Ensin manos ilmoittaa että hän pitää "ajatuksia herättävistä" elokuvista. Hieno juttu, mutta jos Gigli herättää enemmän ajatuksia, kuin Mulholland Drive, niin onneksi olkoon, olet virallisesti pissaliisa! :thumbsup:
Täysin totta. Mun mielestäni tekotaiteelliseen liittyy myös, että teos on helppo tehdä (ei kakkakasaa ei ole muotoiltu mitenkään, eikä se eroa mitenkään 'normaalista' pökäleestä , ja se esitetään hienompana ja parempana juttuna kuin se oikeasti onkaan. Se ei yritä olla mikään merkittävä taidepläjäys, vaan on ihan rehdisti toimintarymistelyä.
Selvyyden vuoksi minä en siis pitänyt Mulholland Dr:ään tekotaiteellisena enkä huonona, vaikka tällä hetkellä ei todellakaan tulisi mieleen laittaa sitä pyörimään
T2 on joutunut oikein jaritt:in silmätikuksi Enpä oikeastaan muista, koska olisin kuullut tekotaiteellinen-termiä käytettävän edes vähänkin järkevässä tai ymmärrettävässä paikassa. Usein miten, let's face it, sitä käytetään kun oma ymmärrys ei enää riitä. Ja kaikista herkullisin tilanne alkaa haukkumaan, oli kyse sitten mistä tahansa (elokuvista, ihmisistä... ), on kun ei pysty sisäistämään käsiteltävää asiaa. Alkaa menemään ehkä hieman OT:ksi, mutta Mulholland Drive leimataan kyllä harmillisen usein "tekotaiteelliseksi paskaksi". Termi pitäisi poistaa suomenkielestä, että panettelijat joutuisivat todella miettimään mitä mieltä asiasta ovat
Kannanpa minäkin vielä korteni kekoon: Viime vuosina tähän termiin tekotaiteellinen on törmännyt varsin monessa yhteydessä. Tuntuu, että leimaaminen tekotaiteelliseksi on yhtä mediaseksikästä kuin koko mediaseksikäs-sanan käyttö. Mutta mitä se sitten tarkoittaa? Tekotaiteellisuuden voi ymmärtää niin, että pyritään laskelmoidusti tekemään sellaisia erikoisia ratkaisuja, joilla kerätään yleisön tai joskus jopa kriitikoiden suosiota. Tämä tarkoittaa sitä, että luovuuden kustannuksella tehdään tietoisesti tyhjää pseudo-näppärää sisältöä kulttuurisidonnaisen korkeamman taiteen raameissa: Laitetaan mukaan "koukkuja koukkujen takia", "kikkaillaan kikkailemisen takia", puetaan koko roska sopiviin vaatteisiin ja ennenkaikkea annetaan ymmärtää, että se on puhdasta taidetta. Voidaan sanoa, että "oikea" taide on aitoa, luonnollista taiteilijan hengentuotosta - luovuutta, joka kumpuaa vain itsestään taiteilijasta. Kuitenkin yhtälailla jokainen taiteilija on ainakin jossain määrin aikansa vanki ja joutuu viimeistään kriitikoiden silmissä suhteuttamaan oman taiteensa vallitsevaan kulttuuriin. Vaikka itse termin käyttöä vastustankin, on tekotaiteellisuudesta puhuminen tässä yhteydessä minusta vähintäänkin oikeutettua. Olihan Mulholland driven aluksi määrä päätyä TV-sarjaksi ja elokuva on ikäänkuin koottu ja leikelty suuresta määrästä kuvamateriaalia. Tämä herättää väkisinkin ajatuksia, että ehkä asioille on "huonolla omatunnolla" tehty katsojaa ajatellen näennäisiä yhteyksiä hyvin viittellisten aineksien pohjalta. Alkuperäisen taiteellisen idean voidaan näinollen katsoa romuttuneen aika lailla moisen muutoksen johdosta. Toisaalta tämä tilanne on voinut sysätä Lynchin luovuuden liikkeelle nyt aivan uudenlaisesta lähtökohdasta. Perinteisten juonellisten elementtien puute nostaa Lynchin elokuvista parrasvaloihin muita juttuja. Niille, jotka ovat vakiinnuttaneet elokuvakerronnallisen ihanteensa ja makunsa, saattaa Lynchin tuotokset olla Keisarin uudet vaatteet. Toiset näkevät elokuvien takana rajoja rikkovan ja katsojaa uudella tavalla puhuttelevan neron. Lopuksi vielä todettakoon, että taiteen ja tekotaiteen tyhjentävä määrittely taitaa olla sama asia kuin yrittää etsiä yhtä ja ainoaa "oikeaa" tulkintaa Lynchin elokuvista. Mutta hauskahan tästä on aina silloin tällöin jauhaa. Yhdyn edelliseen kirjoittajaan siinä, että tekotaiteellisuus-sanan käyttö voitaisiin jo unohtaa. Sillä kun tosiaankin "oikeutetusti" ohitetaan monta kertaa ihan oikeasti hienoa taidetta.
En tiedä onko tämä nyt enää ajankohtaista, mutta menköön. Itse asiassa Mulholland Drive kai nyt on tekotaiteellisesta niin kaukana kuin on mahdollista siitä syystä, että "tekotaiteelliseen" voi kuuluu olennaisena osana sisällöttömyys, minkä se yrittää juuri ulkokuorellaan peittää. Kaikki, jotka ovat MD:n katsoneet ja sen ymmärtäneet, tietävät, että se on äärimmäisen looginen ja jopa totuudenmukainen kuvaus syyllisyydestä ja ahdistuksesta - siinä on siis sisältö, tematiikka, jota se käsittelee. Tuota tekotaiteellisuus-sanaa olisi syytä käyttää varoen, etenkin kun sillä yleistään lätkäistään vähän kaikkea, missä vain vilahtaakin perinteistä elokuva/teatteri -kerrontaa rikkovia elementtejä. Monesti osutaan oikeaan, mutta vähintään yhtä usein ei. Minulla ei ole ongelmaa, mikäli joku haluaa MD:tä tekotaiteellisena pitää - siitä vaan, mikäli se tekee oman olon mukavammaksi, mutta taiteen kentällä on niin paljon Mulholland Drivea ja David Lynchia aidosti tekotaiteellisempaa (siinäkin merkityksessä jonka tuossa yllä annoin), että oikeasti hienon ja älykkään taideteoksen mollaaminen ei ole mielekästä. Tekotaiteellisuus palvelee vain itseään, kun esim. Mulholland Driven tarinaa tuskin olisi voinut kertoa muuten. Edelleen tekotaiteellisuudesta puhuttaessa tulee eteen pahoja ristiriitoja, kun aletaan miettiä, mikä on "tyyliä" ja mikä sitä "tekotaiteellisuutta"; onko John Woon hidastukset, kamera-ajot ja fysiikan lakeja rikkovat sisällöttömät taistelukohtaukset tekotaiteellisuutta itsetarkoituksellisuudessa, vai onko kyse vain ohjaajan tyylistä? Ehkä tällöin kannattaa pysähtyä miettimään taiteilijan motiiveja ja kysyä itseltään, onko sillä oikeasti jokin syy tehdä juttu noin kuin se sen teki, vai onko kyse vain turhasta koreilusta? Jos jollekulle ei MD ole vielä avautunut, niin tuoltapa löytyy apu.
Ihmiset jotka ahkerasti leimaavat elokuvia tekotaiteelliseksi eivät yleensä tiedä taiteesta yhtään mitään. En todellakaan tarkoita tällä sitä, että kaikkien olisi pidettävä Mulhollandista, mutta kuten ylläkin seisoo, jokainen voi ihan oikeasti miettiä mitä tekotaiteellinen elokuva voisi mahdollisesti olla. Seuraava IMHO: Elokuva - mukaan lukien Hollywood-elokuva - on yksi taiteenmuoto. Joku voi nyrpistää nyt nenäänsä ja sanoa, että rahalla tuotettu ei voi olla taiteellisesti korkealaatuista. Raha ei ainakaan tee taidetta mitenkiään vähäisemmäksi. Sanoihan Dalikin suoraan maalavansa pelkästään rahan ja maineen takia. Tekotaide ei siis ole muuta kuin yksi omituinen adjektiivi, jolla on helppo leimata joku taideteos huonoksi. Minusta pornokin on taidetta. Katsokaa pornoa!
Hyvästä elokuvasta on aina ajankohtaista keskustella ja edellisen viestini tarkoitus oli ainoastaan yrittää selventää tekotaiteellisuuden käsitettä ja tuoda esille näkökulmia, jonka mukaan elokuvan saattaa helposti tuomita tekotaiteelliseksi. MD kuuluu nykyisin suosikkielokuviini joskin uskallan väittää, että saman tarinan pystyisi kertomaan toki muillakin tavoilla.
Ymmärrän tekotaiteellisuuden hyvin paljon Imlegon tapaan, sisällöllisten vajaavuuksien eli onttouden peittelynä. Tekotaiteellisuuden tarkoitus on luullakseni saavuttaa kriitikoiden arvostusta ja asemaa taiteilijana, en käsitä sitä niinkään rahastuskeinona. Suuret kassamenestykset eivät ratsasta tekotaiteellisuudella. On helpompi tehdä myyvää paskaa kuin tekotaiteellista paskaa. Toki voisi kertoa, mutta olisiko MD silloin niin kiehtova? Kokeileva ja epäkronologinen kerrontatapa on minusta tärkeä osa MD:n hyvyyttä. Jos saa selvitettyä itselleen MD:n kerrontalogiikan (edes joten kuten), niin tällöin huomaa, että tarina itsessään on aika selkeä. Paljon selkeämpi kuin esim. Lost Highwayn. Imlegon mainitsemien syyllisyyden ja ahdistuksen lisäksi, tahtoisin lisätä MD:n tematiikkaan rakkauden, joka minusta asettuu noiden kahden mainitun yläpuolella. Syyllisyys ja ahdistus ovat sen alalukuja, seurauksia.
Totta on, että MD:n tapauksessa juuri tämä kerronta toimii hienosti. Palaan vielä tekotaiteellisuuden käsitteeseen sen verran, että pelkkää sisällöllisten vajavaisuuksien peittelyähän se ei ole. Muutoinhan samaan kastiin kuuluisivat mm. kaikki erikoistehosteisiin ja hienoihin räjähdyksiin nojaavat action-pätkätkin. Esimerkiksi tässä aiemmin mainittu Terminator 2 on rehellisesti oma itsensä. Se ei yritäkään olla mitään muuta kuin se on. Mitä nyt joku oli löytänyt syvällisempääkin sanomaa koneiden ja ihmisten välisistä suhteista.
Asia puhelet, mutta minusta tuntuu, että action-leffoissa erikoistehosteista tulee usein itsessään leffan kantava osa. Puhtaassa actionpläjäyksessä räjähdysten takaa ei tarvitsekaan löytää sen kummenpaa merkitystä. Tällöin erikoistehosteet eivät ole peittelyä vaan sisältöä.
Aivan totta. Katsoin edellispäivänä Lost Highwayn uudestaan, ja vaikka se ulkoisesti vaikuttaakin "eheämmältä" kokonaisuudelta (kuin MD), on sen ymmärtäminen ja kokonaisvaltainen sisäistäminen huomattavasti vaikeampaa. Mulholland Driven tarina on taas oikeastaan melko simppeli (kärjistettynä, tietenkin), jonka sisälle pääsee suht helposti yhdistelemällä muutamia asioita. Tosin on elokuvassa edelleen kohtauksia ja osa-alueita mitä pitää katsoa monttu auki.
Aivan uskomaton elokuva, pakko todeta nyt kun tuli ekaa kertaa nähtyä... Vain Lynch pystyy tekemään tällaisen teoksen. Miten voikaan elokuvalla herättää tuollaisia tunteita. Badalamentin musiikki toimii myös täydellisesti. Hämmennyksen olo oli melkoinen lopussa. Ennenkaikkea hemmetin hyvää viihdettä, mutta antaa myös aihetta "vähän" pohtia, ja se on ainakin minun mielestäni juuri taiteen merkitys. Taiteestahan on varmaan jokaisella eri näkemys ja paha siitä on kiistellä että mikä tekotaiteellista paskaa ja mikä tosi taidetta.
Tarina on kyllä melkoisen simppeli kunhan sen vain hokasee. Itse rääpäisen sen kasaan näin: Spoiler Alussa Diana voittaa sen jitterbug kisan. Sinänsä ärsyttävää on se, että tuota jitterbugia ei lopussa suomenneta ja Dianan kerrotaan voittaneen jitterbug kisa. En minä ainakaan tiennyt, että tuo alussa oleva tanssi on jitterbug nimeltään. Mutta eteenpäin. Sitten alkaa Dianan uni. En jaksa nyt käydä sitä kohtaus kohtaukselta läpi mutta basicly juoni menee näin: Se "Rita" on oikeasti Camilla. Camilla ja Diana tapasivat ilmeisesti kuvauksissa ja aloittivat lepso suhteen. Sitten Camilla halusi jättää Dianan ja Dianalta poksahti potasta pohja rikki kun riepoi liikaa. Potta rutisi ja Diana tilasi palkkamurhan. Palkkamurhaaja kertoi että sininen avain löytyy kun homma on tehty. Välillä leffassa näytetään in real life tapahtumia ja välillä sitten itse unta. Eli minusta kaikkia Betty & Rita juttu on vain Dianan unta ja muuten leffassa näytetään ns. oikeaa elämää. Camilla jätti Dianan sen ohjaajan takia jonka menneisyys ja ero vaimosta näytetään leffan aikana. Unessa hahmot ovat sekaisin ja sen ohjaajan mamma onkin se vuokraemäntä jne. Diana sitten herää kun ne räplää sitä sinistä boxia. Se lepso seksi homma siinä sohvalla on takauma jonka Diana muistelee. Samoin kuin se ohjaajan talossa olevat pippalot lopussa jne. Diana katselee avainta ja näkee että jollakin on lyijyä nahkassa. Sitten kaatuu kannu, läiskyy vedet, iskä ja äiskä tulee vierailulle ja avaimena ulos elämästä toimii uzi 9mm, eiku pistooli siis.. Mitäs muuta. Niin no se missä se partahemmo räiskii siellä perseelle sitä muijaa jne. Sitä en oikein tiedä mihin se liittyi että oliko se vain unta vai olisiko siinä jotenkin pohjustettu sarjan seuraavia jaksoja ym. Samoin monet muut henkilöesittelyt viittaisivat siihen, koska Mulholland Dr. oli siis alunperin TV sarjan pilotti ja kun homma valutti alleen, Lynch kuvasi uuden lopun jotta hommasta saataisiin elokuva. Se äijjä siellä kulman takana oli ilmeisesti juurikin se Herra Syyllisyys tai Omatunto. Ne mummo ja pappa olivat ilmeisesti Dianan isä ja äiti koska alussa olivat siinä jitterbug kisan voitto tunnelmissa mukana. Pientä selvitystä
Hyvin rääpäisty. Itse olen kuitenkin sitä mieltä ettei tarinaa ja tapahtumia yhdella A4:llä pysty kertomaan. Pistänpä kuitenkin rankasti lyhennetyn version (jossa on jotain mitä en muista kirjoituksista löytänyt) omasta pääjuonen tulkinnastani: Spoiler Se alun jitterbugi ei ole olennainen (muttei myöskään merkityksetön), vaan tarina alkaa n. 2/3 osassa leffaa jossa Betty/Diane herää. Ajoittain hän muistelee takautumina todellisia tapahtumia (epäonnistumista, pettymystä, kostoa) kunnes huonon omatunnon ("sisäisten demonien") takia sekoaa ja ampuu itsensä. Ampumiskohtauksen jälkeen siirytään leffan alkuun (jitterbugin jälkeen) jossa kamera uppoaa tyynyyn. Katsojan kannalta ajallisesti suurin osa leffasta kuvaa hetkeä jolloin "eletty elämä lipuu kuolevan silmien ohi", eli kuolevan viimeistä aivotoimintaa (kyseessä ei siis ole tavallinen uni). Tarina kertoo muunnellun totuuden jossa on sekoitettuna todelliset tapahtumat (eri nimillä), odotukset ja toivotut tapahtumat, sekä alitajunnan ja omatunnon mieltä kalvaneiden asioiden muunnelmat. Tarina päättyy siniseen laatikkoon sukeltamiseen (suureen tuntemattomaan) eli kuolemaan. Vielä lyhyemmin: Spoiler Tarina kertoo Hollywoodin elokuvabisnekseen sekaantuneiden suurten odotusten ja rankan todellisuuden (epäonnistumisien) ristiriidasta. (Oudot lauserakenteet menkööt oudon kirjoitusajankohdan piikkiin, toivottavasti tuosta saa jotain selvää)
Tiesittekö muuten että iDMB:ssä on Lynchin sanottu syöneen lounaan Bob's Big Boy'ssa LOS ANGELESISSA joka päivä melkein kahdeksan vuotta peräkanaa? Ja Dianen unessa Spoiler oltiin Winkie's-ravintolassa, LOS ANGELESISSA, molemmilla paikoilla lapsenomainen nimi. Lynch on taitanut saada inspiraatiota Mulholland Driveen sieltä. Tuli vain mieleen.
Itse tulkitsin tuon niin ettei luotto kyseiseen herraan ollut oikein korkeimmillaan ja siksi tuli tällainen tunarointi mieleen.
Heh, ei kovinkaan vanha aihe... Spoiler Mitä tulee siihen äijään joka räiskii ja tunaroi niin olen lukenut ja puollan sitä, että unessaan diane halusi ajatella tuon hitmanin olevan niin paska hommassaan että olisi ryssinyt camillan hoitamisen, joka unen tapahtuessa oli jo tapettu oikeassa elämässä. " In waking life, that hit man (along with half of Hollywood) isn't looking for Rita and he isn't an incompetentthat is a wish, for, in dream, Diane wants to "undo" what, waking, she has already done, and to believe that the hit man will fail at his mission."
Katselin tuossa hiljakkoin Godardin elokuvan Le Mépris, ja siinähän tuli monessakin kohtaa Mulholland Drive mieleen. Ilmeisesti siis Le Mépris on toiminut jonkinlaisena innoituksen lähteenä Lynchille Mulholland Drivea tehdessä. Osaakos kukaan kertoa lisää tuosta yhteydestä, ja mitä sillä on mahdollisesti haettu?
Mulholland Drive on vaatimattomasti ilmaistuna paras elokuva, jonka olen nähnyt. Tarinaa en tässä ala sen enempää kertailemaan, tulkinnanvaraisuus on kuitenkin niin tärkeä osa David Lynchin ohjausta / käsikirjoitusta, että se menisi joka tapauksessa enemmän tai vähemmän spoilaamisen puolelle. Jokaisella katsomiskerralla Mulholland Drivesta olen jotain uutta hoksannut tai ainakin kuvitellut hoksaavani ja teoria siitä, kuinka asiat oikeasti ovat, on tarkentunut. En kuitenkaan pidä erityisen oleellisena asiana tarinassa mukana pysymistä, elokuva iski helvetin kovaa jo ensimmäisellä tutustumisella, ja tuolloin käteen jäi lähinnä mitäs äskeisen 2½ tuntisen aikana nyt sitten oikein tapahtui? -fiilis. Mysteeri toimii kahdella tasolla. Toisaalta elokuvan itse tarinan palikoiden oikeaan järjestykseen laittaminen vaivaa aivoja, mutta tapahtumat ovat kuitenkin niin kiinnostavia, että varsinaisten juonikuvoiden edistyminen on kiehtovaa seurattavaa. Näin Mulholland Drive tarjoaa periaatteessa kaksinkertaista herkkua. Mikä kuitenkin tekee Mulholland Drivesta suosikkielokuvani, on sen hyytävän ahdistava, mutta kuitenkin ihana tunnelma. Tässä on elokuva, jossa on huumoria, todella vahvasti mukaansa vetävää draamaa, jännitystä kuin myös paikkapaikoin jonkinlaista kauhua. Näiden yhdistelmänä syntyy tunnelma, jolle ei löydy vertaista. Mulholland Dr. liimaa penkkiin erittäin tehokkaasti, eikä päästä otteestaan missään vaiheessa. Naomi Wattsista tuli tähti Mulholland Driven avulla, eikä syyttä. Niin hän kuin toisessa pääroolissa nähtävä Laura Harring ovat sekä kauniita, että erinomaisia rooleissaan. Muistakin tulkinnoista löytyy vain ja ainoastaan taattua osaamista. Erikoismaininta Justin Therouxille elokuvaohjaajan roolista. Elokuvan musiikit ovat erittäin kauniita ja painostavaa tunnelmaa oivasti luovia. Erityisesti useamman kerran soiva elokuvan pääteema on riipaisevan kaunis. Mulholland Driven kuvaus on pääosin hillityn tyylikästä ja elokuvan kuvasto on varsin arkipäiväistä, eikä Lost Higwayn tyylistä surrealismia juuri nähdä visuaalisuudessa. David Lynchin tv-sarjan pilotiksi alunperin tarkoitettu ja sen pohjalta elokuvaksi laajennettu Mulholland Drive on yksinkertaisesti upea elokuva. Täydellistä elokuvaa ei varmasti teoriassa voikaan olla olemassa, mutta Mulholland Drive on joka tapauksessa hyvin lähellä. 5 / 5 (all time #1)