Harrastatko sitten paljonkin pyöräilyä, siis enemmän kuin pelkästään satunnaiseen kuntoiluajoon ja paikasta A paikkaan B liikkumiseen? Nimittäin jos et, niin luulisi, ettei tuo mikään jarru (pun intended) ole tuolta tilaamiselle. Onko se niin kauheaa, jos pitääkin käyttää toista kättä, jos haluaa tehdä takajarrutuksen jne.? Tietenkin sitten, jos olet todella paljon pyöräilyä harrastava ja tottunut jo tiettyihin rutiineihin, joita muuttamalla suoritus kärsii, ymmärrän.
Aika vähäistä on pyöräily ollut mutta epäilen että niin selkäruotoon on noi puolet kuitenkin menneet että nopeissa vaaratilanteissa saattaisi tulla iso pipi
Meikäläisen älli ei riitä keksimään miten liikenteen puoleisuus vaikuttaa jarrukahvojen sijoitteluun. Osaisiko joku valistaa? Itse en käytä etujarrua koska kahva on vastakkaisella puolella kuin moottoripyörässä, jos en olisi laiska heittäisin mokoman menemään kun se vaikeuttaa renkaanvaihtoa ym.
Fillariforumilla kertovat että liittyy suuntamerkin antamiseen. Mutta pitäähän sitä voida molemmissa maissa pystyä kääntymään sekä oikealle että vasemmalle Ei voi tietää
Suuntamerkin voi antaa yhdellä kädellä molempiin suuntiin, taitaa olla jossain maissa osa (auton)ajokoetta. Britit soveltanevat samaa merkkisysteemiä (ja lakeja) polkupyöriinkiin.
Jaahas, uutta pyörää tekisi mieli, kun tuo vanha tavallinen munamankeli tuntuu jo niin raskaalta. Tänään kävin pyöräliikkeessä kokeilemassa Helkama TE2800 sähköavusteista pyörää. Piirun alle 1800 euroa on hintalapussa. Ja tiivistelmä siitä TM jutusta, mikä mainitaan kaikissa mainoksissa löytyy tällä linkillä. Olipa erikoinen kokemus. Välillä kun en sen enempää koittanut puristaa niin tuntui menenvän kuin myötätuulessa ja sitten kun koitti ottaa enemmän irti sähköavustajasta niin sitten ei tuntunut auttavan niin paljoa. Varmaankin vaatii totuttelua tuolla ajaminen. Kuitenkin jäi fiilis, että tämmöinen pitäisi saada. En ole mikään senkummempi pyöräilyn harrastaja, satunnaiset työmatkat 10 km sivu ja jotain satunnaista pyöräilyä on nykyisen pyörän käyttö. Tällä ehkä tulisi ajeltua enemmän noita työmatkoja. Kuka kehtaa tunnustaa ajelevansa sähköavusteisella pyörällä? Millaisia kokemuksia on karttunut? Vaihtaisitko takaisin perinteiseen pyörään? Onko nämä sähköavusteiset rahan haaskausta? Vai mitä muuta?
En tunnusta ajavani, mutta on tullut kokeiltua. Tasamaalla ei sähköavusteista tuntunut olevan paljon hyötyä, mutta jos vauhti alkaa hiipumaan pienessäkin ylämäessä, niin sähköisestä avusta on paljon apuja. Kai suurimman hyödyn tuollaisesta sähköavusta saa mäkisessä maastossa jos mukana on vähänkin enemmän kuormaa, jolloin ylämäkien taittaminen on helpompaa. Onkohan Itellalla vielä näitä sähköfillareita käytössään?
Kyllä ainakin meille posteljooni tulee sillä sähköpyörällä. Muutaman kerran olen kysellytkin kokemuksia. Ovat tykänneet ja talvella oli varsinkin kovin tyytyväinen käyttäjä. Pyöräkappias kertoi myyneensä yhdelle autohuoltoliikkeelle näitä pyöriä, että asiakas voi valita ottaako auton vai tämän pyörän huollon ajaksi käyttöönsä. No kuitenkaan en ole nähnyt liikenteessä minkäälaisia sähköavusteisia pyöriä, siis lukuunottamatta noita postin pyöriä.
Mieleen tuli sen verran, että tuolla 1800 eurolla saa jo melkoisen kevyen normaalin fillarin. Itsellä ainakin on kaksi pyörää; Bilteman 169 euron rotisko (tulee arkiajossa käyteltyä, eipähän varasteta) ja toisena pyöränä reilun tonnin cyclocrossari, ja täytyy sanoa että kyllä se tuolla jälkimmäisellä ajo tuntuu kuin sähköavusteiselta verrattuna Bilteman pyörään. Painoeroa on noin 12kg, minkä lisäksi CC:stä siitä löytyy myös laadukkaammat välitykset ja kaikin puolin miellyttävämpi ajotuntuma. Etenkin ylämäkeen ajettaessa pyörän keveys ja kokonaisvaltainen paremmuus tulee esille. Kannattaa ainakin kokeilla tuollaista kevyempää fillaria ennenkö tekee suuntaan tai toiseen ostopäätöksiä.
Ja vinkkinä että uusimmassa TM:ssähän (10/10) on sitten juttu tuossa vertailussa olleesta Tunturista, jutussa on vuoden / 350km käyttökokemukset ko pyörästä (myös talviajalta).
Kiitti vinkistä. Kolme euroa uhrattu ja juttu ostettu mahdollisen pyörän valinnan avittamiseksi. Hitto, kyllä tämä juttu ehkä vielä lisäsi punnuksia sähköpyörän puolelle vakaan. Tuli sekin vielä mieleen, kun viime kesänä kokeilin yhden tutun, olisko se ollut sitten juuri cyclocrossari, niin se kyllä imi asfalttia tosi herkästi, vaikka pyörä oli minulle pieni. Tosi kevyt se oli myös. Tosin kokeilu oli vaan 50m tasaista katua. Ehkä pitää käydä liikkeesä jotain tuommoistakin kokeilemassa.
Näkisin, että sähköavusteisen ja cyclocrossarin välillä on aika suuri ero siinä, miten fillaria käytetään: Sähköavusteinen on enemmän "pystyasennossa" ajaettava rauhallinen menopeli, jolla siirtyy mukavasti paikasta toiseen, ilman suurta kiirettä. Mukana hyvin suojaavat lokasuojat, tavarateline ja ajogeometria, jonka ansioista jokainen "töyssy" ei potkaise munille Krossari on agressiivinen menopeli, jolla on tarkoitus mennä kovaa. Ajogeometria todella nielee kilometrejä ja houkuttelee polkemaan suht tiukkaa vauhtia. Lokasuojia tai tavaratelinettä ei yleensä ole tai jos ovat, niin ne ovat pieniä ja keveitä. Makuasia kummasta diggaa.
Kuukauden verran on poljettu 10km työmatkaa sahköavusteisesti. Ennen sähköistystä pyöräilin töihin kerran viisi vuotta sitten Sähköavusteisuuden etu on keskinopeuden kasvu, sekä mäkien tasoittuminen (kts. graafi). Kyllä silti tulee poljettua täysillä koko matka. Sähköistyssetin tilasin täältä. Vanhaan 26" maastopyörään, reilu 500. http://www.alienbikes.co.uk/page12.htm
Pystyfillarien optimointi on kuin kiillottaisi hirmuliskon luita. Ei se lisko siitä mihinkään enää tepastele vaikka miten kallista vahaa ja säämiskää käyttäisi, kuollut mikä kuollut. Jos haluaa tuhlata rahojaan antiikkiin, siitä vaan, mutta kannattaa tiedostaa ostoksen olevan harrastus, jossa rahalle ei saa mitään järjellistä vastinetta. 50 eurolla rakennettu nojapyörä on nopeampi kuin maapallon kallein pystyfillari, jos sama polkija kummallakin ajaa. Minä lopullisesti kyllästyin pystyfillareihin viikko sitten, kun huomasin, että projekti vaatisi noin 500 euron varaosat, ja niillä saisin noin 2 km/h lisää ajonopeutta nykyiseen verrattuna. Siis 250 eurolla 1 km/h lisäys keskinopeuteen. Ei kiitos. Siispä törsään 500 euroani hiilikuituisen umpikorisen pisaramuotoisen nojapyörän rakentamiseen. Ajonopeus nousee nykyisestä 20 km/h keskivauhdista noin 40 km/h tasolle. Saa 25 eurolla 1 km/h lisäyksen. Normaalifillarissa vain renkaiden vaihto paremmaksi auttaa huomattavasti, mitattavasti. Nappulakumit tai huonosti rullaavat paksut kun vaihtaa ohuisiin slickseihin, saa muutaman lisäkilometritunnin ajonopeuteen. 20 euron etunapa on yhtä nopea ajaa kuin 200 euron etunapa, eli laakereihinkaan ei kannata rahaa törsätä. Ylipäänsä voimansiirto ja laakerointi ei ajonopeuteen vaikuta, mutta käytön sujuvuuteen ja ergonomiaan kyllä. Painolla ei ole käytännössä mitään merkitystä maantieajossa ja normaalissa ei-kilpailutoiminnassa. Jos 14 kg markettifillari kevennetään 7 kg ratakilpuriksi, keskinopeus kasvaa noin 0,22 km/h. Kun siis pelkästä painosta puhutaan. Toki kalliin fillarin laakerointi ja ilmanvastuskin on parempi, mutta paino sinänsä ei siis merkitse mitään. Vain ylämäkeen polkiessa painolla on oleellinen merkitys, mutta hitaampi painavampi ajokki ottaa alamäessä kiinni kevyemmän. Tai ottaisi, jos ilmanvastusta ei olisi olemassa. Nopeuden kasvaessa ilmanvastus syö suihinsa ylämäestä saadun potentiaalienergisen hyödyn, eli käytännön elämässä tuulen takia kevyempi fillari on sittenkin parempi, koska alamäessä tuuli hidastaa ajoa niin pahasti. Mutta syy keveyden paremmuuteen on siis ilmanvastuksessa, ei massassa sinänsä. Ihmisvoimaisella nojapyöräpisaralla pääsee tunnin aikana yli 90 km matkan ja 200 m matkalla saavutetaan yli 133 km/h ajonopeus. Pystyfillarilla ei ole pienintäkään mahdollisuutta yltää vastaavaan ihmisvoimaisena, oli ajopeli katettu tai ei. Pystyfillarointi kuuluu vain masokisteille, jotka nauttivat vastatuulesta ja haluavat ajaa hiljaa. Rakentelen/suunnittelen jousitettua nojapisaraani tämän kesän, ja talveksi saan ruman painavan prototyypin nappularenkaineen käyttöön, että pääsen optimoimaan geometrioita ja jousitusta ja mittoja. Kesäksi 2011 pitää saada rakennettua kevyempi runko ja pisarakori päälle, samoin umpivanteet. Sitten pääsee ajamaan vauhdikkaasti pienellä tehonkäytöllä. Optimoin ajokkini noin 50 km/h ajonopeudelle ja sivutuulta sietämään. Sivuprofiilin otsa-ala ja ilmanvastuskerroin on minun ajokissani pienempi kuin maailmanennätysajokeissa. Enkka-ajokit suunnitellaan tuulettomaan keliin, jolloin kaikki ilmavirtaus tulee suoraan edestä. Kisa-ajokit ovat hengenvaarallisen kiikkeriä sivutuulella ja mahdottomia ajaa katuliikenteessä/soratiellä. Minun vekottimeni on vakaampi ja jousitettu ja kallistuva 3-pyöräinen. Ajokillani ei pääse 133 km/h nopeuteen vaikka kuka steroidipolkija olisi voimanlähteenä, mutta eipä ole tarviskaan. Riittää kun pääsen jokaisesta pystyfillarista ohitse, eli keskinopeus tunnin...kahden lenkillä on noin 40 km/h ja hetkelliset huiput noin 80 km/h. Tehontuottoni on noin 100 wattia simulaattorin mukaan, en ole mitannut todellista tehoa. Ilmanvastuseroista johtuen pystyfillaroitsija joutuu käyttämään 400 W tehoa pärjätäkseen minulle+nojapisaralleni. Pesen siis kaikki alle 400 watilla polkevat, mutta häviän niille turboammattilaisille, joilla jatkuvan tehon tuotto ylittää 400 wattia. Filosofiani onkin, että mieluummin etenen pikkuteholla pirun kovaa vauhtia kuin poljen tervaa hampaat irvessä hitaasti edeten. Mahtaa niitä taakseni jääviä ammattilaisia hieman viduddaa, kun sääntöjen määräämällä antiikkisella 20000 euron ajokillaan polkevat, ja minä sitten 30 kilon läskimahani kanssa suhahdan ohi itse tehdyllä edullisella härvelilläni (joka maksaisi 100 euroa romuraudasta hitsattuna, mutta omaa tyhmyyttäni tuhlaan siihen jopa 1000 euroa ja hiilikuitua). Komponenttien hinta ja massat eivät määrittele ajonopeutta. Ilmanvastuksen minimointi ratkaisee kaiken. Maailman nopein kuski+ajokki ei ole kevein eikä hintavin kokonaisuus. Mutta on ilmanvastukseltaan paras. Sähköavustus fillarissa on uskomattoman hieno asia. Tulevaisuudessa kaikissa fillareissa on sähköavustus sitten kun polttokennotekniikka tms. vielä kehittyy ja fillarin massa putoaa alle 15 kiloon. Nythän sähköavusteinen fillari on vakiofillaria huomattavasti painavampi ja akun loppuessa siitä tulee taakka. Polttokennosta kun polttoneste loppuu, ajokki sentään on hieman kevyempi, akkua kun ei tarvita ollenkaan. Minäkin lisään sähköavusteisuuden nojapisaraani myöhemmin. Talvella sohjon kyntäminen helpottuu huomattavasti sähkön kera. Kesällä sähköavustus auttaa minua pelkästään ylämäissä ja liikennevaloista kiihdytettäessä, muuten siitä ei ole hyötyä, koska sähköapu saa toimia vain alle 25 km/h nopeudessa. Ylämäet mennään 25 km/h ja paikaltaan liikkeelle lähdetään rivakasti; 0-25 km/h kiihdytys tapahtuu alle kolmessa sekunnissa. Sitten sähkömoottori menee nukkumaan ja reisivoimalla kiihdytetään jonnekin 50 km/h paikkeille. Hetkellisesti jaksan tuottaa arviolta 400 W tehoa ja sähkömoottorista otetaan noin 300 wattia (älkää sanoko poliiseille, että tästä replystä puuttuu yksi nolla eräästä kohdasta). Mutta jatkuva reisiteho siis on se 100 W ja ilman sähkömoottoria mennään 98% ajasta. Pärjään kevyellä akulla, koska 3 sekunnin liikennevalostartteja on reitillä vähän ja muutamista ylämäistäkin selviää alle minuutissa per mäki.
Mielenkiintoinen vaihtoehto sinällään. Mitä meinaa toi "700C", joku maastopyöräkoko vai..? Täytyy sanoa että DVB-G:n projekti on myös mielenkiintoinen. Itellä ku on samanlainen menestyspaino mukana, niin koen tuon aloittamani pystyfillaroinnin hyväksi kuntoliikkumiseksi. Nopeuden kasvatuksessa ja tehon pienennyksessä täytyy ensin tehdä samanlainen "itsestään selvä" viritys kuin kilpa-autoilijoillakin, eli pudottaa miehistön painoa ennen kuin alkaa polttaa rahaa kalliisiin materiaaleihin ja osiin. Mutta minä myös toivon projektikertomusta, ei moni tee itse hiilikuituisia fillarinrunkoja :thumbsup:
700C tarkoittaa 622 mm vannetta eli tyypillistä retki- ja kilpapyörän vannetta. Maastopyörissä on pienemmät vanteet, esim. 559 mm kokoinen 26-tuumainen. Ulkohalkaisija 700C-maantierenkaalla ja 26 tuuman maastorenkaalla voi silti olla aivan sama eli noin 66 senttiä. 622-vannekoolle tehdään maailman parhaat renkaat, joilla hakataan jopa tuubirenkaiden kyvyt. Minä käytän tätä vannekokoa ja kesärenkaiksi olen valinnut testivoittajat eli 23 mm paksut Continental Grand Prix 4000 S. Tämä kumi hakkaa kestävyydellään muut ja vie vähiten energiaa rullatessaan. Niitä saa saksasta noin 22 euron kappalehintaan, kotimaassa maksaa ehkä tuplasti sen. Sitten kun joku testi todistaa jonkun muun renkaan paremmaksi, valitsen sen. Pistosuojaus on pakollinen minulle, en halua 50 m välein vaihtaa renkaita jos hiekanjyvä osuu renkaaseen. Siitä huolimatta vaadin huippurullaavuuden. Yleensä nojapyörissä, myös kilpaversioissa, vannekoko on pieni, noin 17-22 tuumaa, jotta rengas mahtuisi katteiden sisään ja muutenkin tekisi ajoasennosta tiiviin. Ikävä kyllä kuluttajille ei myydä tämän kokoluokan hyvin rullaavia ja samanaikaisesti pistosuojattuja ja kestäviä malleja. Kisa-ajokkien ökykalliit erikoisrenkaat rullaavat kyllä hyvin, mutta eivät kestä maantieajoa tai hiekkaa, ja nappularenkaat taas kestävät talvisepeliäkin, mutta rullaavat todella huonosti. Ylipäänsä perinteinen pistosuojas esim. Kevlarilla tai teräsverkolla aiheuttaa huonon rullaavuuden.
Hiilikuituputkia ja profiileita ja levytavaraa saa ulkomailta suht halvalla, varmaan saa kotimaastakin, en ole vielä tutkinut nykytilannetta. Putkien tekeminen itse ei kannata. Muhvialueet eli putkien liitokset tehdään itse, samoin epämääräisen muotoiset klöntit. Nyrkkisääntönä saman paksuinen hiilikuitu korvaa lujuudellaan lämpökäsitellyn alumiinin tai teräksen, ja koska painoa kertyy murto-osa (kolmannes alumiinin painosta ja 1/8 teräksen), lopputulos on kevyempi kuin metalliversio. Kotitekoiset rakenteet kannattaa silti tehdä hieman vahvemmiksi, tuplata ainevahvuudet varmuuden vuoksi ja silti jäädään alle alumiinin painon. Liimaus on myös helpompaa kuin hitsaus, ja hitsaushan aina pilaa metallin lämpökäsittelyn hitsausalueelta. Monokokkirunko vaahtoytimellä olisi talviajoon paras. Vaahto toimii lämpöeristeenä ja kokonaisuudesta tulee kaatumista kestävä. Mutta kesällä kevyempi versio olisi kolmiotukiristikkorunko hiilikuituputkilla (tai hunajakennolevy-kaukalo), erillisellä kosmeettisella hiilikuitukuorella, joka kumieristetään rungosta. Akustiset seikat ovat tärkeitä, runko ei saa siirtää värähtelyä kuoreen. Normaalisti kisa-ajokeissa on kantava pohjaosuus ja irtonainen aerodynaaminen kevyt kuori-yläosuus, joka teipataan kiinni pohjaan ennen kilpailua. Eli kun tuulenpuuska kaataa ajokin, tarvitaan apulaiset leikkaamaan teippi irti ja kaivamaan polkija (/raato) ulos romun seasta. Minulle teippisysteemi ei kelpaa, turvakaaret/kehikko tai luja monokokki kestää kaatumiset. Teipin asemasta minä käytän avattavaa ovea. Ju nou, sellainen outo luukku jonka kautta ihminen pääsee ajoneuvon sisään tai sieltä ulos. Ihmeellinen keksintö on se, kilpamaailmassa varsin outo, mutta kuulemma siviiliajoneuvoissa hyvin usein käytetään avattavia ovia. Vastatuulen lisäksi ketjujen rasvaus ärsyttää eniten. Mustaa töhnää roiskuu takavanteelle, pinnoihin, renkaaseen ja lattiallekin. Sekin sotku jää minulla historiaan uuden fillarin ansiosta. Kaikki voimansiirto tapahtuu hermeettisesti moottoriöljyn voitelemana. Kerran vuodessa vaihdan öljyt ja siinä kaikki. Kun itse saa kaikesta päättää ja rakentaa mitä itse haluaa, on lupa karsia pois kaikki ärsyttävät virheet mitä on löytänyt tavallisten fillarien käytön aikana. Takapuolta puuduttava satula jää historiaan. Ranteet kipeyttävä ajoasento kuuluu historiaan. Kaatuminen jäällä tai soralla: mars historiaan. Mennyttä ovat lähes kaikki ikävät fillarointiin liittyvät asiat, viimeistään 2011 kesällä, ja 2010 syys-talvena osa tutuista ongelmista saadaan pois prototyypillä ajellen. Lopetin jo vakiofillarin varaosien ostamisen, jokainen euro menköön nojapisaraan. Olen pantannut nojapyörään siirtymistä vuosikaudet, mutta kun nyt oli tarve remontoida pystyfillaria, niin jätänkin sen remontin tekemättä ja vaihdan nojapyöräilijäksi kertalaakista. Muuten menisi 500 euroa hukkaan, joutuisin kärsimään pystyfillaroinnita vielä muutaman vuoden. Voimaton silti olen: 1) renkaan puhkeamiselle ja 2) ilkivallalle ja 3) ylitseni ajavalle tukkirekalle. Tuplarengastus auttaa jatkamaan kotiin rengasrikon tapahduttua, eli kumin puhkeamisen jälkeen väännän (puhkeamattomat vaahtoydin-) kakkosrenkaat käyttöön ja jatkan niillä kotiin asti. Ajokissa on siis 3 kpl kapeita 700C-renkaita nopeaan ajoon ja lisäksi on sisäänvedettynä 3 pulleampaa pienempää rengasta hiekalla/sepelillä köröttelyyn ja hätävarakäyttöön. Ei ole aikaa kesken lenkkiä korjata puhjennutta kumia, katetun ajokin huoltaminen on hieman hankalaa puuhaa. Noin 2 sekunnin viiveen jälkeen matkan pitää jatkua, nousematta ajokista ulos. Talvella ne pienet pulleammat puhkeamattomat renkaat ovat pääkäytössä (kookkaat nappulat, jopa nastat), en edes kuljeta 700C-kesärenkaita mukana. Mutta kesällä pikkurenkaat (matalilla nappuloilla) siis toimivat varmuusrenkaina jos päärenkaat hajoavat, ja hiekkatiellä ajossa myös. Ilkivaltaa minimoin kun en jätä ajokkia vartioimatta mihinkään. Tai laskostan ajokin kokoon ja kärrään sitä mukanani kaupoissa, kuin kookasta urheilu/matkalaukkua ikään. Laskostuva ajokki ei ole nopein, joten luultavasti käytän nopeinta kiinteärunkoista ajokkia lenkkiajoon ja hitaammalla kokoonpantavalla ajokilla ajan kauppareissut. Nähdyksi tuleminen on pirun tärkeä asia matalalle ajokille. Lenkin varrella näen nykyisin 1-2 tuttua nojapyöräilijää, joita siis en oikeastaan näe ennen kuin tulevat aivan nokan eteen. Nojapyöriä on pirun vaikea huomata ajoissa. Siksipä minun tuleva ajokkini on varustettu kirkkailla väreillä ja ympärivuorokautisella ledivalaistuksella. Maavarakin on 30-50 senttiä silloin kun muita ihmisiä on näkösällä. Lasken maavaran 7-10 senttiin kun ajan yksin yöllä ja menen maksimivauhtia sileällä asfaltilla. Maan lähellä tuulee vähemmän. Ruuhka-aikana edetään hitaammin ja erityisen näkyvällä korkealla ajoasennolla, nostan jopa oransseja viirejä pystyyn. Pitäisi saada oma pää jonnekin samalle korkeudelle kuin henkilöautoilijan pää, silloin autoilija näkee minut ja osaa väistää. Mäyräkoiran korkuista ajokkia ei kukaan näe. Ihmisen silmä on jotenkin oudon sokea matalille esineille. Silmä+aivo kai kuvittelee matalan esineen olevan kaukana, eikä kaukaiseen asiaan tarvitse reagoida. .
Cheers selityksestä :thumbsup: , tosin käydessäni äskön säätämässä vaihteita ja rikkomassa olennaisia osia arvostamastani perintöfillarista, tarkastin myös pyöräkoon, 28 tuumaa. Tuo sähkösarja sopisi varmaan juur etuhaarukkaan, kai sitä pyöräkokoa voi pykälän pienentää (nehän oli 20" - 26") jos päättää alkaa hifistelemään sähköavulla? No tuskin sentään rupean, mutta DVB-G:n ajatus sähköavusta talvikäytössä oli kyllä tosi hyvä. Ja nykyäänhän on ajovalopakko myös fillareilla. Biltsusta taidan hakea huomio- / ajovalon joka toimii ladattavilla AAA-virtalähteillä. Kuvastossa oli melko kohtuullisen alle 4e hintaan sekä etu- että takavalo, mutta niiden paristokoko oli niin typerä että ei semmosta voi ostaa. Itellä kun on joutilaana Vartan AAA-akkuja ja laturi, otan sen 6e vaihtoehdon jossa on siis "päivävalo" erikseen ledeillä. Pyörän oma dynamo on raskas ja äänekäs, laitan sen naftaliiniin että sen voi palauttaa paikalleen kun museoi tuon pyörän.
Jos vanteen kokoa muuttaa fillarille epänormaaliksi, vannejarrut eivät enää toimi, jarrupala ei osu vanteeseen. Edessä asia korjaantuu ostamalla uusi etuhaarukka, niitä saa parilla kympillä huonoja, alle satasella alumiinisia kelvollisia ja muutamalla huntilla hiilikuituisia tai hyviä joustokeuloja. 700C-joustokeulojakin on. Jarrujen vaihtokin voi onnistua hyvällä tuurilla, jarrulänkien pituuksia on erilaisia. Ja voi siirtyä levyjarruihin, jos ne saa kiinni haarukkaan, ja uusia haarukoitahan eteen siis myydään. "Maastopyörääni" en ole voinut 700C-renkaita asentaa juuri jarrujen toimimattomuuden vuoksi, en ole halunnut ostaa uutta etuharukkaa halpaan fillariin. V-jarruni eivät ylettäisi 700C-vanteeseen, joka olisi 31,5 mm liian ylhäällä. Toki jos navassa on rumpujarru, silloin vannejarrua tai levyjarrua ei tarvita. Sähkömoottorinapoja myydään rumpujarrullisina ja ilman. Kun vannekokoa muuttaa epänormaaliksi, kannattaa ostaa rumpujarrullinen moottorinapa. Silloin tarvitaan tukeva etuharukka. Keveimmät etuhaarukat eivät kestä rumpujarrun (tai usean kilowatin moottorinavan) aiheuttamaa vääntövoimaa, hiilikuituhaarukka etenkin rapsahtaa herkästi poikki. Juuri palasin runsaan 30 kilsan lenkiltä, ajonopeus oli noin 22 km/h. Nopeusmittaria ei ole, mutta 1:25' aikaa reissuun kului, ja liikennevaloissakin pari minuuttia ajasta meni. Jos ajokin vaihto paremmaksi tuplaa ajonopeuteni, tuplaantuvat ajokilometrit samalla, koska lenkin kestoaika kannattaa pitää samana, muuten kunto huononee. "30 kiloa" nuorempana keskinopeuteni pystyfillarilla oli 30 km/h. Nyt läski+ikä on alentanut keskinopeutta noin 8 km/h. Saa vapaasti nauraa siellä kippurassa lattialla, mutta älkää sentään tukehtuko, koska täsmälleen sama kohtalo jokaista odottaa; ikää ja läskiä kertyy itse kullekin kuminpolttajalle. Olen haaveillut pisara-ajokista noin 25 vuotta tai jotain. Silloin niillä pääsi 100 km/h muistaakseni. Aerodynamiikka ja materiaalit ovat kehittyneet vuosikymmenten saatossa. Nyt köyhälläkin on varaa ajaa kovaa, jos rakentaa ajokkinsa itse. Yritän ehtiä nauttia pisaravehkeestä ennen viikatemiehen saapumista. Kukahan siellä ulko-ovea nyt rapii jollain teräaseella? Eniweis, kuntoilu nimenomaan pitää viikatetta loitommalla. Jos 365 päivää vuodesta löhöää sohvalla ja mussuttaa pullaa, viikatemies rakentaa itselleen pisara-ajokin ja saapuu tuplasti nopeammalla aikataululla ovea raapimaan. Kannattaa siis rakentaa hiilikuitupisara itselle, pääsee ehkä viikateheppua pakoon... .