tosin ehtinyt nähdä.
Kitamura: The Ultimate Versus Pitempi versio jollain viiden jenin budjetilla tehdystä Versus elokuvasta, missä joitain toimintakohtauksia leikattu uudelleen. Sen mitä teatteriversiosta enää mitään muistan, niin tämä versio tuntuu olevan sekavampi leikkaukseltaan, vaikka tässä selviääkin enemmän päähahmon taustaa. Alkuperäinen on parempi versio kuin tämä selkeämmän tarinan kuljetuksen ja leikkauksen vuoksi. 3,5/5 Ja sitten pläjäys Ozua. Ozu: Banshun - Late Spring Harmoninen ja minimalistinen perhedraama ripauksella hyvää komediaa missä perheen ikisinkkua yritetään naittaa, kun kaikki hänen kaverinsakin ovat jo naimisissa. 4,5/5 Ozu: Bakushû - Early Summer Lisää oivallista perhedraamaa ja komediaa kolmen sukupolven elämästä samassa talossa ja mukana jälleen ikisinkun naittoyrityksiä samoilla näyttelijöillä ja lavasteilla, vaikka tarina onkin täysin eri. 4,5/5 Ozu: Tokyo monogatari - Tokyo Story Olipas upea elokuva ja piti otteessaan koko kaksituntisen ja vartin verran. Ozu ohjaa jälleen kerran hienosti sukupolvien välisestä kuilusta mitä lapsien ja vanhempien välillä on. 5/5 Ozu: Tokyo boshoku - Tokyo Twilight Tarinaltaan synkempi perhedraama ja tällä kertaa huumoria ei tarjoilla kuin edellisissä elokuvissa. Kärsii pienestä ylipituudesta ja vartin olisi voinut ottaa pois, ei silti mikään huono elokuva. 4+/5 Ozu: Higanbana - Equinox Flower Ozua väreissä ja sukupolvien välisestä kuilusta jälleen kerran. Perheen konservatiivinen isä haluaa naittaa tyttären oman tiensä mukaan ja tytär haluaa mennä omia teitään, jota isä ei tietysti hyväksy. Yhteentörmäys siis selvä. 4/5 Ozu: Ohayô - Good Morning Ozukin kokeilee pieruhuumoria ja tämä on tarinaltaan kevyin ja huumoripitoisin Ozun elokuva mitä toistaiseksi tullut katsottua. Onhan tässäkin myös vanhan ja uuden sukupolven törmäyksiä ja uuden tekniikan ns. "idioottiboksin" eli television vastustamista, kuten elokuvassa mainiosti todetaan. 4/5
Is Paris Burning? (1966) Rene Clementin toisen maailmansodan aikaisesta Pariisin miehityksestä, vastarinnasta natsia vastaan ja vapauttamisesta kertova elokuva. Nimimiehillä lastattu casti ja kiinnostava teema, voiko mikään siis mennä vikaan? Kyllä voi. Tämä 160 minuuttinen elokuva on paikoin tarkka kuvaus tapahtumista ja kehittelyistä, muuta siinä juuri mennään vikaan. Tunnettuja näyttelijöitä vilisee sivuosat läpeensä, eikä yhteenkään pääse tutustumaan lähemmin. Henkilöitä on aivan liikaa. Toiminta on hyvin 60-lukulaista sotaelokuvaa - räjähdyksiä ja tarvikkeita, muttei vahvaa realismia tai kynnetkuluttavaa jännitystä. Vertaisin sotaelokuvista samankaltaiseksi toteutuksellaan The Longest Dayn (1962) ja The Bridge at Remagenin (1969) kanssa. Siis tapahtumatasolla toiminta ei henkilökohtaisella tasolla. Neljä tähteä tulee siis enemmänkin siitä, että kuitenkin leffa pysyi kasassa, näytettiin hienosti kuvattuja kohtauksia (usein kyllä liian alhaalta) ja idea oli mainio. Yhteispohjoismainen julkaisu, kansissa siis myös suomenkielinen teksti.
The Thin Red Line (1998) Malickin muiden elokuvien tapaan audiovisuaalisesti loistelias mutta tunnepuolella jättää kylmäksi. Toisaalta liian pitkä, toisaalta liian lyhyt, Malickin perinteisesti verkkaan kerronnan jättäessä monet hahmoista kaipaamaan kipeästi lisäminuutteja. 3,5/5 Amadeus (1984) Tuottaja Saul Zaentzin ja ohjaaja Milos Formanin toinen yhteinen projekti nousee vähintäänkin ensimmäisen tasolle (One Flew Over the Cuckoo's Nest). Takautumien pohjalle rakennettu kerronta toimii loistavasti ja elokuva yltääkin parhaimmillaan huikeisiin sfääreihin vuorottelemalla takautumien ja nykyhetken välillä, jossa järkensä menettänyt Antonio Salieri (F. Murray Abraham) tilittää katkeroituneena elämäntarinaansa jälkipolvelle. Salieri onkin koko elokuvan keskeisin hahmo ja sen "silmät", jonka kautta Mozartin elämää peilataan katsojalle. Salieri on jopa siinä määrin traaginen ja hallitseva hahmo, että hänen "keskinkertainen" elämänsä ja siinä esiintyvät tunteet aina murhanhimoisesta kateudesta jumaloivaan ihailuun, joita hän tuntee Mozartia kohtaan, nousevat koko elokuvan suurimmaksi anniksi. Koko cast ansaitsee ruusuja osakseen vaikka Abraham show'n lopulta varastaakin. Myöskään nimikkoartistinsa musiikista pääasiassa koostuva ääniraita ei jätä toivomisen varaa. Todennäköisesti seuraavalla kerralla parantaa vielä puuttuvat puoli pistettä. 4,5/5 Letyat zhuravli (1957) Neuvostoklassikko, joka ei kuitenkaan onnistunut nousemaan suurten odotusten mukaiseksi tekeleeksi. Piti näennäisesti otteessaan nousematta kuitenkaan seuraavalla tasolle. Lopusta plussaa. 3,5/5
alku pliisua, mutta pari kertaa sai sentään nauraa. ehkä odotuksiin nähden ei kuitenkaa ollut niin hyvä mitä ajattelin
Severance Mustaa huumoria ja verta yhdistettynä survival horroriin, lyömätön yhdistelmä sanon minä. Suosittelen ehdottomasti. 4 / 5 Barnyard Animaatioita animaatioiden jälkeen, tosin, tämä oli kyllä harvinaisen köyhä tekele. Muutama hauska kohta, mutta se oli sitten siinä. Ei juuri jakasanut naurattaa tai viihdyttää. 2 / 5 Crank Jason Statham on äijä, ja niin oli tässäkin. Paljon toimintaa ja vauhdikkaita tilanteita, ronskia huumoria ja tyylikästä kuvausta sekä yllättävän paljon verta. Ei ehkä juonellisesti kovinkaan rikas, mutta toteutus oli kyllä tyylikäs. 3½ / 5 Borat Mitään en periaatteessa odottanut, ja pääsi kyllä yllättämään positiivisellä tavalla. Poskilihakset tulivat kipeiksi kun tälle tuli naureskeltua. Pitkästä aikaa hauska "komedia" 4 / 5
Forman: One Flew Over the Cuckoo's Nest 5/5: Mahtava elokuva. Mahtava roolityö Jack Nicholsonilta. Elokuvaa voisi kutsua tunteiden vuoristoradaksi kun kohtaus kohtaukselta hypitään tunteiden ääripäiden välillä. Danny De Vito ja Paluu Tulevaisuuteen -trilogian "Doc" naurattivat, luonnollisesti vääristä syistä. Cronenberg: A History of Violence 5/5: Darwinismi veti sanattomaksi. Positiivisella tavalla erilaista Cronenbergia. Todella mielenkiintoinen. Gulager: Feast 2.5/5: Eloonjäämissplatteri jossa joukko baariin telkiytyneitä ihmisiä taistelee sinne hyökkääviä avaruusmutanttiolentoja vastaan. Jengiä kuolee kuin liukuhihnalla eikä se ole edes nihilististä tai kipeätä. Itseasiassa se ei ole edes hauskaa, kuten esim. Jacksonin Braindeadissa. Mistään älyllisestä, kuten juonesta tai henkilöhahmojen syventämisestä muuten kuin muutaman rivin inforuudun kautta, on turha edes keskustella. Elokuva on periaatteessa kursittu kokoon muista kauhuelokuvista ja viittaukset ovat selviä. Ensimmäisenä mieleen tulee Dog Soldiersin linnottautuminen ja Evil Dead 3:n perseenpotkimisasenne. Siltikin viihdyttävä elokuva jos on splatterien ystävä vaikka tässä gore välillä onkin "CGI:llä suolet ulos ja sangolla verta niskaan" -tyylistä. Lienee jonkinlainen indie-elokuva. Hess: Napoleon Dynamite 3/5: Amerikkalainen lukio-dorka-komedia jossa henkilöhahmot ovat vinksahtaneita. Välillä hahmojen erikoisuus on rasittavalla tavalla laskelmoitua (kuten jossain Team Ahmassa) ja muka-bisarria. Oli tässä jotain oikeasti hauskoja kohtiakin. Jenkkilässä pienoinen menestys ja tietyn ikäryhmän suosikki. Carpenter: Memoirs of an Invisible Man 3/5: Tässä nyt ei ole yhtään mitään Carpenterille ominaista. Perus rakkauskomedia pienillä trilleri juonenkäänteillä, jossa Chevy Chase muuttuu näkymättömäksi kun tiedemies kaataa kahvinsa Commondoren päälle. Näkymättömyydestä saatiin irti muutama äänen naurattava kohta, kuten taksimatka tai näkymättömän miehen lenkkeily lenkkeilyvaatteilla jotka eivät ole näkymättömät, mutta aika valjuksi jäi. Välillä Chase yritti pohtia hieman syvällisemmin mitä olemassaolo tai olemattomuus on. Takaa-ajettu- tyylinen juoni ei pitänyt elokuvaa kasassa vaan se tuntui päättömältä haahuilulta. Elokuvan "paha" oli karismaton ja tylsä. Daryl Hannah, jonka sekoitin Deborah Harryyn ( ) oli melkein alasti, useaan otteeseen, mutta se oli pelkkää cockteasea katsojaa kohtaan. Yllätyksetön hyvänolontunne-elokuva, jossa pahaa saa palkkansa ja elokuva loppuu onnellisesti. Siltikin viihdyttävä paketti, jonka parissa aika menee nopeasti. Tehosteet toimivat ihmeen hyvin v. 1992 tehdyksi elokuvaksi. De Palma: Carrie 5/5: Täyttä dynamiittia jo alun suihkukohtauksesta lähtien, jollaista alastomuutta harvemmin nykyajan elokuvissa näkee, siis naturalistista. Lähes kaikki elokuvassa toimi, varsinkin pääosan esittäjä Sissy Spacek autistisessa Carrien roolissa. Elokuvalla oli alusta asti selvä päämäärä ja siinä pysyttiin ilman, että mukaan otettiin mitään turhaa tai huonosti toimivaa ekstraa. Mutta... amerikkalaiset koulukiusauskuvaukset ovat yleensä naurettavia kiusatun ollessa aina keskimääräisesti kauniimpi tai supermalli pullonpohjalasien alla -- kuten tässä. Kyllä Carrie välillä flippaili, mutta hän oli mielestäni hieman epäuskottavasti koulun silmätikku. Tiedän, että tämän tarkoituksena on juonellisesti ajaa Carrien henkinen tila mahdollisimman pohjalle loppukohtausta silmällä pitäen. Loppukohtaus oli huikea: pilvilinnoista alas ilman laskuvarjoa kirjaimellisesti yhdellä nykäisyllä. Se myös osoitti etteivät kaikki olleet mauttomassa kiusaamisessa mukana. Homoeroottisia fiboja permanenttinsa alta sykkivä yltiö-toisten-asioihin-sekaantuja, ja Carrien henkilökohtainen yoda-mentori, tyttöjen liikunnanopettaja läpsimässä kusipäisiä lutkija oli mieltä ylentävää katsottavaa. Tästä pitäisi tehdä hardcore-versio jossa ko. opettaja ahdistelee tyttöjä koulun suihkutiloissa. Ellis: Snakes on a Plane 0.5/5: Juoni kuin jälkeenjääneen 10-vuotiaan käsikirjoittama ja tekninen toteus tv-elokuvan tai paremminkin huonon tv-sarjan jakson tasoa. Käärmeiden animaatio 90-luvun alusta eli ne pomppaavat esiin taustoista kuin punainen huutomerkki. Ei jaksanut naurattaa "päätön" juoni tai "hassun hauska" nimi. Säälimättömän huonoa tekemällä tehtyä kitschia. Ei tästä voi pitää edes ironisesti. Samuel L. Jackson ei viitsinyt edes yrittää näytellä kaappihomon agentin roolia ja vuodattaa krokotiilinkyyneliä suuren rakkauden kuollessa silmiensä edessä. Ai niin, oli myös n. 20 minuuttia ylipitkä. Alligator on about tuhat kertaa parempi jos aivoja nollaavaa matelijaelokuvaa etsii. Neveldine & Taylor: Crank 3.5/5: Musiikkivideomainen ohjaustyyli potenssiin 10 meets Guy Ritchien Snatch. meets Grand Theft Auto. Juoni on periaattessa Speed, mutta bussin nopeuden korvaa protagonistin sydämen syke. Adrenaliinia koko elokuva. Kerronta välillä jopa kokeellista. Suussa sulavaa hattara-actionia joka jättää jälkeensä liian ähkyn olon. Carpenter: Christine 4/5: Lukionörtin autofiksaatio alkaa kun hän näkee Christinen, kiihkonpunaisen vuoden 58 Plymouth Furyn. Suhteesta muodostuu jokin bisarri mies-auto -rakkaustarina, jossa auto tunkeutuu nörtin elämän jokaiselle osa-alueelle, raivaten esteitä tieltään olkoon ne sitten lihallisia tai lihattomia, samalla uudelleen rakentaen nörtin ylisuojelevista vanhemmista johtuvaa heikkoa itsetuntoa. Christine ei paljastu vastarakkautta antavaksi objektiksi vaan omahyväiseksi, pahamaiseksi manipuloijaksi jonka pitkä historia koostuu lähellä olevien ihmisten satuttamisesta. Miljöö ja henkilögalleria ovat lähellä Carrieta: Henkilöt ovat pääasiassa lukiolaisia, poikuuden menettämisestä suristaan, on stereotyyppisia henkilöhahmoja kuten motiivittomat kiusaajat, kiintiönörtti jonka siunas/kirous ensiksi kiidättää huipulle ja sitten välittömästi pohjalle, koulun uusi kaunis & älykäs muista positiivisesti poikkeava tyttö ja yleispätevä kirkasotasainen übercool päähenkilö, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Yksi todella hyvin onnistuneista Stephen King- kauhufilmatisoinneista, The Dead Zonen, The Shiningin ja Carrien ohella. Sebastino: Beer League 1.5/5: Kirosanapainotteinen komedia kolmekymppisistä luusereista ja heidän softball -harrastuksestaan josta muodostuu enemmän kuin pelkkä harrastus -- haha! se on koomista sillä vain lapset pelaavat softballia tosissaan, mutta tässä aikuiset! Voi miten koomisen kipeän hauskaa. Muutama hyvä kohtaus, muuten henkistä jatkoa Howard Stern -showlle (huoria, rivoa läppää, huumeita jne..) Ehkä maailman ärsyttävin pääosan esittäjä. Ja astelma muutenkin niin helvetin epäuskottava, jotain Kellarin kunkun "sikaluuserilla on miljoona kertaa parempi vaimo/tyttöystävä" -tyyliä.