Death Has Blue Eyes (Nico Mastorakis, 1976*) Blu-ray Ensimmäinen elokuva tältä aikaisemmin itselleni tuntemattomalta kreikkalaisohjaajalta. Päätin tutustua, koska 70- ja 80-lukujen elokuviin tutustuminen on kiinnostavaa. En itseasiassa edes tiennyt, että kyseessä on kreikkalainen elokuva. Jenkkileffaksi oletin. Enpä olisi uskonut, että Kreikasta tulee tällaisia elokuvia, mutta toisaalta tämä Nico Mastorakis vaikuttaa aika eksentriseltä tyypiltä. Leffa on hämmästyttävän amerikkalainen, mitä tulee häpeilemättömän viihteelliseen toimintaan, mutta siinä on vastapainona eurooppalaista henkisesti vapautuneempaa suhtautumista seksuaalisuuteen. Englanninkielinen dialogi on jälkiäänitettyä, mutta minusta toteutus on laadukas eikä se juuri häirinnyt menoa. Tämä on sisällöllisesti yllättävän monipuolinen elokuva, varsinkin pienen budjetin debyytiksi. Mastorakiksen ohjaus on mehevää ajoittain esiintyvin erittäin leveine linsseineen, joilla mässäillään varsinkin takaa-ajokohtauksissa. Musiikit (Nikos Lavranos) ovat leffaa mukaillen monipuoliset amerikkalaisesta funkista kreikkalaiseen sirtakimusiikkiin ja toimivat aika hyvin leffan taustalla. Leffa tuntui pähkähullulle ja järkevälle samaan aikaan. Tässä on tietenkin monoääniraita, mutta Arrow on sössinyt sen ihmeellisellä tavalla. Kuunteleminen kuulokkeilla on erittäin tuskallista, koska äänessä on outoa vasemman ja oikean kanavan välistä säröä. Onneksi on diy-crossfeederissä monotus, jolla sain pakotettua äänen aidoksi monoksi ja samalla tapettua suurimman osan säröstä. Tämä säätäminen/ihmettely kuitenkin "pilasi" leffan alun minulle ja leffan aikanakin ajatukset pyörivät ääniraidan laadun ympärillä. Ääni on 24 bittistä 48 kHz PCM:ää, mutta silti ruvella. Edes modernien leffojen teknisesti huippua olevat leffat eivät hyötyisi 24 bittisestä äänestä. 16 bittiä riittää kotikäyttöön ja tällaiseen 70-luvun niin ja näin äänitettyyn leffaan riittäisi melkein 8 bittiä! Ei ihan mutta melkein. Kun kerran monoääni väkisin talletetaan stereona, pitäisi varmistua siitä, että vasen ja oikea kanava ovat identtiset ja lisäksi tyytyä 16 bittiseen ääneen. Se osoittaisi osaamista ja asiantuntemusta. Leffasta on levyllä kaksi versiota: 1.85:1 ja 1.33:1 kuvalla. Katsoin 1.85:1 kuvalla, joka on visuaalisesti elokuvamaisempi, mutta kuvaa on cropattu vertikaalisesti. Pitää katsoa myös tuo 1.33:1 versio. Kumpikin version on 80 minuuttia ja 29 sekuntia pitkä, vaikka julkaisun takakannessa pituudeksi väitetään 77 minuuttia jostain syystä. Joku PAL-nopeutettu VHS on ollut tuon pituinen? Itse leffassa oli tiettyä lähinnä leikkaukseen liittyvää kompastelua. Välillä tuntui kuin muutaman sekunnin pätkä puuttuisi ja leikattaisiin 5 sekuntia tulevaisuuteen vaikka ei pitäisi. Luin, että tämä leffa on alunperin ollut lähes kaksituntinen, mutta siitä on leikelty paloja pois sensuurin toimesta. Ovatko nuo palat sitten menetetty kokonaan? Yleensä olen tottunut siihen, että tällainen Arrow-julkaisu on ihan leikkaamaton versio. Koska elokuvassa on yllättävän paljon sisältöä ja toimintaa, tämä palojen puuttuminen saa tuntumaan sen kerronnallisesti hätäileväksi ja töksähteleväksi. Kaikkineen tämä oli omaan makuun luokkaa 3.5/5, mutta tämä ei ole vielä kiveenhakattua, koska tämä oli tutustumista kreikkaiseen elokuvaan vasta. Blu-ray-levyllä on ekstrana mm. "tracks from the Death Has Blue Eyes original soundtrack" eli n. 45 minuuttia leffan musiikkia aika hyvälaatuisella stereoäänellä. Tästä musiikista noin puolet on omiin korviin tosi mukavaa 70-luvun musiikkia. Koen tämän erinomaiseksi ekstraksi. Myös ohjaaja Nico Mastorakiksen ja näyttelijä Maria Aliferin haastattelut on tehty hyvin ekstramateriaaliksi. * Elokuva on kuvattu loppuvuodesta 1974, mutta dialogin jälkiäänitykset englanniksi ja kreikaksi venyttivät valmistumista niin, että se tuli teattereihin vasta huhtikuussa 1976.
Exterminator 2:n paras juttu minulle on, että se sisältää liekinheittimellä kärventämisiä, kun ykkösessä sellaista käytettiin vain pelotteluun. Ihan näyttäviä kohtauksia ja nimimerkistä voikin arvata minulle toimivan, höhöö. Muuten tuskinpa lähtisin nostamaan Glickenhausin filmin yläpuolelle, ihan katsottava muistaakseni kuitenkin ja molemmat voisi kyllä uusia pitkästä aikaa. Erikssonin W:n näin ihan teatterissa ja sain ainoana katsojana jopa oman näytöksen En osaa antaa tälle arvosanaa. Vaikea tapaus, joka jäi kyllä mieleen ja teki outoudessaan vaikutuksen. Rohkeutta tehdä toisin kuin muut löytyy, siitä pisteet.