”Jos sulla on lepakoita tapulissa, kannattaa mennä perunakellariin piiloon.” (Katoavaa helsinkiläistä kansanviisautta.) Trailerin perusteella Jeff Nicholsin Take Shelter vaikutti niin kiinnostavalta, että se piti hankkia katsottavaksi. Michael Shannon on aikaisemmin tehnyt pari mieliinpainuvaa roolityötä psyyken järkkymisestä (Bug ja Poikani, poikani, mitä olet tehnyt). Hänen kasvonsa pystyvät ilmaisemaan sielullista tuskaa harvinaisen uskottavasti. — Hän oli mukana myös Nicholsin esikoisohjauksessa Shotgun Stories (2007). Take Shelter kertoo perheenisästä Curtisista, joka alkaa nähdä ahdistavia unia myrskystä ja muista vaaroista ja epäillä omaa mielenterveyttään. Vaimona on iki-ihana Jessica Chastain (The Tree of Life). Spoiler Käy ilmi, että Curtisin äiti (Kathy Baker) sairastui paranoidiseen skitsofreniaan kolmikymppisenä; nyt poika on samanikäinen ja näkee painajaisunia, joissa hänen tytärtään vahingoitetaan. Hän alkaa toimia ikään kuin unet voisivat toteutua ja lopulta rakentaa takapihalle myrskysuojan. Mielisairauden etenemistä on harvoin kuvattu elokuvassa näin läheltä ja näin yksityiskohtaisesti. Elokuva on tyyni ja rauhallisesti etenevä, ja unijaksot ja todellisuus — dramaattiset sielunmaisemat ja Ohion lakeudet — yhdistyvät kiinteäksi kokonaisuudeksi. Shannon tekee jälleen vaikuttavaa, suorastaan riipaisevaa työtä, ja Chastain tekee vaimon hädästä käsinkosketeltavaa. Spoiler Loppuratkaisu on jossain määrin avoin ja ambivalentti. Itse tulkitsin niin, että vaimo, joka on korostanut perheen yhteenkuuluvuutta, alkaa lopulta itse kokea miehensä harhoja: folie à deux. Take Shelter on viime vuosien vaikuttavimpia psykologisia draamoja. Vaikka se kuvaa mielen järkkymistä, se on elokuvana harvinaisen onnistunut ja taiteellisesti tasapainoinen. 4½/5 Pari kuvanäytettä brittiläisestä blu-raysta: Spoiler
Spoiler Miten selität sen, että tytär näkeen myrskyn ensin siinä loppukohtauksessa, ei kai tytär ala kokea isänsä harhoja?
Kopsailen oman näkemykseni suoraan toisesta ketjusta, kun sen tähänkin sopii. Leffa ei ole ihan tuoreessa muistissa, mutta tulkitsin itse leffan näin: Spoiler Lopun pointtina oli se, että ennen Shannonin hahmo joutui kamppailemaan yksin näkyjensä kanssa, kun oma perhekään ei uskonut häntä, mutta lopun perusteella nyt hänellä on perhe jatkossa tukenaan, vaikka sairaus jatkuukin. Se, että tytär huomaa myrskyn ensiksi tietysi romuttaa vähän tätä teoriaa, mutta tällainen kuva miulle silti jäi. Ja tosiaan, hieno leffa oli kyllä. Ja loistava biisi tämä Ben Nicholsin säveltämä tunnari.
Toisen ihanne-elämä riittää toiselle painajaisten sytykkeeksi kun päähenkilölle miehen roolit kotona ja työpaikalla kera sukurasitteen puristavat mieltä sumppuun. Shannon happamine perusilmeineen on kyllä mainio juuri näissä rooleissa, joissa pyritään pidättelemään pään sisällä tapahtuvaa kiehuntaa. Perheen piinaa kuvataan turhia hötkyilemättä, hyvä elokuva. -
Agentti Van Alden osaa todellakin näytellä mielenhäiriöisiä rooleja! Suoritus oli erinomainen tässäkin pätkässä. Katselin kansitekstien perusteella että tässä olisi sopiva 'rauhallinen dialogileffa' katsottavaksi, vaikka hiljainen aika ehtiikin jo alkaa leffan aikana, mutta olipa vähän väärin veikattu! Ehkäpä äänellisesti hienoimmat sääilmiöt mitä leffoissa on tullut vastaan. Idea oli omaperäinen, tuotanto laadukas ja näyttelijöiden työskentely kauttaaltaan hienoa. Erittäin hyvä. Vähintään 4/5. Tulkinnoista: Spoiler Entäpä jos se vain olikin näkyineen oikeassa ja hurrikaani iskee nyt ihan 'todellisuudessa'? Jälleen hienoa ylitulkintaa kaiken maailman symboloinneista..