Tuli tämä itsekin nyt katsottua, ja ei tämä minusta nyt hirveän huono ollut. Nic Cage esitti hullua niin kuin vain Nic Cage osaa, eli hyvin, ja muutenkin tarina oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Toteutus oli vähän keskinkertainen kyllä, välillä jopa luonnosmainen. 3/5.
Psykopaatin jäljillä (1986) on lajityyppinsä kiistaton klassikko, jonka nauttii vakaata arvostusta laatutietoisten katsojien keskuudessa. Sen tunnelma on kuin tuulahdus raikasta ilmaa kuvastoltaan tunkkaisen tyylirikon (uusintafilmaus) rinnalla, ja toisin kuin viimeksi viitattu, tässä versiossa kaikki on oikein. Visuaalisesti se on genrensä kärkeä, jonka kuvasto muuttuu sitä vakuuttavammaksi, mitä syvemmälle murhaajan syntiseen mutta kiehtovan omaperäiseen maailmaan sukelletaan. Pelkkää toimintaa hakeville 120-minuuttinen rikosdraama on väärä elokuva, sillä sen painopiste on mystisessä, pahuutta uhkuvassa tunnelmassa, joka haastaa katsojan pohtimaan päähenkilönsä asemaa, rikosten motivaatioita ja ihmisen sisäistä keskeneräisyyttä, mikä saa samalla voimaan pahoin että olemaan onnellinen sen vuoksi, ettei itse joudu kohtaamaan samaa kuin henkilöt sen keskiössä. Suoraviivaisella eksploitaatiolla kosiskelun sijaan vakavasti otettavan sovituksen siunaus on sen harvinaisen 80-lukulaisissa musiikkijaksoissa, joissa kuvat saavat rytmin ja taitavasti sommitellut tilat vastustamatonta eloa, jotka yhtä kaikki, sulautuu edukseen erityisen aistirikkaasti. Ulkoiset puitteet valaistuksesta kuvaukseen ovat niin ikään kauttaaltaan rutiininomaisen komeasti toteutettu. Kuitenkin juuri rutiineissa piilee Michael Mannin arvo, sillä hänen elokuvansa käyvät 80-luvun elävästä selluloidimääritelmästä ehkäpä paremmin kuin kenenkään muun amerikkailaisohjaajan jätökset, tarkasteltaessa tuotantoarvojen vastaavuutta ohjaajan esteettiseen silmään. Tässä mielessä katsojan kannalta oleellista on Mannin viljelemän värimaailman ajoittain lähes surrealistinen mielekkyys. Hän ei leikkaa irrallisiin vertauskuviin väkipakolla, vaan asettaa symboliikan usein staattisten otosten taustalle tai sulauttaa sen keskiössä olevaan toimintaan, jolloin katsojan on pohdittava näkemäänsä pelkän pään nyökyttelyn sijaan. Mann on jaksanut keskittyä koko elokuvaan ja saa vahvaa tukea tiukasta käsikirjoituksesta, säveltäjä Michel Rubinin ja The Reds'n tunnelmallisista musiikeista sekä yhden vaikuttavimmista rooleistaan tekevältä, paremmin toimintagenren sisällä profiloituneelta William Petersen'ltä, jotka kaikki antavat kokonaisuudelle viimeisen silauksen. Mainittujen lisäksi lukuisat, lähes piiloon jäävät, yksityiskohdat takaavat osaltaan, että kerronta on vangitsevaa, jopa aihepiiriin sopimattoman tyylikästä. Yllätyksettömästi kokonaisuutta leimaa positiivisella tavalla vahva ja nostalginenkin tunne 1980-luvun kadotetusta mainstream-helmestä, jonka olisi ehdottomasti kuulunut tehdä ohjaajastaan välitön genretähti. Itseään toistavien sieluttomien sarjamurhadraamojen rakastajat, homehtuneet kriitikot sekä aivot ja elämän tasapaksuudella ja kivakiva-asenteella korvaavat kukkahattutätimentaliteetin ylistäjät pysykööt etäällä. Spoiler
Star Trek - The Motion Picture (Robert Wise, 1979) britti Blu-ray 5320195 Niin välinpitämätön olen Star Trekin suhteen ollut, etten ollut tätä koskaan nähnyt. Nyt iäkkäämpänä ja 2000-luvun ADHD-leffoihin ryytyneenä sitä osaa arvostaan vuosikymmeniä sitten tehtyjä elokuvia toisella tavalla. Ehtii vaikka tarkastelemaan, millaisia yksityiskohtia lavastusosasto on keksinyt, koska käyttetään paljon suuren syväterävyyden kuvausta eli pientä aukkoa, kamera on paljon paikallaan heilumatta ja leikkauksiakin tulee niin harvoin, että niitä yksityiskohtia ehtii tutkia sekuntikaupalla. Nykyelokuvissa taas usein vain kaikista eeppisimmät näkymät on kuvatta siihen malliin, että jotain ehtii ehkä näkemäänkin ja esim. jossain "kopperoissa" oleminen kuvataan usein niin, että tausta on "out of focus", kamera heiluu ja leikkaukset ovat niin nopeita näyttelijöiden kasvojen välillä, että lavastusosaston uurastus valuu hukkaan ja katsoja lähinnä "tietää" kohtauksen tapahtuvan "kopperossa" kunnollisen visuaalisen hahmotuksen sisään. Tämä nyt on vain yksi syy, miksi vanhemmat leffat voivat viehättää. Koska The Wrath of Khan on yleisesti parhaana Star Trek -leffana pidetty raina, hankin ja katsoin sen syksyllä. Ei se nyt tajuntaa sentään räjäyttänyt, mutta ihan kiva scifi/avaruus-leffa 80-luvun alusta. Oletin, että tämä ensimmäinen Star Trek -leffa on jotenkin vaatimaton. Ei se sitä minusta ollut. Se antoi aika eeppisen vaikutelman minulle. Leffa antoi fiiliksen, että nyt tehdään Star Trekkiä ISOLLA rahalla ja tehosteista ei säästellä! Kun tässä on TOSia katsellut viime aikoina, niin tämä kaiken skaalaaminen huomattavasti mahtipontisemmaksi jopa vaikeutti fiilikseen pääsyä. Olin varmaan 15 minuuttia leffan alussa hämilläni ihan siksi, että kaikki kuulostaa ja näyttää niin erilaiselta TOSinn verrattuna. Alkuperäisen sarjan sympaattisen hassu musiikki oli vaihtunut Jerry Goldsmithin massiiviseen elokuvamusiikkiin. U.S.S. Enterprise näytti entiseltään (tutulta) lähinnä ulkopuolelta. Sisätiloihin oli tehty muutakin kuin vain "facelift". Aluksen sisällä oli yhtäkkiä suurikokoisia "halleja" samalla kun käytävät tuntuivat klaustrofobisemmilta. Komentosillalta oli pesty värit pois ja kaikki on harmaata ja valkoista. Hissejä oli nyt kaksi, kun ennestään niitä oli mielestäni vain yksi. Miehistön ryhmädynamiikka oli jotenkin pielessä. Elokuvan mukaan kapteeni Kirk oli ollut poissa "vain" 2 vuotta, mutta se miten hahmot suhtautuivat toisiinsa, muistutti enemmän sitä, että miehistö olisi ollut näkemättä toisiaan 10 vuotta (todellinen rako alkuperäiseen sarjaan). Varsinkin Mr. Spock oli kummallinen. Elokuva on tapahtumiltaan uskomattoman hidas, ja tämä on HYVÄ asia. Tätähän minä haluankin vastapainoksi uusille ADHD-leffoille! Asioille todellakin annetaan aikaa, esim. kapteeni Kirkin saapuminen U.S.S. Enterpriselle leffan alussa on uskomattoman hidas prosessi, kun kapselin kanssa lennellään aluksen ympärillä sitä ihastellen minuuttikaupalla! On mukavaa, että juoni ei väkisin läpikäy 100 vaihetta ja mutkaa, vaan on olemassa selkeä tapahtumaketju, joka kerrotaan huolella aikaa käyttäen (merkityksien rakentaminen). Yllätyin, kuinka scifimäinen tästä leffasta oli uskallettu tehdä sen sijaan, että olisi käyty jotain taisteluja. Lopputeksteissä lukee, että Isaac Asimovia on konsultoitu ja sen huomaa. Elokuvassa lienee typerät juoniaukkonsa ja typeryytensä, joita en jaksa edes miettiä, mutta perustarina ja idea on aika fiksu. Ääniraita on leffan ikä huomioiden todella hyvä. Ääni on suuri. Tilavaikutelma on vahva. Leffa yllätti minut olemalla niin erilainen alkuperäiseen tv-sarjaan nähden (odotin vähäisempää asioiden skaalausta näyttävämpään suuntaan) ja tarinakin oli yllättävä. Leffa yllätti jo alkumetreillä soittamalla pelkkää musiikkia melkein 2 minuuttia mustan kuvan päällä. 3.5/5
Spoiler Omakustanteena syntyneen ja syvälle alitajuntaan porautuneen alkuperäisversion genrehistoriallinen merkitys pohjaa ennen kaikkea siihen, että se oli lajinsa ensimmäinen moderni edustaja, jonka kuuluisimmassa kohtauksessa ennennäkemättömällä tavalla voimakasta montaasia hyödyntänyt Hitchcock toi pidäkkeettömän väkivallan osaksi ihmisten arkea tarjoamalla kulttuurille uudenlaisen näkökulman katsojien odotuksiin, mikä muutti elokuvataidetta peruuttamattomasti todistamalla sen kykenevän myös siirtämään pahimmillaan yleisön irrationaalisia pelkoja todellisuuteen. Jo yksin tätä kontekstia vasten lähtökohdat ylipäätään jatkaa samaa subjektiivista painajaista uskottavasti, saatikka yltää perustavanlaatuisesti sen määrittelemään narratiiviin, on tekijätahoihin osoittelematta varsin heikot. Norman Batesin tarina lienee useimmille katsojille pääpiirteissään tuttuakin tutumpi, minkä johdosta elokuvantekijöillä on ollut tapana varioida sen yksityiskohdista erilaisia tulkintoja. Tasan 30 vuotta ainutlaatuisen alkuperäisfilmauksen jälkeen, saagan joutsenlaulu kaikuu korviin lähes yhtä kimeästi kuin säveltäjämestari Bernard Herrmannin lintujen primitiivistä kirkunaa jäljittelevät viulut. Kaikkia oletuksia vasten ohjaajan paikalle pestattiin pääsääntöisesti keskinkertaisissa tv-tuotannoissa - joiden yhteistä nimittäjää leimaa monimutkaiset (usein hieman kömpelöt) juonirakenteet, kärjistetyt karikatyyrit ja psykologiset, lähes poikkeuksetta yksittäisten ideoiden asteelle jämähtävien kliimaksien kierrättäminen - kannuksensa ansainnut Mick Garris. Psykon tarinan lopettavana ratkaisumallina toimii päähenkilön nuoruusvuosien traumojen nostaminen keskiöön periodien leikkautuessa ristiin, ja aikuisen Batesin tehdessä tiliä synneistään yhtenä paikallisen radio-ohjelman "äidinmurha" -aiheeseen puhelimitse kantaaottavana anonyymina. Intiimi, mutta muodollinen artikulointi luo koskettavan maskin hahmolle, joka ei voi antaa todellisten tunteidensa purkautua, huolimatta sosiaalisen eristäytyneisyyden vapauttamasta ja voimaannuttamasta yliminästä. Puhelinkeskusteluista muodostuu murhaajan tähän asti henkilökohtaisin tunnustus, jonka ikeessä miehen mentaalinen epätasapaino sallisi hänen toteuttaa tekonsa uudestaan. Katsojien empatian identifioituminen surmatyön tekijän puolelle kokeekin tätä myöden kenties ristiriitaisimmat mittasuhteet. Neljännen ja viimeisen oikean Psykon parasta antia on ehdottomasti sen hyvin rakennettu tunnelma, mikä peilaa katsojien primitiivisiä mielihaluja addiktoivalla otteella. Ainoa katsojalta hieman anteeksiantoa vaativa seikka on filmin sijoittuminen tv:n valtavirtatuotantojen genreen, pienemmällä budjetilla puunattuna. Myöskään tarinan ja henkilöhahmojen marginaalinen syvyyden puute ei itsessään ole suuri synti, mutta tällä kertaa niitä ei myöskään kompensoida esittelemällä egosentristä, intiimiä väkivaltaa saagan (tässä mielessä) suoraviivaisempien osien tapaan, vaikkei vereltä nytkään säästytä, onhan kyse sentään Psykosta. Tällä kertaa kaikki on kuitenkin turvallisen etäistä, mutta sallivaa ja samaan viettipohjaan perustuvaa, sillä kauhu kypsyy parhaiten marginaalissa, viihteellistäen aina kuoleman kuvan.
They Live (John Carpenter, 1988) British STUDIOCANAL Blu-ray OPTBD4216 Tästä olen nähnyt telkussa pätkän (keskimmäisen puolituntia suunnilleen) joskus kauan sitten ja vaikka tällaiset elokuvat eivät meikäläiseen juuri silloin iskeneet, leffa jäi mieleen pyörimään. Nykyään jo kasarinostalgia yksinään lisää meikäläisen kiinnostusta ja kun tuli mahdollisuus ostaa tämä John Carpenterin kulttileffa 4K-skannattuna ja restauroituna posteineen alle 10 eurolla, niin iskin kiinni kuin pahkasika tryffeliin. Onhan tämä hämmästyttävän onnistunut elokuva, enemmän kuin osiensa summa. "Rowdy" Roddy Piper on todella onnistunut valinta tähän "kevyt-Rambon" -rooliin. Science fictionin tehtävä on käsitellä maailmanmenoa verhoamalla asetelmat ihmisille vieraampaan kuosiin siten, että ihmisten on helpompi tunnistaan problematiikkaa. Tätä mallia noudatetaan tässä elokuvassa oivallisesti: Oligarkit on muutettu avaruusolioiksi. Yhteiskunnallinen valveutuneisuus on muutettu aurinkolaseiksi. John Carpenterin ohjaus on erittäin toimivaa ja visuaalisesti sujuvaa. Linssit ovat just eikä melkein. Heikoimmaksi lenkiksi jää musiikki, joka ei saavuta samaa särmikkyyttä kuin muu elokuva. Kuvanlaatu tässä Blu-rayssä on odotetusti hyvä. 4/5.
Kasariestetiikan nostalgisimpia kulmakiviä, ja kuva-asetelmiltaan tyylillisesti yksi vanhan koulukunnan ikonisimmista soihdunkantajista genressään, jonka onnistuu seivästää hyvin rytmitettyihin otoksiinsa aidon sähköistä paranoiaa ja verevää tunnelmaa, joita ei rajoita edes kuun korvaava aurinko. Tässä, jos missä, kaikesta huokuu hyvä fiilis, mikä antaa leffalle vielä omanlaisensa ilmapiirin sen kontrolloivaan kuvavirtaan. Mukaansatempaavudessaan täyden tähtirivin videoviihdettä yönmustalla huumorilla ja b-luokan budjetilla, mutta osittain a-luokan lopputuloksin, asemoituen elokuvana omalla hillittömällä tavallaan sisältöään suuremmaksi, mikä osaltaan takaa sen, että uusintakatselupotentiaalissa piisaa sukupolvesta seuraavaan. Edit. Vanhuus ei tule yksin, kun kerran tällaiset päivänselvyydet unohtuu. Ja tosifanithan tietää, ettei Fiedelin sävellyksen taustalla suinkaan soi kitara, vaan sähköviulu, jonka alkuperäinen ajatus oli luoda yhtymäkohta vampyyrimytologian alkumaahan, joskin sähköisessä muodossa.
In a Valley of Violence (2016) Ei oltu keksitty pyörää uusiksi, eli onhan tuonsorttisia kostotarinoita nähty eri ympäristöihin ja aikakausiin sijoittettuina vaikka kuinka paljon. Oli silti ihan OK näkemys aiheesta. Jotenkin tutun oloinen tuo juttu että koiraa ei kannata kohdella kaltoin, tai muuten.. Niin huonoja roolisuorituksia ei esiintynyt, että olisivat minua haitanneet. KutonenHD -tallenteelta katsoin. Ikävä kyllä sen verran oli jostakin syystä häröjä tallenteessa, että se kyllä haittasi jonnin verran. ***½/*****.
Sarjatulta (1992) on ketjureaktiologiikalla etenevä brutaalin tehokas täyskontaktiakti, ja niin lähellä toimintavastinetta pornolle kuin elokuva voi olla. Turpaanmättö, jota Brandon Leen magneettinen pääosasuoritus dominoi, ja suoraviivainen tappaminen on huolella tehtyä, vimmaista ja tylyä, mutta kaikki muu unohdettavaa sekundaa, jota hakkeluksenjanoinen katselee lähinnä seuraavaa matsia odottaessaan. Tosin pahoinpitelyjaksojen välillä tapahtuvaa kanssakäymistä on helppoa seurata, kun laimean huumorin lisäksi havaittavissa on parin ohikiitävän hetken verran vakavampaakin ilmaisua, vaikka kerronnallisia kulmia on surutta jätetty pyöristämättä. Toimintakohtaukset ovat toisaalta suureellisesta draamasta riisuttuja, eivätkä ne tarvitse kohtauksen sisäisiä asetelmia muuttavia käänteitä, sillä välillä tasaväkisten vastustajien luova liikerepertuaari pitää mukavaa jännitettä yllä muun muodollisuuden kustannuksella. Leen osaamisesta kertoo hyvin se, miten kamppailujen näyttävyys nousee elokuvan pienibudjettisuuden edelle - osumista näkee selvästi että stuntmiehet ovat palkkansa ansainneet. Elokuvan tekoon osallistuneilla tosin vaikuttaa olleen hieman paskanjäykkä kosketus todellisuuteen, mikä ei varsinaisesti nosta odotuksia erityisen korkealle, mutta jo ensimmäisten taisteludemonstraatioiden yliannostelun jälkeen innostuksen peittelemisestä tulee suorastaan mahdotonta. Missä muussa leffassa näkisit Brandon Leen ja Al Leong hakkaavan paskat housuun toisiltaan!? Nykyisille teatterilevitykseen asti tursuaville, perheyleisölle soveltuville tyylitajuttomille taistelulajihosumisille ja vaijerien varassa lentelylle (joiden taistelukohtaukset hukutetaan CGI:llä, kaoottisella käsikameralla ja sekavan salamaleikkauksen tsunameilla) altistuneena Rapid Fire kaltaista, Suomessa aikoinaan "raaistavana" kokonaan kiellettyä, liioiteltua väkivallankäyttöä helvetillisen nautittavassa muodossa estoitta esittävää elokuvaa osaa arvostaa entistä enemmän.
Luvattoman vähälle huomiolle jäänyt Musta enkeli (1990) on karkeasti kuvaillen perkeleen vajaaälyinen kotivideoperiodin siitos, joka on täynnä nautittavan karrikoituja hahmoja ja upeaa kameran käyttöä, joiden keskenään risteily antaa kuvastolle budjettiaan moninkertaisesti tyylikkäämmän, mutta ennen kaikkea viihdyttävämmän vipuvarren. Ulkoisilta puitteiltaan leffa kuin 80-luvun kulminaatio, jonka hahmojen hiusratkaisuissa ja vaatetuksessa kultainen vuosikymmen korostuu, kuitenkaan (luojan kiitos) alleviivaamatta mitään mikä viittaisi leffan valmistumisvuoteen. Perusjuonen kliseisyydestä huolimatta leffa on alusta loppuun nautinnollista ja viihdyttävää toimintaa, jonka ote ei herpaannu hetkeksikään. Editointi on verkkaisaa, muttei missään vaiheessa katsojan silmää liikaa huijaavaa. Tapahtumien näyttämönä hyvin hyödynnetty miljöö sekä ohjaajan kyky rakentaa tiukkaa tunnelmaa luovat hyvät puitteet päähenkilöiden övereille ylilyönneille, joista leffan ehdoton vahvuus ja ydin lepää pääroolin vetävän Dolph Lundgrenin varjoonsa täysin jättävän saksalaisen Matthias Huesin tulkitseman jäätävän pahiksen harteilla, vaikka rooli jääkin sivuosaksi. Tiukka toimintakoreografiavyörytys on koko elokuvan väkevin osa-alue, jossa hidastuskuvat loistaa poissaolollaan. Lähikontakteja, tuliaseita ja mekaanisia murhainstrumentteja sekoitetaan sulavasti upealla sommittelulla, mutta mukavaa nostetta elokuvaan tuovat myös hyvin toteutetut halvat efektit, oli kyse sitten vanhan koulukunnan massiivisista räjähdyksistä, veripussien poksautteluista tai ruumiiden läpi penetroituvista putkista. Mukana on lisäksi reilu annos huumoria, joka nostaa päätään muutamassa tahallisen älyttömässä ylilyönnissä siinä määrin, että heikompirakkoisten virtsankarkailu lienee tosiasia. Sanalla sanoen näin rautaisella tyylitajulla kukkivaa vastakkainasettelua ei ole amerikkalaisessa ajanviete-elokuvassa tyvitason tuotannoissa valmistusvuosikymmenensä sen enempää kuin genrensäkään sisällä montaa nähty. Saman lausuman voi tosin yleistää koko elokuvaa koskevaksi, jonka konsepti toimii paremmin kuin maine ensialkuun antaisi ymmärtää, vaikka pieni budjetti ja uskottavuus on toisinaan toistensa poissulkevia asioita. Kaikesta huolimatta ehdoton helmi haisevan paskakasan keskellä, joka ei liiaksi venytä osiensa elementtejä, kohoten silti itseään suuremmaksi kuriositeetiksi b-leffojen pohjattomasta kuilusta.
Tuskallisen todentuntuisen illuusion ympärilleen intiimin räjähtävällä kuvastollaan luova mestariteos, joka määritti uudelleen toimintaelokuvien rytmityksen, ja josta muodostui ohjaaja William Friedkin lakipiste. Tyylivaikutteet ovat päällekäyvän selkeitä, mutta hahmot (kaupunki ja autot, jotka yhtä lailla ovat päähenkilöitä kuin näyttelijät) ja kerronta niin puhtaaksi rakennettua, ettei saumoja näy. Friedkin täydellinen luottamus hahmoihinsa on vakuuttavuudessaan niin välittyvää, että on helppo unohtaa katsovansa elokuvaa, sen verran todelliselta maailma tuntuu. Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) on kadehdittava esitys sekä ohjaajan iskuvoimasta, että sen tuotantoon osallistuneiden kykyjen lahjakkuudesta, mutta ennen kaikkea se on elokuva, joka kestää kerronnassa ja visuaalisuudessaan toistuvia katselukertoja.
Hyvin lyhyesti sanottuna erittäin vakuuttava jatko-osa itsensä Hitchcockin entiseltä oppilaalta, joka ei peittele kunnioitustaan mestaria kohtaan, onnistuen samalla luomaan lähtemättömän tunnelman sarjan jatkumolle. Perkins on loistava ja lavasteet mieleen painuvia. Jerry Goldsmith'n sävellys maalautuu kauniina kuvausta vasten, uhmaten ajoittain jopa alkuperäissävellyksen saavutuksia.
Asiallisia klassikoita olet löytänyt, mutta kiinnostaa mistä olet nämä katsellut? Onko näistä normikuluttajallekin kunnollisia julkaisuja kohtuulliseen hintaan tarjolla? Viimeksi nähnyt varmaan telkkarista maksukanavilta tai dvd:ltä muinoin.
Alkuperäisistä 35mm kameranegatiiveista 4K (16-bit) resoluutioon skannattu ja masteroitu 1080p Arrow Video -julkaisu vuodelta 2016, jonka Blu-ray ja DVD masteroinnista puolestaan vastaa niin alan piireissä kuin fyysisen median keräilijöidenkin keskuudessa laajaa mainetta nauttiva Fidelty in Motion -lafkan vastaava David MacKenzie. Leffan kotimainen, MPEG-2 -koodekkia hyödyntävä Blu-ray julkaisu on ajoittain tarjolla mm. huuto.net:ssä, hintojen sijoittuessa 40 € tietämille.
Aika hauskaa. Man Hunter, Dark Angel ja To Live and Die in LA on niitä minun ehdottomia suosikkeja tuolta ajalta. Mr Burks pitää samoista elokuvista kuin minä? To live and die in LA kävin katsomassa elokuvateatterissa. Ja olen sen jälkeen sen kopioinut VHS:lle, ostanut DVDn. Man Hunter kopioitiin VHStä ekaa kertaa. Oli kyllä järkyttävä silmiä avaava kokemus. DVD lähti heti ostoon. Tuli pidempi/parempi, heti meni ostoon. Myös tuo Dark Angel katsottiin ensimmäisen kerran VHSltä ja kopioitiin. Oli toi kyllä upeaa aikaa, kun saattoi löytää aivan uskomattomia elokuvia ja omistaa niitä ensimmäistä kertaa historiassa.
Ne, jotka eivät ole koskaan nähneet elokuvaa Ihmissusi Lontoossa (1981), ovat kadehdittavassa asemassa. Kasettitelevisiokauden kasvateille leffasta tuli vuokranauhojen myötävaikutuksesta ooppiumunelmaa, jonka "mielenterveyttä vahingoittavasta" kuvamateriaalista kukaan ei edes yrittänyt vieroittua. Jo yksinkertaisen käsikirjoituksen toimivuuden osalta ja dramaturgisesti leffa on lähes lumoava kokonaisuus. Ero on ratkaiseva suhteessa modernimpiin genre-elokuvien konventioita toistaviin tuotantoihin, jotka luottavat sisältönsä sekasotkussa lähes yksinomaan itsetarkoituksellisen väkivallan reseptiin. John Landisin taidokkaasti ohjaama, ja nyttemmin todelliseen klassikon asemaan ansaitusti kohotettu filmaus murtaa ennakkoluuloja kauhun ja komedian liitosta, jossa kauhu syntyy klassisen kaavan kautta vain omista, toisiin kohdistuvista peloista. Lopputulos on kertaheitolla kiinnostavampaa kauhua kuin mitä esimerkiksi mieleen tuleva, samana vuonna valmistunut Ulvonta temaattisesti tarjoaa. Koko elokuvaa leimaa rauhallisuus ja kärsivällisyys, joita hyödynnetään salakavalasti katsojan kustannuksella, tämän asettamiseksi tilanteisiin, joissa tunnekirjon äärilaidat joutuvat aktivoitumaan, komediallisia korostuksia kuitenkaan sivuuttamatta. Uhka vallitsee kaikkialla, ja juuri sitä uhkaa on osattava tunnelmalla rakentaa. Vihjaus ja kysymys ovat usein tehokkaampia keinoja kuin jonkin julistaminen tai näyttäminen. Kärsivällisyydestä muodostuu keskeinen tekijä kuvattujen jännitteiden kasvattamisessa, joista otetaan kaikki irti kuoleman kujanjuoksun katkeraan loppuun asti. Kerronnassa korostuu elokuvan kuvallinen ja äänellinen ilmaisukirjo, jättäen asioiden ylianalysoinnin ja turhilla suvannoilla lietsomisen vastustamattomaan alakynteen ilmaisullisessa tehossa. Esimerkkinä avainkohtauksien äänimaailma, josta huokuu vihjeitä tilanteista, jotka kestävät usein ohikiitävän hetken, mutta syöpyvät tajuntaan erityisesti niiden pelkistetyn olomuodon synnyttämän lumovoiman myötävaikutuksesta. Nousevan kaaren dramaturgian mukaisesti vauhti kiihtyy loppua kohti, edeten varmasti ja hallitusti ilman, että lajityypille elintärkeä jännitteisyys hellitäisi hetkeksikään. Ihmissusi Lontoossa asemaa ja kuvastollista tehoa kauhuelokuvana korostaa se tosiasia, että elokuvan tunnelma, painostavuus ja piinaava jännittävyys ovat verrattavissa lukuisten muiden lajityyppien parhaimpiin saavutuksiin. Se on myös keskeinen taidonnäyte siitä, mitä rytmitys elokuvakerronnassa ja leikkauksessa merkitsee etenemisen kannalta, erityisesti esimerkkimme budjetin puitteissa. Niin ikään kuvaus ja erikoistehosteet sekä tietysti henkilöohjaus ovat suvereenia työtä vailla toivomisen varaa, unohtamatta tunnelmaa, joka tuntuu selluloidin hyödyntämättömyyden myötä kadonneen "nykyelokuvista" iäksi.... Edit. Pakkohan tämä on tähän yhteyteen vielä liittää. CCR:n 'Bad Moon Rising' sanoitus, kun jo yksinään nostaa leffan yleistunnelman toiseen potensiin, ja istuu kuvaan kuin ripsi silmään. Spoiler
Synkemmän tieteisfiktion tiivistunnelmainen metafyysinen painajainen edustaa Reaganin 80-luvun konfliktikeskeisen paranoian viimeistä aallonharjaa, minkä sädekehää himmentää tietyssä määrin lopun kliimaksissa nähtävä hirviö, jonka tekijätiimin ponnisteluista huolimatta ei onnistu generoida kauhua konkreettisesti, huomattavan fyysisen esillepanon puitteissa. Parahultaisesti body-horroriin kallellaan pelottelu on kuin The Thing:n biologiset traumat kohtaisi Alienin fobian Abyss:n ahtaissa raameissa, jotka yhtä kaikki, ovat käsin tehtyjen erikoistehosteiden tyylinäytteitä oman aikansa ehdottomalta kultakaudelta. MGM:n tuoteleiman huomaa myös lavasteiden ja värien taitavasta hyödyntämisestä, jotka heijastavat hienosti hallittua ympäristöä. Tämän päivän pystyyn kuolleiden rahan haaskauksien rinnalla Kuoleman laiva (1989) näyttäytyykin eräänlaisena elokuvallisen arkeologian artefaktina, joka antaa muodollisen mahdollisuuden kurkistaa mahtavien studiotuotantojen kehitykseen. Se ei ole täydellinen elokuva eikä kaikkia kosiskeleva, mutta kenties juuri tietynlaisen älyllisen filtterin puute korostaa sen rehellisyyttä todistuskappaleena tietyn tuotantoperiodin tuloksellisuudesta, vaikka tällaisenaan, suuren yleisön unohtamana, se olisikin täydellisemmin onnistuakseen kaivannut myös omia ideoita.
Sikäli kun muistan, niin aika monta edellä mainituista olen melko tuoreeltaan VHS-serpentiiniltä vahdannut. Olivat oman aikakautensa tuotteita, eikä niitä välttämättä ole tehty siten että kestäisivät aikaa rajattomasti. Se mikä kiinnostaa on se että mitä niiden esiinnostaja ajattelee niistä arvosanallisesti? Vai onko tuo jotenkin epärevelantti ja epähieno kymysys?
Tuoreeltaan ilmestyttyään nuo, kuten useimmat ainakin allekirjoittaneen kiinnostuksen kohteet erityisesti 80-luvun tuotannoista puhuttaessa, on katsottu ensimmäisen kerran täälläkin. Rakkaus näihin genreläisiin kestää myös tulevaisuudessa, joten siinä mielessä lienen jäävi ottamaan kantaa niiden "kestävyydestä". Otsikon alle liitetty ajatuksenvirta tulee sellaisenaan, kirjoitusvirheineen päivineen. Arvosanoista en paljoa perusta.
OK. Rehellisesti totean että minulle ei jäänyt paljoakaan sen enempää esim. tuosta Dark Angel -leffasta mieleen kuin "I come in Piece- You Go In Pieces" -sanailu. Sen sijaan 2000-luvun Dark Angel TV-sarja, jossa Jessica Marie Alba (Flippristä tuttu näyttelijä oli pääosassa) oli paljon merkittävämpi minulle. Se nyt ei tosin liity tähän mitenkään.