Maailmalla ihan ilmiöksi noussut Glee alkaa nyt tulevana lauantaina subtv:ltä klo 20. Itselleni ko. sarja on jäänyt varsin epäselväksi tapaukseksi enkä tiedä kohderyhmääkään. Ilmeisesti kyse on kuitenkin musikaalista, tai ainakin musiikkipainotteisesta komediasta (?). Lieneekö kyse siten pikkutyttöjen sarjasta vai mikä tämä oikein on. http://www.sub.fi/glee/
Juu, ei tästä kyllä mainoksien perusteella oo selvää ottanu, että mikäköhän tässä nyt on se homman pointti ja kelle on tarkoitettu. Ryan Murphy (Muodon vuoksi) näyttää olevan sarjan luoja joten tuskin tää ainakin mikään lastensarja on?
Itse olen käsittänyt, että tämä on jokin High School Musical -tyylinen sarja. Ei sinänsä huono idea. Lisäksi sarjassa näyttelee Jane Lynch, jota hauskempaa naista saa hakea (sai vielä Emmynkin tästä sarjasta).
Vähän aikuisempaan makuun kuin High School Musical tämä on tarkoitettu. Suosio jenkeissä ollut melkomoista sillä sarjaa tilattiin kakkos ja kolmoskausi jo ennenkuin ykköskausi oli kokonaan pihalla. Glee alkaakin ihan nokkelana ja ironisena sarjana, mutta sen suurin vahvuus (musiikki) on kuitenkin samalla sen suurin heikkous. Jaksoissa laulettavat kappaleet ovat useimmiten geneeristä listatuubaa, jota en usko Plazalaisten esimerkiksi hirveästi kuuntelevan. Ja ainakaan allekirjoittaneelle joku Lady Gaga-teemajakso ei juurikaan mitään päräyttävää tarjonnut. Sarjan hahmot ovat myös paperinohuita ja kliseisiä, mitään logiikkaa ei hahmoilla myöskään tunnu olevan. Muutamaa helmeä lukuunottamatta jaksotkin ovat aika perinteistä teinihömppää. Ihan kelpo aivojennollaus guilty pleasure sarja, mutta ei tältä kannata mitään ihmeitä odottaa menestyksestä ja palkinnoista huolimatta. Varsin valmiiksipureskeltu sarja.
Tuli katottua tuo avaus nytten. Ei ihan vakuuttava tapaus, tosin ennakkoluuloja on kun noi musikaalit eivät ole juuri iskeneet. Alku oli kyllä aika vahvaa teinisettiä. Viimeinen neljännes väläytteli ja jos tuollaista tasoa seuraa niin voi kai toisenkin jakson vielä vilkaista.
Varmasti näin on mutta jostain syystä pilottijakson biisi Don't Stop Believin' jolla sarjaa myös mainostettiin iski meikäläiseen. Piti ihan Googlata mistä on kyse. Enpä ollut Journey-bändistä ennen kuullut. Sarjassa esitetty cover-versio on minusta alkuperäistä jopa parempi (nuorekkaampi, energisempi). Kuuntelin Spotifyissä koko Journeyn albumin vuodelta 1981 jolta tuo biisi on mutta tuota yhtä biisiä lukuunottamatta musiikki oli korviini jonninjoutavaa kuten kaikki tällainen renkutus. Jostain käsittämättömästä syystä tuo yksi biisi sitten iskee meikäläiseen kovaa.
Steve Perry, Joyrneyn vokalisti, on yksi rokin aliarvostetuimmista laulajista, vaikka asiantuntijat ja kollegat häntä kyllä vuolaasti aina kehuvat yhdeksi kaikkien aikojen äänistä. Kyllähän esimerkin bändin Open Arms on usein ehdolla parhaaksi power-balladiksi jne. mutta kaipa bändi kärsi siitä, että sen musiikki oli liian myönteistä ja inspiroivaa -- tulee helposti mieleen kristillinen musiikki. Itse olen kyllä aina diggaillut Journeyta ja kieltämättä minuunkin tämä Gleen tunnusbiisi upposi todella hyvin -- vaikken sitä alkuperäistä paremmaksi millään nostaisi jo ihan uskottavuudenkin takia. Ensimmäisessä jaksossa tämä sarja yritti selvästi vielä löytää itseään sillä aikamoiselta tilkkutäkiltä se tyylinsä kautta vaikutti. Päähenkilöt olivat kuitenkin mielenkiintoiset (joskaan syy Sue Sylvesterin nousemisesta populäärikulttuurin ilmiöksi ei ollut vielä täysin selvä) ja etenkin lopussa sarja veti tunteet esiin.
Tekstisi perusteella epätodennäköistä, mutta mikäli olisit Sopranos-fani niin tuo selittyisi helposti. Sarjan finaalijakso kun toi tuon kappaleen jälleen laajaan tietoisuuteen.
Tuo pilotin Don't stop Believing taitaakin olla melkolailla pahaita ellei paras veto. Onhan se kyllä ihan herkullinen kappale ja sovitus.
Journey edustaa 70-80 lukujen vaihteen amerikkalaisia AOR-stadionbändejä parhaimmillaan ja/tai pahimmillaan, kuulijasta riippuen. Liian kevyttä ja positiivista kunnon hard rockiksi, mutta kuitenkin raskaampaa kuin perus pop-musiikki. Kaikki niiden biisejä ei jaksa kuunnella Erkkikään, mutta jokaiselta levyltä löytyy yleensä pari-kolme mukavasti mieleenpainuvaa sävellystä. Punk-rock faneille Journey lienee itse paholaisen musiikillinen ilmentymä.
Auttaa tietysti asiaa mutta kyllä tuo kolahtaa ilman "mammojakin". Koko powerballad- termi on minulle uusi. Sen siitä saa kun kasvaa kodissa jossa soi vain jazz, innostuu lukioiässä acid housesta ja sen jälkeen muista modernin tanssimusiikin syntyvistä trendeistä ja 25-vuotiaana alkaa kiinnostumaan klassisesta musiikista. 30-vuotiaana sitten alkaa vasta katselemaan rock-musiikin suuntaan. Sopranos ei ole (vielä?) iskenyt vaikka sarjaa ylistetäänkin. Mielenkiintoinen tieto kumminkin. Aavistelen samaa.
Suhtauduin tähän ennätyksiä rikkoneeseen sarjaan vähän skeptisesti, mutta tallensin silti kaikki jaksot kun siihen aikaan ei tullut muutakaan tallennettavaa.Tykkäsin tästä. Hyviä biisejä ja outoja hahmoja. Yksikään hahmo ei ärsyttänyt. Oikeastaan jokaine niistä oli jopa loistava. Kurt ja Sue parhaita. Lähes jokainen päähenkilö sai kuulla kuittailua jostain ulkonäkönsä piirteestä, tämmöstäkään huumoria ei yleensä näe. Pikaisen Finnpanel tarkistuksen jälkeen oletan, ettei tällä sarjalla ollut edes 100 000 katsojaa. Kyllähän tämmöiset suuret sarjat pitäisi esittää parempaan aikaan. Lauantai klo 20.00-21.00, se on tässä maassa täynnä Munamiestä ja muuta yhtä laadukasta...
Itsekin kuulun ns. Gleekeihin eli ko. sarjan faneihin. Jo sarjaan olennaisesti liittyvä Journeyn musiikki veti mukaansa, kun siitä olen aina pitänyt. Tietenkin myös hauskat shownumerot tansseineen (joissa tosin Schuester tekee aina samat kuviot). Herkullisimmat hahmot ovat Jany Lynchin ansiokkaasti esittämä Sue Sylvester sekä neuroottinen Emma Pilsbury. Kevin McHalen pyörätuoli-Artieta on myös viihdyttävä seurata. Suomalaisille sarja lienee hieman ongelmallinen ylipirteytensä takia sekä suhteen, ettei Suomessa vastaavaa ilmiötä pahemmin ole -- joskin "yllättäen" Marco Bjurström on ilmeisesti tehnyt Glee-tyyppisen reality-sarjan.
Briteissähän Gleestä inspiraationsa saanut lauluryhmäkilpailu "Don't Stop Believing" on pyörinyt jo jonkun aikaa, joten olisiko Bjurströmin kisailukin adaptoitu kyseisestä formaatista. Itse jaksoin sarjaa puolitoista kautta, mutta ei se ollut se ylipirteys mikä minut tästä lopulta pois käännytti (referenssiksi Pushing Daisies on mielestäni yhä yksi kautta-aikojen parhaita tv-sarjoja). Pidemmällä aikavälillä rupesi ärsyttämään miten hahmoissa ei ole mitään syvyyttä tai logiikkaa. Kaikki hahmot, (varsinkin Sue Sylvester) toimivat plot device-tyyliin juuri sillä tavalla miten se senkertaista jaksojuonta palvelee. Vaikka sarjassa on mukamas jatkuvat suhdekuviot, hahmot tuntuvat unohtelevan sattumanvaraisesti edellisten jaksojen tapahtumia ja sitten yhtäkkiä taas muistavat jotain vähäpätöisiä tapahtumia menneisyydestä. Puhumattakaan siitä miten suurimman osan ajasta sarja on varsin saarnaava benetton mainos. Ehkä suurin miinus tulee uskomattoman ärsyttävästä/ärsyttävästi näytellystä Rachelista. No, puutteistaan huolimatta ihan mukavaa musikaalihömppäähän tämä on. Suurimmaksi syyksi sarjan seuraamisen lopettamisena oli kuitenkin ajanpuute. Hienoja musikaalinumeroita sarjaan on saatu, vaikka Lady Gaga/Madonna tyylinen musiikki ei omaa musiikkimakua vastaakaan. Mahtui ensimmäisellä kaudella joukkoon hyviä ja riemukkaitakin jaksoja. Omaksi suosikiksi nousi mm. Single Ladies jakso jossa jenkkifutisjoukkue tanssi loppukohtauksessa Beyoncen tahtiin.
Eilen alkoi 2. tuotantokausi Subilla. Jaksot uusitaan lauantaisin 16.00. Oli kyllä hyvä jakso... You're all coffee and no omelet.