Martta ei paljasta salaisuuttaan sukulaisille. Noora yrittää kasvattaa itselleen siipiä. Meri oppii, että pitää olla varovainen sen suhteen mitä toivoo. Olga ja Fardusa etsivät parempaa tulevaisuutta kaukana kotoaan, Emmi puolestaan hukkaa omat mahdollisuutensa valitsemalla aina väärin. Ja Anu törmää menneisyyden aaveeseen kaupan parkkipaikalla. Mutta jokainen heistä saa huomata, että yksi ainoa kohtaaminen voi muuttaa elämän suunnan. Elokuva valitsemisen hetkistä. Eri-ikäisten naisten elämässä seurataan yhtä jollakin tavoin ratkaisevaa hetkeä. Seitsemän naista ja seitsemän tarinaa, jotka sivuavat toisiaan. Kertomus valinnoista ja valitsemisen mahdottomuudesta. Niistä hetkistä, jolloin on mahdollisuus joko muuttua itse tai muuttaa elämänsä suuntaa. Naisten kertomusten kautta avautuu näkymä tämän päivän suomalaisen naisen elämään ja onnellisuuteen. Ensi-ilta Suomessa 05.03.2010
Ei kukaan muu katsonut tätä perjantaina Teemalta? Eipä ole todellakaan turhaan kehuttu teos kyseessä. Episodielokuvat lienevät jo pikkuhiljaa väistyvä luonnonvara, mutta tämä Saara Cantellin elokuva toimii sellaisena oikeinkin mainiosti. Teennäisen oloiset linkitykset hahmojen välillä ovat pieni miinus sinänsä, mutta jotenkin kai se asiaan kuuluu. Elokuvan kohtaukset on kuvattu ilman leikkauksia, ja ilman muuta se lisää kohtauksien intensiteettiä, kuten myös usein parjattu käsivarakuvaus, joka osoittaa tehonsa erityisesti elokuvan kahdessa ensimmäisessä kohtauksessa (jotka ovat myös elokuvan parhaat), eikä se jätä mitään turhan kikkailun makua kuten joskus on käynyt. Näyttelijäsuoritukset ovat erittäin vahvoja kautta linjan, ja aina on positiivista että perinteisiä edelmanneja, suosaloja ja malmivaaroja ei näy esittämässä niitä aina samoja bravuuriroolejaan, vaan mukana on tuoreita naamoja. Täydellinen leffa tämä ei silti ole, sillä loppupuolella parissa kohtauksessa tuo alun luonnollisuus ja realistisuus hieman hälvenee, ja pieni väkisinvääntäminen tulee tilalle. Ehdottomasti kuitenkin 2000-luvun parhaita kotimaisia elokuvia. 4/5
En katsonut perjantaina, mutta kommentoinpa kuitenkin. Pätevä nimensämukainen episodielokuvahan tämä oli, jossa kohtaamiset seurasivat toisiaan varsin luonnikkaasti. Se varsinkin miellytti, että kamera viipyili moneen otteeseen tavanomaista kauemmin hahmojen kasvoissa antaen näiden kertoa omalta osaltaan tarinaa ilman kyseisissä tilanteissa turhaa replikointia. Kokonaisuus oli kaikesta huolimatta vähän epätasainen, siitä miinusta. ½
Perjantaina oli muuta tekemistä, joten maanantaina katsoin sitten boksilta. Totean heti alkuun, että tämä oli hyvä. Kohtaamisia on tarpeeksi tiivis ja lyhyt, mutta silti se onnistuu olemaan moniulotteinen. Elokuvaa on kiitelty siitä, että jokainen kohtaus on kuvattu yhdellä otoksella ja se luo ainutlaatuista intensiteettiä. Tuota kehua en voi allekirjoitaa, sillä mieleen tulee heti etteikö kukaan käy enää teatterissa? Erityisesti elokuvan alku oli mielestäni kuin suoraa teatterin lavalta, ja se olikin elokuvan huonoin lenkki (vonTrier vei teatterimaisuuden paljon pidemmälle Dogvillessä tai Manderlayssa, ja se taas onnistui erinomaisesti). Kohtaamisia ei kuitenkaan ole tai yritä olla teatteria valkokankaalla, joten alun ilmaisu oli niin isoa ja valkokankaalle sopimatonta, että mielessä kävi lopettaa katselu. Onneksi kuitenkin katsoin loppuun, sillä hienosti tämä saatiin pakettiin. Ja tosiaan suuri plussa näyttelijävalinnoista, kyllä se tietty klaani on niin kulunutta että aina on mukava nähdä uusia/uudehkoja kasvoja. En tiedä paljonko tämä sai katsojia elokuvateattereissa, mutta onhan tuollaisessa castingissä toki omat vaaransa. Hyvä leffa. 4/5.