Kuinka paljon mielestäsi menestymisestä saa nauttia?

Pah, Volvo 740 on luxusta verrattuna mihin tahansa Toyotaan.

Menestyksestä saa nauttia ihan miten paljon tykkää. Jos se omaa egoa nostattaa niin paljon kun ajaa jollain ökyhienolla autolla, niin ajakoot. Itse pidän tollaisia tyyppejä ihan pelleinä, siis jos tarkoitus on vaan pröystäillä sillä että sitä rahaa löytyy. Silloin asia on tietty eri jos tämä menestyjä on aidosti innostunut autoista ja ostaa hienon auton.

Menestyjä saa näyttää muillekin sen että on menestynyt, mutta jos menestyjä on ylimielinen pelle niin sitten se vain on

 

Entä jos hän on innostunut autoista, ja ostaa niitä vaikkapa 20 kpl sillä periaatteella, että auton pitää olla kallis ja statussymboli?

Yhdeksi esimerkiksi voisi nostaa Rowan Atkinsonin. En tiedä miehen autotilanteesta sen enempää kuin että hän on auto-ja formulafanaatikko ja ajelee limited edition McLaren F1 -autollaan. En tiedä onko hänelle sitten autotallia täynnä muita hienoja autoja (varmaan on). Kuitenkaan en ole koskaan saanut hänestä (fanina olen hieman enemmän miehen tekemisiä seurannut) pröystäilijän kuvaa, vaan todella maanläheisen tyypin kuvan, joka elää taiteelleen ja joka sitten vapaa-aikanaan nauttii menestyksestään, mutta ei kovin näkyvästi. Enpä voi miestä kovin paljon moittia, vaikka on ajatusmaailmani ehkä sen verran kylmä, että hieman paheksun sitä tuommoisen unelman toteuttamista -- vaikka olisikin innostunut autoista.

Sen sijaan Rytsölöiden Lamborghini-pelleilyt ovat kyllä niin täysin sitä mitä vastaan olen. No eiköhän kaikki pitäneet heidän meininkiään ihan totaalisen typeränä, mutta ovat he kyllä aika klassikko-esimerkki siitä mistä puhun ja mitä vastaan olen.

 

Kyllä mun mielestä omasta menestymisestä saa nauttia niin paljon kuin sielu sietää. Jos on itse rahansa ansainnut, miksei sitä saisi tuhlata niin kuin itse haluaa, ihan mihin haluaa? Toki, munkin mielestä pröystäily on puhdasta idiotismia (etp:n rytsölä vertaus on loistava) , ihankuin se parantaisi omaa asemaa jotenkin, että kerskuu kaikille, että on varaa ostella Ferrareita. Mutta jos rahaa on, saa sitä myöskin käyttää.

Jos itse joskus saan tienattua tarpeeksi rahaa, mä en ostaisi mitään omasta mielestäni tarpeetonta. Sellaisen talon rakentaisin, jossa on kaikki, mitä itse tarvitsen. Käyttäisin paljon rahaa matkustelemiseen ja muihin harrastuksiin, moottoriurheilu on intohimoni! Jos en saa rahoja tienaamalla, vaan voitan vaikka lotossa jonkun potin, en tuhlaa niitä heti, vaan laitan yrityksen pystyyn ja käytän sitä aloituspääomana. En todellakaan hävittäisi niitä kaikkeen turhaan, uuden auton ja omakotitalon ostaisin heti ensimmäiseksi.

Mun mielestä ihmiset ovat monessa asiassa turhan vaatimattomia. Esimerkiksi jos saa paremman kesätyöpaikan kuin muut, niin kyllä mielestäni siitä saa sanoa muille. Tai jos voittaa jossakin lajissa jotain titteleitä, pitää siitäkin saada leijua kavereille. Siinä ei ole mitään järkeä, että hyssytellään vain omaa menestymistä sosiaalisen paineen takia, eli koska pelätään kavereiden nauravan. Sama rahan kanssa, vaikka rahalla ei saakkaan mitään oikeasti todella tärkeetä, on se kuitenkin menestymisen mitta. Ja ei sen käyttämistä tarvitse häpeillä!

 

Hetken luulin lukevani American Psychoa, mutta sitten heräsin käsi potassa...

Menestyksestä saa mielestäni nauttia ihan niin paljon kun persaus kestää, kunhan noudattaa oman sydämensä ääntä. Ja soveltuvin osin kristillisiä moraalisääntöjä.

 

Tuo boldaamani kohta ehkä tuossa on sitten se mitä kukin voi miettiä itsekseen.

Ymmärrän kyllä mistä näkökulmasta katsot asiaa, mutta itse kai sitten kaiken päätteeksi löydän oman onneni normaaliuudesta. Haluan henkisiltä ominaisuuksiltani olla jotain erikoista ja haluan, että minua kunnioitetaan ja arvostetaan. En voi kieltää sitä, etteikö esim. semmoiset ultraluksus-asiat viehättäisi, mutta pidemmän päälle täytyy aina muistaa se, että emme elä yksin tässä maailmassa ja että harmoniassa eläminen tarkoittaa harmoniassa -- tasapainossa -- elämistä. Jos autot olisivat intohimoni, niin olisihan esimerkiksi Ferrari todella hieno hankinta, mutta silloin minä erottaisin itseni niin selvästi muista ihmisistä -- auto kun on monesti se mistä muut ihmiset katsovat millaista elämää toinen viettää. Ja vaikkeivat katsoisikaan, niin henkilökohtaisesti en haluaisi noin räikeästi erottua massasta (ei Felipestä, vaan siitä toisesta ). Mitä voin sanoa, kaikkea elämässä ei voi eikä pidäkään saada. Mielummin vaikka sitten vuokraan Ferrarin päiväksi, jos mulla niin kova stondis olisi päästä sitä ajamaan.

Olen kuitenkin siitä kaikkien kanssa samaa mieltä, että eniten ne pröystäilijät ovat sellaista yleistä järkevyyttä vastaan.

 

Tähänkin pätee se, mikä moneen muuhunkin: Jotkut ihmiset tyytyvät vähempään kuin muut.

Esimerkiksi joillekin riittää se, että saa joka kuukausi sen saman palkan ja sitä kautta varman elannon. Tälläisiä tapauksia ei haittaa istua vuodesta toiseen samassa tehtaassa ja tehdä samoja hommia.

Toisille taas edellämainittu ei sovellu ollenkaan, vaan jatkuvasti pitää elämässä olla tavoitteita ja mahdollisuus parempaan. Nämä tyypit yleensä ovat niitä enemmän ja vähemmän menestyjiä, koska pyrkivät jatkuvasti eteenpäin.

Mä kuulun mielestäni jälkimmäiseen ryhmään. Mä haluan menestyä, koska menestymisen ansiosta voin tehdä niitä asioita, joista oikeasti tykkään. Ja menestymisen eteen olen valmis tekemään todella paljon töitä, siitä löytyy kaapista pari todistettakin. Tuskin olisin hakeutunut opiskelemaan, ellen olisi halunnut vaihtoehtoja elämälle, asentajan paperitkun oli jo niin yhtä hyvin olisin voinut jäädä tehdastyöläiseksi.

Ilmeisesti ETP kuuluu ihmistyyppinä enemmän tuohon toiseen ryhmään kuin mä, suhteutettuna tietenkin tähän asiaan?

 

No ei se ihan näin mustavalkoista pelkästään ole; on se harmaa aluekin. On esimerkiksi ihmisiä, jotka ovat hyvin kunnianhimoisia opiskeluidensa/työnsä suhteen, koska haluavat vaikuttaa asioihin. Heille se suurin palkinto on, että on tehnyt työnsä kunnialla. Rahan suhteen heille tärkeintä on, että se työ takaa heille ainakin kohtalaisen toimeentulon. Lähisukulaisiini lukeutuu tällainen henkilö, joten tunnen tällaisen ihmistyypin oikein hyvin.

Itse en tosin lukeudu edelliseen ihmistyyppiin, koska ehkä katseeni on enemmän suunnattuna siihen päämäärään kuin sitten siihen työhön. Totta kai haluan menestyä ja edetä elämässäni. Jos minulle tulee siitä rahaa hyvin, niin totta kai käytän sitä myös itseeni. Mutta jos olisin sellaisessa työssä, jossa saisin aivan ylettömät määrät rahaa, niin en voisi elää itseni kanssa (en tässä mitään pahaa tarkoita, kysehän on omasta ajatusmaailmastani), jos haluaisin elämäni olevan sitä, että käyn työssä ansaitsemassa ne suuret määrät rahaa, jotta voin toteuttaa kaikki unelmani (siis sellaiset unelmat, jotka liittyvät omien nautintojen keräämiseen muista ihmisistä riippumatta). Mulle se suurin unelma ja palkinto olisi se, että olisin työssä, josta nauttisin, josta saisin hyvän toimeentulon, josta voisin saada eväät pitää huolta lähimmäisistäni ja jonka kautta voisin vaikuttaa ja parantaa jollain tavalla maailmaa (ei välttämättä sillä kliseisellä "ruokkia nälkäiset" tavalla, vaan jollakin lailla). Se ikuinen kysymys on "Mikä on elämän tarkoitus?". Minusta se on kolmijakoinen: 1) lisääntyminen, 2) kokemusten hankkiminen ja 3) oman panoksensa antaminen maailman ja toisten hyväksi. Jos näistä valitsee vain yksi tai kaksi kohtaa (joskaan nykymaailmassa en pidä lisääntymistä mitenkään pakkona jokaiselle tietenkään ), on minusta väärällä polulla.

Sehän tosiaan sitten voi mennä sellaiseksi American Psycho -meiningiksi, jos esim. tuo kakkoskohta on se kaikista tärkein. Olisihan se mahtavaa toteuttaa kaikki unelmat, mutta kyllä minä ainakin pysähtyisin ja ajattelisin, että vaikka yksi ihminen voi loppujen lopuksi tosi vähän tehdä kärsivien auttamiseksi, niin ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että voi sysätä maailman ongelmat mielestään ja keskittyä vaan itseensä -- ultraluksus-tavalla. On olemassa itsekkyyttä ja sitten ITSEKKYYTTÄ. Kuten olen aiemmin todennut, niin ihmisystävänä eipä minun sydämeeni paljon surua tai sympatiaa tullut neljä vuotta sitten, kun NHL-tähti Dany Heatley ajoi sen kolarin ja tapatti joukkuetoverinsa. Tämähän oli juuri varoittava esimerkki tyyliin "Mä olen Dany Heatley, miljonääri, ja mä tykkään Ferrareista, joten ajanpa sillä kovaa tietä pitkin, ja jos saan sakot niin mitä sitten, kun vaikka 10 000 dollarin sakotkin on mulle ihan taskurahaa". Ja miten kävikään... No okei, eiköhän näitä huristelijoita, jotka ajaa kolareita, löydy ihan Lada-väestä lähtien, mutta Ferrarin omistajana tuo vielä korostuu. Noinhan sitä voi nauttia menestyksestä, mutta minusta ainakin tuo on aika oksettavaa, että ihmisiä kuolee nälkään ja sodassa, ja Dany Heatley tapattaa ihmisen sen takia, että pitää ajaa jollain typerällä luksusautolla kovaa, koska Ferrarissahan on vain yksi vaihde ja se on täysillä... :hitme:

 

Ongelma tässä kohtaa ainakin Suomessa on se, että jos näytät muille olevasi menestynyt, niin olet automaattisesti ylimielinen pelle.

Jos minä rikastuisin, niin oksat pois! Lamborghini, uima-allas ja 7 x 1036A kotiteatteriin

 

Yhtä kuollutta miestä siteeratakseni: köyhät meillä on aina keskuudessamme.

 

En viitannut sinuun. Oli tarkoitus sanoa että joku joka ostaa kuubalaisen sikarin brassailun vuoksi ärsyttää huomattavasti enemmän kuin joku joka ostaa Ferrarin aidon autokiinnostuksen takia. Käytöksestä huomaa kyllä aika nopeasti mihin kategoriaan henkilö kuuluu.

 

Olin eilen jo kirjoittamassa pitempääkin tarinaa, mutta en saanut sitä lyhyessä ajassa oikein jäsenneltyä edes päässäni, joten homma piti kiteyttää yhteen lauseeseen .

Tuo on mielenkiintoinen kysymys, jota ei ihan suoranaisesti ole tullut hirveästi puntaroitua, mutta siihen liittyviä kysymyksiä kyllä. Jos sitä ehtisi ajatuksia avata vielä paremmalla ajalla.

 

Jos on vakituisesti kovat tulot, niin miksi niitä pitäisi alkaa säästämään? Tilillä rahojen säästäminen on järkevää, mutta jos sinne koko ajan tulvii lisää rahaa, niin miksei saisi kuluttaa. Tämähän vain edistää taloutta.
EtP, kun nyt olet niin suunnattoman närkästynyt maailman köyhyyden tilanteesta ja näistä Ferrareiden ostajista, niin oletko ajatellut, että osa näistä kalliiden autojen osista tehdään köyhissä maissa. Tämä edesauttaa näiden köyhien maiden tilannetta.

 

Mistä sen huomaa?

Esimerkki:

Itse olen huomannut, että kohtalaisena tekniikkafriikkinä tulee osteltua aika paljon erilaista kodinelektroniikkaa. Koska olen jossain määrin speksejä liikaakiin tuijottava, tulee usein hankittua laitteita, jotka ovat aika featurerikkaita ja siten kohtalaisen arvokkaita moneen muuhun tuotteeseen verrattuna.

Koska meillä käy aika usein jengiä viikonloppuisin istumassa iltaa, niin moni huomaa uudet laitteet. Lelufriikkinä esittelen laitteita ja kaikkia kivoja juttuja mitä ne voi tehdä. Tarkoitus ei ole missään nimessä pröystäillä ominaisuuksilla tai ylipäätään sillä, että olen laitteen ostanut, vaan yksinkertaisesti kysyttäessä näyttää millainen laite on.

Näissä tilanteissa olen kuitenkin huomannut, että jotkut saattavat pitää jotain feature-esittelyä pröystäilynä.

Tässä imo onkin ylipäätään suurin ongelma tässä "miten menestymistä voi näyttää". Toiselle jokin asia saattaa olla esim kiva harrastus ja toisen silmissä se näyttää puhtaasti pröystäilyltä. Varsinkin jos ei tunne toista ihmistä kovin hyvin, tekee äkkiä vääriä johtopäätöksiä...

 

Tämän avullahan näkee suoraan, minkälainen itsetunto kullakin on. Jos on hyvä itsetunto, voi mennä vaikka kaverin Ferrarin kyytiin ja nauttia ajosta. Huonolla itsetunnolla varustetut vääntävät sivupeilin rikki. Onneksi minulla on hyvä itsetunto, voi nauttia aidosti toistenkin menestyksestä ja on siten itselläänkin parempi fiilis.

 

Ferrari on hauska esimerkki siitä kuinka se nuorena oli unelma ja nyt kun sen näkee, voi sitä ihailla, mutta kun tietää oman autonkäytön niin nykyinen joka on alla on melko lailla optimi. Toisaalta pystyn kyllä ihalemaan kauniita autoja, koska ihailemiseksi ne muodot on tehty. Voin kyllä miettimättä myöntää että en ole kateellinen. Se Ferrarin omistaja on saattanut kymmenen kertaa kalliimman autonsa lisäksi myös pistää kymmenen kertaa enemmän esim. kehitysapuun, jos jonkunlaista moraalisaarnaa haetaan.

Minulle on myös tullut sinusta EtP sellainen kuva että monessa ostoksessasi mainitset yhdeksi syyksi miten se vaikuttaa kavereihesi tai onko se parempi kuin kavereilla. Siksi olikin vähän yllättävää että tämän otit puheeksi sinä. Minä en tee ostoksiani sen mukaan mitä lähipiiri ostelee, ja on oikeastaan mielestäni tyhmää ostaa kalliimpi tuote tuosta syystä. Siinä maksaa sellaisesta mitä ei itse asiassa tarvitse. Taitaa alkaa harrastamaan juppilajeja kuten viskinmaistelua tai sikaarinpolttoa ja aloittaen heti kalleimmasta päästä...

Tuohon liittyen lienee myös hyvä kertoa Oulun tienoon autokilpailusta, eli siellä paikalliset pikku/iso-pohatat kilpailevat kellä on kallein auto...voittajalla taitaa tällä hetkellä olla Maybach.

Jos joku nyt voittaa lotossa ja ostaa sen Lambon, lupaan heiluttaa lippalakka kadunkulmassa ja hurrata. Kerran sitä vain eletään. Kateellisuus on synti, ja aina löytyy joku jolla on kalliimpi auto.

 

Tarvii nyt vielä mainita asiaan liittyen, että autojen sun muiden ostosten suhteen mielestäni ei rikkailla tarvitse olla mitään rajaa ollakseen mukavia henkilöitä, mutta egoilussa alkaa raja tulla aika pikaseen vastaan. Jos asenne on kohdillaan, niin ostakaa mitä haluatte. Ei paina minun mieltä.

 

Jos Ferrarit ottaa päähän niin Helsingin keskustaan ei kannata mennä http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli...lsingin+keskustassa+sunnuntaina/1135226889282

 

Kannattaa muistaa, että mitä enemmän tienaa, niin sitä enemmän maksaa puhdasta rahaa veroina jo veroprosentin kasvunkin myötä, kuin vähemmän rahaa saava, joten kyllä rikkaammatkin osallistuvat kokoajan yhteiskunnan pyörittämiseen, suhteessa enemmässä määrin kuin vähemmän tienaavat. Suomen valtion keräämistä verovaroista menee käsittääkseni joka vuosi osa kehitysapuun ja muuhun hyväntekeväisyyteen, joten ei mielestäni kenenkään tarvitse jättää niitä Ferrareita ostamatta vain sen takia, koska ei mukamas ole moraalisesti oikein tässä maailmantilanteessa ostaa, mitä haluaa. "Nytkun olen lahjoittanut puolet omaisuudestani pois, voinen ostaa uuden Volvon" - aika naurettava ajatusmalli, vai mitä?

 

Oli sitten kuinka paljon rahaa tai kuinka menestynyt tahansa, jos rahan hankkiminen, kuluttaminen tai varallisuuden näyttäminen on elämän tärkein sisältö, niin huonosti menee. Eikä mene paljon paremmin, jos ei uskalla käyttää rahojaan itselle mieluisaan kohteeseen, olkoon ne sitten autoja, vaatteita asuntoja tms. Tässä keskustelussa on kovin korostunut näkökulma, jossa omaa kulutusta ja omia mieltymyksiä peilataan siihen "MITÄ MUUT AJATTELEE!" Luulisi että vuonna 2007 suomalaiset uskaltaisivat pikkuhiljaa jo olla sitä mitä ovat, välittämättä siitä mitä naapuri tai saksalainen ajattelee. Voitaisko jo ymmärtää, että muut eivät ole meistä kiinnostuneita eikä meidänkään tarvi välittää toisten autoista ja taloista?

 

Olen kyllä ajatellut, ja tuotahan moni käyttää juuri yhtenä isona oikeutuksena asialle. Minusta kuitenkin tuo on pikkuisen omahyväinen oikeutus, ja lisäksi se on aika yleistäväkin. Ferrareiden ynnä muiden ultraluksus-autojen osat kun eivät kuitenkaan kauheasti aikaan saa köyhien hyväksi.

En minä ole närkästänyt köyhien tilanteesta ja Ferrareiden ostajista -- ainakaan siinä määrin, että menettäisin yöuniani moisten takia. Voinhan minä puhua täällä jalosti, mutta kyllä minäkin olen sen verran itsekäs, etten loppujen lopuksi tee kauheasti maailman pelastamista varten.

Jatkaakseni edellistä kappaletta ja kommentoidakseni tuota edellistä, Pazzen, tekstiä, niin en minä ole käsittääkseni sitä sanonut, että niitä Ferrareita ei saisi ostaa sen takia mitä muut ajattelee tyyliin "Jätänpä ostamatta Ferrarin ettei vaan kukaan luule mua lesoksi tai k%sipääksi". Ehkä sitten vihjasin sinne suuntaan, mutta se ei ollut tarkoitukseni. Tässä ei siis ole kyse mitenkään siitä, että esim. meidän pitäisi olla nöyriä suomalaisia, ettei muut meitä hauku. Kyse oli ainakin minun omasta oikean ja väärän käsityksestä ja siitä, että se, miksi esim. Ferrarin ostamisen pitäisi tuntua väärältä tässä maailmantilanteessa, pitäisi kummuta sieltä omasta itsestään (sieltä sisältä). "Pystyn nauttimaan menestyksestä, mutta oikeasti onko minusta se oikein, että nautin siitä niin paljon, että vietän ultraluksus-elämäntyyliä, mikä tarpeeksi pitkälle vietynä on oksettavaa".

Kuvitellaanpa seuraavanalainen tilanne (ja ei tartuta nyt epäloogisuuksiin, koska tämä on kuviteltu tilanne ). Maailma on vaikka viiden neliökilometrin suuruinen paikka. Siellä asuu 10 perhettä 10 talossa. 9 näistä perheistä on köyhiä tai keskiluokkaisia ja 1 perhe on todella rikas. Onko oikein, että sen lisäksi että tämän rikkaan perheen parempi elintaso näkyy pienissä asioissa ja ei ehkä niin räikeissä asioissa (esim. parempi hella, iso sauna), se näkyy myös räikeissä asioissa kuten että perhe ajaa Lamborghinilla ja heidän talonsa on 100x muiden talon kokoinen (ja oletetaan, että nämä 9 muuta perhettä eivät ole moksiskaan, vaikka tämä yksi perhe eläisikin räikeän leveästi). Minusta ei ole. Se liittyy siihen, että minusta hyvän (jokainen voi ajatella mitä se tarkoittaa) ihmisen ominaisuuksiin kuuluu se, että vaikka ihminen on automaattisesti itsekäs ja mukavuudenhaluinen, niin silti ajattelee, että "Olen onnellinen silloin kun olen tasapainossa muiden ihmisten kanssa". Toki ideaaliratkaisu tähän tilanteeseen on se, että tämä yksi perhe jakaa rikkautensa muiden 9 perheen kanssa, mutta näinhän ei oikea maailma ikinä toimi, ja toisaalta kyllä minustakin sen (valitettavaa kyllä) pitää mennä niin, että on köyhiä ja on rikkaita -- minusta vaan mitä suurempi se kuilu on niin sitä oksettavampaa se meininki on.

Jokainen ihminen on kuitenkin erilainen, ja tämä on vain minun oma tapa elää elämääni. Totta kai jokainen saa tehdä miten haluaa, ja kyllähän minä esimerkiksi sen voin hyvinkin ymmärtää, jos autointoilija ostaa sen Ferrarin; kaikkihan me ollaan oltu täällä kuitenkin sitä mieltä, että ne Ferrareilla pröystäilijät ovat niitä, joilla on arvot vähän väärin. Kuitenkin sen verran tämän "arvoni" pitäisi koskettaa jokaista, että minusta jos oikeasti ajattelee niin, että "Jos minulla on paljon rahaa, niin voin tehdä mitä tahansa huvittaa ilman sen suurempia pohtimisia", niin pitäisi harrastaa edes vähän sitä itsepohdiskelua. Totta kai minäkin haluaisin toteuttaa kaikki villeimmät ja pinnallisimmat unelmani, jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, mutta en sitä kuitenkaan tekisi, koska omat arvoni sanovat, ettei se ole oikein (tosin eihän kaikki unelmat ole välttämättä suoranaisesti sitä ultraluksusta tietenkään).