Domino (2005) - Äh, epilepsiakohtaus oli lähellä. Värimaailmat olivat tunnelmallisia ja sopivat elokuvaan, mutta kaikki se kuvien kanssa kikkailu oli tarpeetonta. No itse elokuva oli ihan ok, ei kuitenkaan lähellekään Tony Scotin edellistä, Man On Firea. 2½/5 Cube (1997)- Kulttileffa, joka pitää otteessaan alusta saakka, eikä paljasta enempää kuin on tarpeellista. Hieno, piinaavan jännittävä ja ajatuksia herättävä elokuva. 4/5 The Quiet American (2002) - Melko tylsähkö, laimeasti etenevä tasapaksu draama/trillleri. Caine ja Fraser tekevät ihan kelpo suoritukset, mutta itse elokuva ei. 2/5 Sea of Love (1989) - Al Pacinon tähdittämä keskinkertainen rikoselokuva, josta kyllä löytyy potentiaalia. Lopussa kiitos seisoo, ja aikamoisen kliimaksin tarina tuo tullessaan. 3½/5 Extreme Prejudice (1987) - Nick Nolte ja Powers Boothe lain vastakkaisilla puolilla Walter Hillin kasari "Westernissä". Soppaa sekoitetaan vielä Michael Ironsiden johtamalla sotilasjengillä. Walter Hill osaa hommansa ja Nolte huokuaa äijäenergiaa! 4/5
Sophie Scholl - Die letzten Tage Mielenkiintoisesta aiheesta tehty draama ja omalla raadollisella tavallaan kuvaa millainen maa Saksa oli 1900-luvun hurjimpina vuosina. Enimmäkseen kuulusteluhuoneeseen sijoittuvan leffan ehdottomasti vaikuttavin kohtaus on kun Spoiler Sophie saa kuulustelijaltaan sympatiaa ja ehkä jopa tuntemaan olevansa pahasti väärässä. Hienot suoritukset varsinkin tuossa kohtauksessa molemmilta. Paris, Texas Yksi elämää suurempi elokuva. Ohjaaja Wenders on tähän onnistunut luomaan niin herkän tunnelman, jota joka kohtauksessa mukanaolevan Harry Dean Stantonin valtavan hieno näytteleminen edesauttaa. Sanat loppuvat kesken, mutta katsokaa itse... Tässä kaikki vain klikkaa. 5/5 King of Comedy Näkemättömiä Scorseseja. Varsin hyvä kuvaus osaltaan viihdemaailman elämästä ja osaltaan ihmisistä jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa unelmiensa eteen. Takuuvarmaa ja hyvää kuvausta jälleen scorseselta ja De Niro on tutun vakuuttava pääosassa, mutta elokuvana tämä ei ihan miehen parhaiden tasolle nouse. 3½/5 Fear and Loathing in Las Vegas Uuh. Hyvien roolisuoritusten ja Gilliamin luoman visuaalisuuden lisäksi tässä ei ole pienintäkään seikkaa, joka saisi meikäläisen kärsimään tämän näytelmän uusiksi. Helppo tietysti ymmärtää, että osalle tämä on vastenmielisyydessään ja sekoilussaan suurikin kokemus ja päähahmot sitä suurempia sankareita, mutta itsellä tämä ei onnistunut herättämään sen enempää ihastuksen kuin inhonkaan tunteita vaan ainoastaan elämää suurempaa pitkästymistä. 2/5 L' Enfant (Lapsi) No olipas realismia kerrakseen. Kovin kolkolta tuntui belgialaisen kaupungin elämä, mutta onneksi tarinassa oli vetoa. Yllättäen elokuvan keskeiseksi henkilöksi nouseekin nimen vastaisesti kloppimainen lapsen isä, jota Jérémier Renier varsin hyvin näyttelee. Varsin hyvin etenevän elokuvan selvästi heikointa antia tarjoaa loppu, joka tuntui kovin ilmeiseltä ja helpolta ratkaisulta. Sen verran hyvä leffa kokonaisuudessaan kuitenkin, että sai kiinnostumaan Dardennen veljesten muista ohjauksista. 4/5 Y tu mamá también (Ja äitiäs kans) Vanhoja tuttuja leffoja tauon jälkeen. Varsin raikkaana leffana on tämä Cuarónin läpimurtoteos säilynyt ja poikien vilpittömyys miellyttää edelleen. Aavistuksen leffan eteneminen keskivaiheilla yskii, mutta kokonaisuutena varsin hyvää jälkeä Cuarónilta. Muutamassa kohtauksessa on ohjaajakin päässyt näyttämään ja onnistunut. 4/5 Twelve Monkeys Fear and Loathingin aiheuttaman pettymyksen jälkeen oli hyvä paikka korjata mielikuva miehestä. 12 Apinaa on edelleen jotenkin merkillisen viihdyttävä leffa, jossa myös taas kerran Gilliamin ohjaus ja näkemys pääsevät hyvin oikeuksiinsa. Ja omista "paheista" tunnustetaan että Brucehan on erinomainen tässäkin roolissaan. 4/5
Joululahjaksi sain Star Wars Trilogy –setin, joka sisälsi nuo vanhat, aidot, Tähtien sodat. Niistä en muistanut entuudestaan kovinkaan paljon, mutta parissa illassa ne katsottuani, käännyin totaalisesti elokuvasarjan ihailijapuolelle. Episodi I-III:sista olen nähnyt vain lyhyitä pätkiä, mutta vihdoin pääsin kokonaan niiden kimppuun. --------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Epsisode I – The Phantom Menace Odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, koska uusia Star Warseja on sanottu huonoiksi moneen otteeseen – tosin myös kehuja on tullut. Odotukset olivat enemmänkin visuaaliseen puoleen kohdistuneita - ja se puoli olikin todella hienosti hoidettu. Esimerkiksi alukset sekä taistelut olivat todella kaunista katsottavaa. Ääniraitakin toimi ja kuulosti hyvältä, vaikka monikanavatoistoa en vielä omistakaan. Oli myös iloinen yllätys, että Yoda viihtyi enemmän kuvassa kuin vanhoissa Star Warsseissa. Episode I:n juoni ei hätkähdyttänyt suuntaan eikä toiseen, mutta näyttelijätyöskentelystä pidin. Ennen elokuvan katsomista en ollut perehtynyt oikeastaan mihinkään, mikä siihen liittyi, joten yllätyin positiivisesti Natalie Portmanin ollessa mukana näyttelijäkaartissa. Itse pidän kyseisestä naisesta kaikin puolin. Lisäksi Jake Lloydin rooli nuorena Anakinina vakuutti minut. Onhan hän tuosta roolisuorituksesta IMDb:n mukaan voittanut jonkun palkinnonkin. Evan McGregor oli melko näkymätön roolissaan Obi-Wanina. Liam Neeson hoiti kuitenkin hyvin roolinsa Qui-Con Jinninä. Elokuva oli melko mitäänsanomaton ja jätti paljon kahden seuraavan varaan. Harva asia Lloydin roolisuorituksen sekä tyylikkäästi hoidetun lopputaistelun Maulin kanssa loisti, mutta kaiken kaikkeaan pahaa sanottavaakaan ei paljoa löydy. Ainoina miinuspuolina sanottakoon liian pitkäksi venynyt Podracer-kisa sekä monia muitakin ärsyttänyt Jar Jar. Episode II – Attack of the Clones Melko alussa huomasin Anakinin olevan Padméen päin kallellaan, vaikka luulin ikäeron painavan. Todellisuudessahan näyttelijät ovat täysin saman ikäisiä, tosin Lloydin näyttelemä nuori Anakin on Natalie Portmania 8 vuotta nuorempi. Ensimmäisen episodin jälkeen oletin Anakinin ja Padmén pysyvän ystävyyspohjalla. Juoni oli jo vakuuttavampi, jonka ohella toiminta oli parempaa. Varsinkin tapahtumat tuolla pahisten valtakunnassa olivat mukavaa katseltavaa. Kamppailu Count Dookun kanssa kruunasi hyvän elokuvan. En tosin odottanut Yodan olevan noin vikkelä kintuistaan. Olomuoto hänellä oli vähän muuttunut, mielestäni vielä herttaisempaan suuntaan kuin nukkena. Itse pidän Yodaa elokuvansarjan parhaimpana ja mielenkiintoisimpana hahmona. Näyttelijäsuoritukset olivat melko heikot Christensenin ja McGregorin osalta. Otteet paranivat kuitenkin kolmannessa episodissa. Kokonaisuudessaan tämä oli jo parempi elokuva kuin ensimmäinen. Tämän jälkeen olin jo todella hyvissä fiiliksissä tämän trilogian suhteen, joten odotukset korkealla lähdin katsomaan kolmatta episodia. Episode III – Revenge of the Sith Elokuva, joka on jakanut paljon mielipiteitä, teki minuun täydellisen vaikutuksen. Reilut kaksi tuntia menivät todella nopeasti ja todella korkeissa tunnelmissa. Juonenkulku sujui hyvin ja näyttelijätyöskentelyt olivat kiitettävää luokkaa. Alku lähti räjähtävästi käyntiin, jonka myötä adrenaliini pysyi korkealla. Juonenkäänteet oltiin minun mielestä tehty hyvin ja tyylillä. Spoiler Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vaistosin kanslerin olevan Darth Sidious. Tämän jälkeen osasin odottaa vain sitä, minkä tiesin olevan edessä: Anakinin kääntymisen pimeälle puolelle. Fiilis nousi entisestään, kun Darth Vaderia alettiin kasata lopussa ja tuo hengitysääni kantautui korviin. Kun Vader oli saatu kasaan hän kuulosti omalta itseltään. Tosin muutamassa, noista harvoista repliikeistä, hän kuulosti hieman erilaiselta. Sama ääninäyttelijä kuitenkin? (Jälleen IMDb:n tietoa) Tässä elokuvassa synkkyys iski todella rajusti – päihitti mielestäni Imperiumin vastaiskunkin tällä saralla. Lopputaistelu oli jälleen kerran hienoa katseltavaa, kenties parasta antia Star Wars –historiassa. Enempää en osaa kuvailla tunnelmia Sithin kostosta, koska fiilis on vielä niin korkealla taivaissa. Näin sitä pitää! Henkilökohtaisesti pidän tätä jopa toiseksi parhaimpana kaikista kuudesta Star Wars -elokuvasta. Visuaalinen anti, juoni, näyttelijäsuoritukset sekä loppuratkaisu täyden kympin arvoisia. --------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Kaikin puolin pidän Star Warsia huikeimpana seikkailuina sekä elämyksenä, mitä olen koskaan ruudulta katsottuna kokenut. Tämän hetken paremmuusjärjestys, joka saattaa muuttua hivenen katsottuani näitä elokuvia uudelleen. 1. VI - Return of the Jedi 2. III – Revenge of the Sith 3. V – The Empire Strikes Back 4. II – Attack of the Clones 5. IV – A New Hope 6. I - The Phantom Menace (En löytänyt yhteistä topicia Star Wars -elokuville elokuvat-osiolta, joten pistin tänne)
Spoiler No mutta eikös tuo ollut selvää jo Phantom Menacessa? Sama näyttelijähän esitti keisaria jo Jedin Paluussa.
Itseltäni meni ohi. Vetreessä kunnossa äijjä. Kyllä kyllä. Sinunkin kantasi on tullut selville luettuani Revenge of the Sith -topicia.
Hard Candy Tämä elokuva oli herättänyt kiinnostusta jo vähän aikaa poikkeavan aihepiirinsä vuoksi ja lopulta sainkin sitten leffan katsottua. Elokuva käynnistyy aika vauhdilla ja se jäi hieman häiritsemään. Hahmoihin kuitenkin ehtii tutustumaan elokuvan edetessä vielä ihan riittävästi. "Tarinan" kuljetus perustuu pitkälti pääosan esittäjien väliseen vuorovaikutukseen, joka toimi ihan kiitettävästi. Varsinkin Ellen Page tekee kelpo suorituksen. Elokuva ei ollut pettymys, mutta ei räjäyttänyt pankkiakaan. Tästä jäi kuitenkin ihan positiivinen maku suuhun. 3/5 Night at the Museum Idea leffassa oli jollain lapsellisella tasolla kiehtova. Ja elokuva vastasi kyllä tähän huutoon mukavasti. En voi väittää kovasti pitäväni Ben Stilleristä, mutta tällaisessa kevyess komedia/seikkailu elokuvassa ko. herraa kestää katsella ja kuunnella. Kaiken kaikkiaan mukava kohellus, josta jää hyvä mieli. 3/5 Open Season Elämme nyt tusina-animaation aikakautta ja oikeastaan tuntuu siltä, että määrä korvaa laadun tällä hetkellä. Open Season ei poikkea valtavirrasta mitenkään suunnattomasti, mutta onnistuu hymyilyttämään kilpasiskojaan useammin. Ihan kiva. 3/5
The Rescuers - Suomessa tämä paremmin tunnetaan Bernardina ja Biancana, eli taas lisää Disneytä on katsottu. Söpöt hiiret pitävät omaa pelastuspartiotaan YK-Talon kellarissa, josta lähetetään kaksi edustajaa pelastamaan orpotyttö Penny pahojen ihmisten kimpusta. Mukavaa ajanvietettä, mutta ei nouse parhaiden Disney animaatioiden joukkoon. The Rescuers Down Under - 13v. alkuperäisen jälkeen toi Disney samat hiiret takaisin valkokankaalle. Tuloksena oli vauhdikkaampi ja hauskempi elokuva kuin ensimmäinen. Juoni pyörii jälleen kidnapatun lapsen ympärillä ja lisäksi luonnonsuojelua saatu mukaan, kun salametsästäjä yrittää saada kiinni jättiläismäistä Marahute-kotkaa. Ääninäyttelijöinä oli mukana hauska läski John Candy ja ihana ääninen George C. Scott, jonka kasvot oli myös tarkasti mallinnettu pahikselle. Le Salaire de la peur aka. Wages of Fear - Tämä ei ole Disneytä, osaan minä edelleen katsoa oikeitakin elokuvia! Hyvä elokuvahan tämä oli niin kuin pitikin, muutamat kohtaukset saivat oikeasti käden nousemaan suulle jännityksestä. Loppu oli hieman ennalta-arvattava ja saikin turhautuneen naurun aikaan. Erikoismaininta Vera Clouzotille joka oli hehkeä kuin Salma Hayek. Ei tosin näyttänyt olevan samanlaista massive cleavagea Veralla kuin Salmalla.
2010 Jatko-osa leffalle joka ei todellakaan sitä tarvitse. Lopputulos ei kuitenkaan mikään katastrofi ole, vaikka leffa ei tietenkään pääse tasoltaan lähellekään mestarillista 2001:stä. 3/5 Blade Trinity Kaksi ensimmäistä osaa ovat mielestäni aikamoista sontaa, mutta päätin kuitenkin vielä kolmannenkin osan katsastaa (tähän suurin syy oli Jessica Biel :thumbsup: ). Yllätyksekseni tämä olikin huomattavasti parempi kuin aikaisemmat osat ja ihan mielellään tämän katsoi. Lisättäköön vielä, että katsoin nimenomaan pidennetyn version leffasta. 3/5 Sinulle on Postia Perusvarma pikkukiva leffa joka ei mitään elämää suurempia kokemuksia tarjoa, mutta viihdyttää kivasti sen vajaa kaksi tuntia. Meg Ryan on oikein söpö :love:. 3/5 Django Mitäs tästä nyt sanoisi... hyvin paljolti samoilla linjoilla ollaan kuin noiden ylläolevien leffojenkin kanssa, eli ihan ok mutta ei yllä Leonen teosten tasolle. 3/5 Aika tasaisen tappavaa sarjaa tällä kertaa
State and Main Pienen ikuisuuden jonkinlaisella b-ostoslistalla roikkunut State and Main oli Anttilan keskusvaraston tyhjennysmyynnissä 3:lla tyrkyllä ja pitihän se mukaan napata. Eikä lopputulos hullumpi draamakomedia ollutkaan, vaikka mikään genren merkkiteos David Mametin ohjaus / käsikirjoitus ei olekaan. Tarina on lyhykäisyydessään se, että budjettiongelmissa rypevä Old Mill -leffan kuvaukset siirretään pikkukaupunkiin, jossa elokuvaväen ja paikallisten asukkien intressit osin kohtaavat, osin luovat ristiriitoja. State and Mainin suurin ongelma on sen etenemistahti. Pituutta elokuvalla on semmoiset tunti & neljäkymmentä minuuttia, mutta tuosta olisi voinut napsaista parttiarallaa vartin verran pois. Varsinkin keskivaiheilla - ennen elokuvan jonkinlaista käännekohtaa - leffa jäätää vähän turhaan, ja monista käynnissä olevista tarinanpuolikkaista oikeastaan vain kahdessa riittää polttoainetta koko elokuvan ajaksi. Toinen näistä liittyy Sarah Jessica Parkerin rintoihin ja toinen puolestaan Philip Seymour Hoffmanin tulkitseman käsikirjoittajan ja kylän paikallisen kirjakaupan pitäjän väliseen suhteeseen. Näyttelijät tekevät kauttaaltaan tasaista jälkeä. Mukava nähdä ressukkaroolien bravuuritekijä William H. Macy edes hieman erityyppisessä asemassa: kerrankin hän pääsee pomottamaan muita. Jessica Parker on hevosmaisen ulkonäkönsä kanssa aina hieman ärsyttänyt. Vastapainoksi Seymour Hoffman ja Alec Baldwin tekevät rutiinitasollaan oivat suoritukset. State and Main on pikkunäppärä draaman ja komedian yhdistelmä, joka ei hukkaa peruspositiivista asennettaan, kuten niin usein tämmöisissä elokuvissa käy. Huumori ei kuitenkaan ole erityisen nokkelaa, mutta tavoitteena onkin tainnut olla lähinnä leppoisa tunnelma. 3 / 5 Darkness Pääosin onneton Jaume Balaguerón ohjaama Darkness ei juuri tähtihetkiä sisällä. Elokuvassa on kuitenkin hämäävästi pari oikeinkin vahvatunnelmaista muutaman minuutin jaksoa. Paljon puhuvasti nämä molemmat kohtausryppäät ovat sellaisia, joissa ei puhuta käytännössä lainkaan. Darknessin dialogi on nimittäin pääosin täysin käsittämätöntä sontaa; mystisyyttä on kovasti koitettu hakea, mutta tarjolla on lähinnä latteuksia. Penaltia tulee myös tarinasta. Idea hyvä, toteutus ei. Tarinan koukut ja kokonaiskuva koitetaan tuoda vihjaillen esille, mutta käytännössä tarjolla on rutkasti rautalankaa. Anna Paquin on outo tapaus. Näyttelijänä hän on lahjakas ja tekee lähes aina hyviä roolisuorituksia. Tämä nyt ei sinällään ole mitenkään outoa, mutta näyttelijättäressä on jotain hämärän seksikästä. Perinteistä kauneutta Paquin ei edusta, mutta kuitenkin. Takaisin elokuvaan: Paquin tekee muun näyttelijäronkan kanssa rutiinisuoritukset. Henkilögalleria on typerä yhdistelmä kauhuelokuvien kliseitä: enempi tai vähempi tulevaisuuteen näkevä pikkulapsi, Scullymaisesti kaiken kiistävä äiti ja The Shiningista varastettu isä, jolla päässä kiehuu. Onpa mukana perinteinen kauhukartanokin. Darkenssin värimaailma on, kuten terävimmät nimestäkin voivat päätellä, hyvin synkkä ja ynseä. Ihan nätti ratkaisu, mutta ei tietysti tässä genressä mitään uutta. Tunnelmointi on aika lailla vähissä, kauhua ja säikähdyksiä rakennetaan lähinnä äänitehosteilla. Enpä muista säpsähtäneeni kertaakaan kunnolla. Vielä huolestuttavampaa on, että semmoista peruspelkotilaa ei ehtinyt hiipimään puseroon. Vielä kun haukutaan huvittavat nopeiden leikkausten sarjat, joissa pyöritetään kauhuelokuvien klisekuvastoa, alkaa tämä jutustelu olla pulkassa. 2- / 5
Kolme väriä: Valkoinen (Trzy kolory: Bialy) Kieslowskin väritrilogian keskimmäinen elokuva osoittautui odotuksia vähemmän komedialliseksi, traaginen rakkaustarinahan tässä taustalla piili. Zbigniew Zamachowski oli mainio Karol Karolina. ½ Keskustelu (The Conversation) Yksi Coppolan parhaista elokuvista. Hidastempoisuus toimi edukseen ja kaikki kunnia hienon roolisuoritukseen tehneelle Hackmanille. Mies irtautui osaavasti perustyypistään tehden estyneestä salakuuntelijasta uskottavan hahmon. + Tapa tai kuole (The MacKintosh Man) Tämä trilleri ei John Hustonin tuotannossa lähellekään parhaita yllä, mutta oli tälläkin hetkensä, esim. takaa-ajokohtaus oli varsin onnistunut. Kylmän sodan tunnelmissa tapahtuneessa agenttiseikkailussa oli kova yritys, mutta lopputulos jäi kovin epätasaiseksi. Paul Newman veti niin rutiinisuorituksen kuin vain yleensäkin mahdollista. Huuma (Body Heat) Ikävän epätasaiseksi ohjaajaksi nykyisin sortuneen Lawrence Kasdanin hieno esikoistyö oli neonoiria parhaimmillaan. Tunnelma oli hiostavan vahva ja tarina oli juuri sopivan koukeroinen. Kathleen Turner oli kohtalokkaan naisena lähes pelkkää säärtä ja John Barryn säveltämä musiikki toimi hienosti. Nykyisin moista saksofonittelua kuuluukin vain parodioissa. ½
Dead Man ****½ Vihdoin ja viimein tuli nähtyä tämä Jim Jarmuschin tyyliä uhkuva länkkäri. Loistavasti ohjattua ja kuvattua elokuvaa on ilo katsella. Hienoja kuvia säestää Neil Young vangitseva kitaramusiikki. Johnny Depp on juuri niin hyvä kuin vain voi olettaa. Muissa rooleissa nähdään aimo kasa niminäyttelijöitä toinen toistaan veikeimmissä rooleissa. Iggy Pop meinaa yhdessä kohtaa varastaa koko shown mekkoon pukeutuneena Sallyna. Tarina itsessään alkaa varsin perinteisissä merkeissä, mutta heti kättelyssä on aistittavissa tiettyä mystisyyttä. Kiitos Jarmuschin tyylitajun ja Youngin hypnoottisen kitaran. Mitä pitemmällä elokuva etenee sitä kiehtovammaksi elokuvan tunnelma muuttuu. Hieno kokemus kerta kaikkiaan. Stroszek ****½ Kaikki Herzogin elokuvat ovat olleet tähän mennessä varsin mielenkiintoisia tapauksia. Aquirrea lukuunottamatta niissä on ollut myös omat vikansa, mitkä ovat lähinnä liittyneet juonen kulkuun ja jopa liian outoon meininkiin. Stroszekissä on yhdistynyt kaikki Herzogin elokuvissa käyttämät elementit juuri sopivassa suhteessa. Elokuva on tragikomedia vailla vertaansa. Se seuraa vankilasta pois päässyttä katusoittajaa jolle ei enää tunnu löytyvän paikkaa nykymaailmassa. Pian mies lähteekin Amerikkaan uuden ja paremman elämän toivossa yhdessä naapurinsa ja tyttöystävän kanssa. Elämä Amerikassa ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista ja kohta ollaankin taas umpikujassa. Elokuvan lopetus on yksi elokuvahistorian mieleenpainuvimmista. Pääosaa esittää oikean elämän katusoittaja Bruno S. joka loisti jo Herzogin aiemmassa elokuvassa Enigma of Kaspar Hauserissa. Herzog kirjoitti elokuvan nimenomaan Brunolle, koska oli tuottanut tälle aikaisemmin pahan pettymyksen. Osa elokuvasta on kuvattu Brunon oikeassa asunnossa ja kaikki elokuvassa nähtävät soittimet kuuluivat myös miehelle itselleen. Brunon työskentely onkin jälleen varsin vaikuttavaa seurattavaa. Parasta Herzogia sitten Aquirren. Heart of Glass *** Tämä onkin sitten oiva esimerkki Herzogin elokuvasta missä tunnelma ja tyylittely menee sisällön edelle. Heart of Glass on yksi Herzogin kokeellisempia elokuvia. Kaikki näyttelijät paitsi pääosan heppu vaivutettiin hypnoosiin ennen kuvauksia ja jälki on sen näköistä. Näyttelijöiden eleet, ilmeet ja reaktiot erilaisiin tapahtumiin ovat välillä varsin herkullista seurattavaa. Hienoja kuvia ja outoa tunnelmaa. Juoni osastolla olikin siiten vähän niin ja näin. En vaan ymmärtänyt.
Battle Royale Odotukset olivat korkealla tämäm elokuvan suhteen, ja se myös lunasti ne odotukset. Loistava elokuva, ehdottomasti yksi parhaista. Odotin, että elokuvassa pääasiassa olisi toiminta, mutta näin ei kuitenkaan asia ollut. Toki action ja raakuus jäivät myös mieleen, mutta eivät todellakaan niin paljon, kun elokuvan opetukset, kauneus, haikeus ja monet muut tunnetilat. Pakko saada tämä hyllyyn. * * * * ½
Star Trek: Nemesis Taitaa olla Trekki elokuva vuosiin, minkä olen katsonut. Olihan tuo mielenkiintoinen kokonaisuus. Ainakin tietokone-animaatio tekniikka on kehittynyt. Mutta jossain kohdissa olisi voinut olla ehkä hiukan enemmän mielikuvituksen varaa. Toiminta kohtaukset toimivat trekkimäisesti. Picard on aina Picard. Juoni oli ehkä keskivertoa taikka hiukan sitä parempaa. Ihan hyvää Trek tasoo. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa. Ainakin tällä cast:illa. -
Friday The 13th Piti sopivan päivän tullen (eli yllättäen perjantai 13.) taas katsella tämä. Pitkään elokuva oli Suomessa pannassa, mutta mistäään elokuvataiteen oikeusmurhasta ei todellakaan ollut kyse. Ft13th on aikamoisen heikko esitys ja se, että suosiota on riittänyt yhdeksän jatko-osan tekemiseen, menee ymmärryksen ulkopuolelle. Jotain Beverly Hills 90210-porukkaa lähtee viettämään leirielämää jonnekin syrjäseudulle ja pahus, kohta alkaa päitä putoilla. Suurin ansio meneekin efektivelho Tom Savinille, jonka näyttävillä tehosteilla kai se tämänkin teoksen maine on hankittu. Aika on tietenkin tehnyt tehtävänsä, eivätkää nekään enää paljon muuta tee kuin ajavat asiansa. 2/5. Friday The 13th Part III Mitä lie tapahtunut kakkosessa, enpä tiedä. Olisiko samanlainen lähes-kopio ykkösestä kuin tämäkin. Tämähän on 3-D:nä esitettäväksi tarkoitettu elokuva ja sillä tavalla nähtynä voisi ehkä saada vähän lisäpotkua. Kyllähän tämä kuulemma muutenkin edustaa sarjan parhaimmistoa ja toki tässä on muutama ihan hienosti toteutettu efekti mukana, vaikka Tom Savini ei kai enää ollutkaan niitä tekemässä. Nakuilua olisi sitten saman tien voinut laittaa reippaasti enemmän mukaan, mutta menetteleehän tämä näinkin. 2/5. Wayne's World Vaihdetaan vapaalle, Wayne! Varmasti on ollut hauskaa tätä elokuvaa tehdessä ja onneksi katsojaakin naurattaa. En nyt keksi tästä sen kummempaa sanottavaa, hauska ja monta katsomista kestävä komedia. Kakkosenkin olisi voinut pitkästä aikaa katsoa perään, mutta eipä ole hyllyyn se eksynyt. 4/5. Private Parts Hauska tarina radioaaltojen kapinallisesta. Ottaen huomioon, että Howard Stern on DJ eikä näyttelijä, mies suoriutuu pääosasta elokuvassaan erinomaisesti. Samaa voi sanoa miehen kollegoista Robinista ja Fredistä, ovat hauskoja ja luontevia hekin. Hyvää & hubaa viihdettä koko Intiimit Osat, vaikka Suomessa kovin moni tuskin on koskaan Sternin ohjelmaa kuullut tai miehestä muutenkaan ennen tätä elokuvaa. 4/5. Way Of The Dragon Jos martial arts-tähti päättää itse käsikirjoittaa, ohjata, koreografioida ja vielä esittää pääosaa elokuvassa, tekele kuulostaa jo valmiiksi tahattoman komiikan huippusaavutukselta. No Bruce Lee näytti, miten homma hoidetaan. Vaikka WotD ei olisikaan aivan täydellinen oppikirjasuoritus elokuvanteosta, komea elokuva se on. Toimintaa riittää, komediakin toimii hienosti ja Brucen maaginen karisma yhdistettynä legendaarisiin itsepuolustustaitoihin (sekä tietenkin varhaiseen poismenoon) tekee miehestä yhden kiinnostavimmista elokuvatähdistä ikinä. Colosseumin käyttäminen taistelutantereena oli sekin oivallus, joka nostaa Lohikäärmeen Tien kauas tusina-actioneiden yläpuolelle. Enter The Dragonin ohella suosikkini Leen harmillisen lyhyestä katalogista. 4+/5.
Ghost Rider Kun joskus kuulin, että ko. sarjakuvasta ollaan tekemässä elokuvaa, niin odotukset nousivat saman tien todella korkealle. Sarjakuvia on jonkin verran tullut luettua ja niiden synkkyys vetosi kyllä kovasti. Ensimmäinen pettymys leffan suhteen oli pääosan esittäjä eli Nicholas Gage (Yhden ilmeen ihme) ja toinen pettymyksen aihe oli ikäraja, joka siis taisi Suomessa olla 13. Sarjakuvan potentiaalia ajatellen, niin tästä olisi saanut todella hienon synkistelyn aikaan k18 leimalla varustettuna, mutta tämä kaikki jäi haaveeksi. Mutta itse elokuvaan. Alku oli jopa jossain määrin lupaava. Hetihän se huomasi, että Hollywood-actionia tästä tulee, mutta tulisipa edes hyvää sellaista. Aaveajaja oli onnistuttu pitämään sentään suhteellisen tylynä tyyppinä. Kuitenkin jossain leffan puolivälin paikkeilla kaikki lössähti ja kliseitä alkoi sadella. Tunnelma romuttui täysin ja loppuaika menikin sitten siihen, että pelkäsi, koska seuraava huono kohtaus latistaa tunnelmaa lisää. Lyhyesti: todella hyvä idea ja potentiaali sössitty lähes täysin. Näyttelijöistä ei mitään kommentoitavaa. 2/5
Sleepy Hollow Aloin sivistämään itseäni jälleen kerran, mutta tällä kertaa Tim Burtonin elokuvalla. Alun perin ostin tämän leffan sen takia, koska sivuosissa on Ian McDiarmid, Christopher Lee ja Michael Gambon (En Johnny Depp:in, vaikka hyvä näyttelijä onkin). Myös Christopher Walken näyttäytyy leffassa paikka paikoin ja lopussa. Burtonin leffana, tämäkään ei tuottanut pettymystä. Huumori oli niin Burton/Deppmaista. Ihan peruskamaa molemmilta. Kauhuna ehkä leffa toimi kaikkein vähiten. Siis niihin kauhuleffoihin mihin on tottunut ja niiden toteutukseen, Sleepy Hollow on tehty ehkä "lapsmaisen" kauhuleffaksi. JOs on nähnyt tämän elokuvan, niin tiedät mitä tarkoitan. Ehkä tuo toteutus huumorilla ja lapsimaisen kauhulla leffa nimenomaan toimi. Ainakin minulle tämä elokuva kokemus oli nautinnollin. Burtonin tapainen setti. ½
Mystery train Kolme erillistä tarinaa joita yhdistää pieni hotelli Memphisissä sekä Elvis Presley, joka myös etäisesti liittyy jokaisen episodin kulkuun. Mukana oli paljon samantyyppistä huumoria mitä Aki Kaurismäen parhaissa leffoissa ja se oli erityisen mieluisaa. Maisemat ja tunnelma Memphiksessä olivat hyvin samantyyliset kuin Leningrad cowboys go America leffassa, tosin puhetta hieman enemmän. 4+/5 Tappokone (Westworld 1973) Western teemapuisto, jossa ohjelmoidut ihmisrobotit sekoavat ja muuttuvat murhanhimoisiksi asiakkaita kohtaan. Varmaan tuohon aikaan ollut ihan kelpo scifiä mutta eipä tuohon nyt kovin paljoa pystynyt eläytymään kun tekniikka oli mitä oli siihen aikaan. Näyttelijöistä ainoastaan kivikasvo Yul Brynner onnistui mukiinmenevästi "terminaattorin" roolissaan, muut ylinäytteli enemmän tai vähemmän. Muutamat hidastukset oli mukavaa katsottavaa, niistä plussaa. 2,5/5
Old School - Outoa että tämäkin tuli tuijotettua televisiosta, vaikka aiemmin olen nähnyt ja en edes kovasti pitänyt. No pettymyksen jälkeen voikin katsoa uusin silmin ja nähdä jotain hauskaa. Nyt voikin sanoa että ihan kiva pikkukomedia tämä on, kiitos Vince Vaughin ja Will Ferrellin. Pikkujutut hymyilyttivät eniten (mm. Will Ferrellin Dust in the Wind esitys hautajaisissa ja Andy Dickin (se suihinotto ope) höpötys miksi Crouching Tiger, Hidden Dragon oli hyvä). Ääneen taisin nauraa vain kun yli-innokas häälaulaja käytti voimasanoja Total Eclipse of the Heart biisissä --> Youtube. Hercules - Uudempaa Disney tuotantoa, joka yritti olla svengaava kuin Aristokatit, mutta epäonnistui. Pituuttakin oli liikaa ja juuri musiikkiesitysten takia, joiden aikana kävin jääkaapilla useammin kuin kerran. Positiivista oli kuitenkin kaunis piirrostyyli ja hyvän ääninäyttelijät. James Woods on osoittanut jo Simpsoneissa kuin myös Family Guyssa että osaa äänellään hoitaa homman kotiin ja tässä mies ylitti nuokin suoritukset. Myös Danny De Vito oli loistava roolissaan.
Valehtelija (1981) ½ Kaurismäen veljesten alkupään elokuva. Paljon samankaltainen Boheemielämää kanssa. Kummassakin on veijaritarina taiteilijahenkisistä ihmisistä, jotka elelevät nollabudjetilla. Oikein sujuva elokuva, harmi että kestoa on vain 52 minuuttia, sillä rytmiin tottuessa alkaa toivomaan pidempää juonta. Mieleenpainuvin kohtaus oli aivan elokuvan puolivälistä, jossa päähenkilö Ville Alfa (Aki Kaurismäki) ja hänen kaverinsa (Matti Pellonpää) juttelevat eksistentialismistä kaljan juomisen lomassa. Pellonpää: "Eksistentialismin luvattu maa on toki Ranska, Vai mitä Ville?" A.Kaurismäki: "Voidaan kyllä sanoa. Mutta nykyään eksistentialismin luvattu maa on toki Suomi". Kohtauksesta tekee täydellisen John Mayall & Bluesbreakersin (feat. Eric Clapton) taustalla soiva Have You Ever Loved A Woman. Kannattaa katsoa.