Täsmälleen. Klassisen musiikin "löytäneet" ovat lähes velvoitettuja moraalisesti toitottamaan klassisen musiikin puolesta ettei ihmiset ihan turhan päiten ohita olankolauksella vuosisatojen aikana kertynyttä aarteistoa. En halua velvoittaa ketään tutustumaan klassiseen musiikkiin mutta en halua olla myöskään se henkilö jonka takia monelta jäi aarteet löytämättä koska pidin suuni kiinni. Tämä on myös tärkeää, tuoda esiin sitä tosiasiaa että musiikissa ei tarvitse valita puolta, saa pitää ihan mistä vaan. Itse aloitin musiikin kuuntelun vasta lukioiässä 80-luvun lopulla acid-house buumin aikaan. Moderni tanssimusiikki lukemattominen tyylilajeineen on yhä lähellä sydäntäni. Minä vaan en kuuntele sitä kaupallista roskaa mitä asiaan vihkiytymättömät kuulevat ja sen seurauksena julistavat inhoavansa "teknoa". 10 vuotta sitten löysin valaistumisenomaisesti klassisen musiikin. On todella mukava vaihdella eri musiikin lajeja. Prodigy kuulostaa tolkuttoman energiseltä ja rankalta Faurén kamarimusiikin jälkeen ja Mozartin melodiset rakenteet pianokonsertoissaan jumalallisilta monotoonisen housen jälkeen. Eihän ihmiset jaksa syödä samaa ruokaakaan joka päivä. Saa pitää riisistä vaikka on rasvaisten ranskanperunoiden ystävä. Etsivä löytää ja erityisesti klassisessa musiikissa. "Elokuvista tutut" teokset eivät suinkaan edusta mitään absoluuttista parhaimmistoa vaan historian oikkujen kautta suosikeiksi tulleita teoksia. Kynnys on tietysti korkea ja sen takia paasaankin täällä jotta se kynnys madaltuisi. Jos ihminen onnekkaasti sattuu kuulemaan omaa tulevaa lempparisäveltäjäänsä muuttuu hänen suhtautumisensa kertalaakista. Minulla tuo säveltäjä oli Elgar. Kuultuani Enigmamuunnelmat oli aika vaikea enää perustella itselleen että klassinen ei ole "mun juttu".
Joo. Öh. Mielenkiintoinen ketju. Häilyvä kiinnostus klassiseen musiikkiin on kyllä ollut jo pidempään olemassa mutta tässä jokin aika sitten aloin sitten jopa tutustua asiaan. Ihan teoriapohjaa, juttua säveltäjistä, kehityskulkua ja sitten tietenkin itse musiikkia. Muun musiikkimaun osalta sitä kai tykkää tuommoisesta reilusta mäiskeestä joten ainakaan siirtymävaiheessa ei ole hirveä into hypätä suoraan pienimuotoiseen pimputteluun. Vastaavasti isot sinfoniat on toistaiseksi olleet oikein mukavaa kuultavaa. Suoraan sanottuna sitä tuntee itsensä aika pieneksi. Klassista on tehty satoja vuosia, teokset ovat kestäneet hämmästyttävällä tavalla ajan hammasta ja monia asioita on apinoitu nykyaikaisempiin musiikkigenreihin aineistoksi. Materiaalia on ensinnäkin pelkkien teosten osalta valtava määrä ja sen lisäksi on suuri määrä erilaisia tulkintoja. No onhan tässä tietysti aarreaittaa mitä penkoa, ei siellä kaikki sovellu omaan makuun kuitenkaan. Lisäksi levyt on tehty hyvin tai erinomaisesti, tätä nyky-popin "99% on paskaa" syndroomaa ei ole. Tämä siis teknisen toteutuksen osalta kantaaottamatta musiikilliseen sisältöön. Kuuntelin tuossa Mahlerin 2.sinfonian Vienin sinfoniaorkesterin esittämänä. Purkitettu 1958. Erinomainen. Holstin Planets vaikutti myös oikein kivalle. Olisiko tuommoisesta reippaammasta menosta suosituksia? Tässä osaan Mahlerin, Brucknerin, Beethovenin ja Elgarin tuotantoihin tutustunut ja löytänyt varsin mukavia tuttavuuksia. Mahlerin 8.sinfonia on vielä kuulematta... Long
Kiitos! Kukin itselleen soveltuvalla tavalla. :thumbsup: Turha sitä itseään kiusata soolosellosarjoilla heti alkuun. Aloittaa sieltä missä tuntuu olevan kiinostavaa tavaraa ja laajentaa sitten ymmärryksen kasvun myötä. Jos sitä klassista jaksaa pidempää kuunnella/tutkia niin kyllä ne pienempimuotoisetkin teokset alkavat viehättää. Musikaalisessa mielessä niissä ei ole mitään pientä. Kaikesta ei voi pitää eikä edes tarvitse. Kunhan nyt löytää ne omat suosikit. Itse en esim. välitä Verdin oopperoista mutta Puccinin oopperat maistuvat kovastikin. Musiikki on laadukasta, toteutus yleensä hyvä/erinomainen. Itselleni alkaa kyllä yli 40 vuotta vanhat äänitteet tökkiä äänenlaadun takia. Liikaa värittymää, säröä ja kohinaa. No jos Mahleriin, Bruckneriin, Beethoveniin ja Elgariin on jo tutustuttu niin katsastappa Camilla Saint-Saënsin 3. Sinfonia. Carl Nielsenin sinfoniat ovat erinomaisia (2-5) joskin hyvin omalaatuisia. Wagnerkin saattaa maistua ellet sitten vierasta oopperaa.
Kylläpä on ilo lukea, että jonkun häilyvä kiinnostus on alkanut heräämään:thumbsup: Nuo 71db:n suosittelemat, saavat minunkin puolestani äänen, komioita teoksia. Voisin itse vielä suositella Berliozin Fantastista Sinfoniaa... ja tietenkin Sibeliusta, eli sinfoniat vaan soimaan, oma suosikkini ehdottomasti nro.7 Wagneriaanina suosittelisin kyseisen herran oopperoiden kuuntelemisen alkuajan ooperoista: Tannhauser, Lentävä Hollantilainen ovat hyviä tutustuttamaan herran sävelmaailmaan. Myöhemmin kolahtaa(näin on käynyt:hitme: ) sitten Nibelungin sormus ja Parsifal. Wagneriin tutustuminen helpottuu, jos lukaisee samalla jonkun miestä koskevan kirjan. Suosittelisin Pauli Pylkön kirjoittamaa "Richard Wagner ajattelijana"- opusta. Tämä laimentaa mahdollisia ennakkoluuloja(antisemitismi!?) oopperoiden tematiikasta ja auttaa ymmärtämään niiden ajatusmaailmaa. Wagnerista yksityishenkilönä se ei kuitenkaan liiemmin ota kantaa, ja ehkä parempi näin.
Niin no ei noihin mainitsemiini ole vielä niin laajalti tutustunut. Sanotaan että tutustumassa. Mahlerin 2.sinfonia oli hieno, 8.sinfonia ainakin tuon levyn osalta mitä kuulin aika kehno, jopa pettymys. Jotenkin se ylimassiivisuus kääntyy itseään vastaan, tiedä sitten miten paljon voi pistää levyn teknisen toteutuksen piikkiin. Holstin Planets vaikutti erittäin hyvältä. Brucknerin 7.sinfonia tuli hyllyyn. Elgarin Dream of Gerontius oli näin ateistille hieman liian uskonnollinen eikä tuo ooppera ainakaan tuossa muodossa oikein uppoa. Testilevyltä usein soiteltu Rodrigon Concierto de Aranjuezista löytyi Philipsin laadukas tallenne. Beethovenia pitäisi kahlata vielä reilusti. Samoin noita muita Mahlerin teoksia. Shostakovskia pitäisi kaapia jostain. No onhan tässä häröillyt samalla muissakin genreissä. George Dukea, Cheskyn valikoimista löytyi montakin, Telarcilta hyvää blues kokoelmaa (jospa sieltä löytyisi lemppareita)... Long
Kuuntelin tuossa Karajanin version Finlandiasta vuodelta 1984. Hieman nuhaiselle vaikuttaa. Tiedä sitten odottaako tuosta siivusta näin suomalaisena tiiviimpää revitystä. Olisiko ehdottaa jotain hektistä ja teknisestikin laadukasta versiota tuosta teoksesta? Long
En ole mikään Sibelius-fani mutta tässä pitäisi olla 2 kovatasoista levytystä: ORCHESTRAL FAVORITES WITH PHOTO ALBUM JEAN SIBELIUS Karelia Suite; Valse Triste; Pohjola's Daughter; The Swan of Tuonela; Andante Festivo; Three Movements from The Tempest; Finlandia Various orchestras & conductors Ondine- ODE 1037-2 JEAN SIBELIUS En Saga; Luonnotar; Finlandia; Spring Song; The Bard; The Dryad; Pohjola's Daughter; Night Ride and Sunrise; The Oceanides; Tapiola Scottish National Orchestra Alexander Gibson Chandos- CHAN 241-19
Älä nyt esitä yksinkertaista Pazze hyvä. Tuskin kukaan klassisen musiikin ystävä fanittaa kaikkia säveltäjiä ihan samoin kuin hevin ystävät tuskin diggaavat jokaikistä bändiä.
Kyllä minä pystyn Sibeliusta kuuntelemaan mutta en ole fani. Koen Hänen musiikkinsa hieman rautalangasta väännetyltä ja turhan kansallisromanttisena. Selkeänä ja helppona musiikkina Sibelius uppoaa hyvin kansaan niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa.
En nyt oikein näe pointtia tässä vänkäämisessä. Yritän selittää tilanteen älyttömyyden: 1) Kaikki klassisen musiikin ystävät eivät suinkaan ole mitään Sibelius-faneja. Tällä voidaan tarkoittaa vaikkapa sitä ettei kyseinen säveltäjä kuulu 50 lempparisäveltäjän joukkoon tai sitä ettei kerää lukemattomia levytyksiä Sibeliuksen musiikista hyllyynsä. 2) Jotkut säveltäjät kirjoittivat Sibeliusta mutkikkaampaa musiikkia. Heitor Villa-Lobos oli taitavampi orkesterinkäyttäjä, Carl Nielsen oli innovatiivisempi ja omaperäisempi säveltäjä ja Sergei Taneyev hallitsi kontrapunktin paljon paremmin. 3) Musiikin tulee kuulostaa hyvältä. On kuulijasta kiinni minkälainen musiikki kuulostaa hyvältä. Siksi toiset pitävät Sibeliuksesta enemmän kuin toiset. Itse olen viehättynyt muunmuassa mutkikkaihin rakenteisiin musiikissa mutta pidän myös helposta ja yksinkertaisesta musiikista (esim. New Age) jos asiat vain ovat mielestäni "kohdallaan". On myös mielialasta kiinni millaista musiikkia haluan milloinkin kuunnella. 4) Tuntuu kuin olisit saanut päähäsi jostain että minun täytyy pitää Sibeliuksesta valtavasti ja jos näin ei ole niin maailmankuvasi murtuu ja sinun on aloitettava turha vänkäys asiasta siten että kirjoitin sitten mitä tahansa niin keksit jonkin ylimielisen väitteen jossa tulkitset sanomisiani tahallisen mustavalkoisesti. Väittelen mielelläni asioista mutta hommassa pitää olla jokin pointti.
Nimenomaan juuri näin, mutta ei Sibeliusta yksinkertaiseksi musiikiksi voi sanoa (paitsi jos kuuntelee ainoostaan Finlandiaa,Valse Tristeä tai En etsi valtaa loistoa)vaikka ei kovin progressiivista olekaan. Taiteellinen/elämyksellinen aspekti on Sibeliuksen musiikin A&O. Sävelmaailma on parhaimmillaan huolellinen ja lumoava, ja juuri tämän takia Sibelius on mielestäni ylivertainen moneen muuhun säveltäjään nähden.Sibelius vaikuttaa kuuntelijaan taiteellisella, ei sävellysteknisellä, nerokkuudella. Eli tekniikka on väline taiteellista tarkoitusperää varten (Toki moni monimutkaisempaakin säveltekniikkaa käyttävä säveltäjä on tehnyt taiteellisesti nerokasta musiikkia). Taidan lukeutua faneihin, mutta ymmärrän jos Sibben musaa kaikki ei pidä täysin omanaan.
Ei Sibelius toki yksinkertaista ole siinä mielessä mitä esim. populäärimusiikki tuppaa olemaan. Sibelius nyt ei ole myöskään monimutkaisinta musiikkia. Totta, nämä ovat Sibeliuksen vahvuuksia. Hänellä on tavallaan elokuvasäveltäjän ote. Minua vaan on muutama asia hänen musiikissaan ruvennut häiritsemään (hän käyttää törkeän yksinkertaisia rakenteita joihin en pysty olemaan kiinnittämättä huomiota). 10 vuotta sitten "Sibba" iski paljon enemmän kun oli vasta aloitteleva klassisen kuuntelija eikä omannut sitä kriittisyyttä ja analyyttisyyttä minkä tämä päivänä omaan. En lukeidu faneihin mutta jo aikaisemmin totesin että ymmärrän hyvin että Sibelius moniin uppoaa. Ei siinä mitään. Suomalaisista säveltäjistä minuun uppoaa ehkä parhaiten Einar Englund.
Ollaan harvinaisen paljon samaa mieltä siis Täytyy kuitenkin kehaista Soile Isokosken Luonnotar-levytystä (Helsinkin filharmonikot ja Segerstamin Lefa). Kyllä on upea esitys saamari vieköön,kannattaa hankkia jos Sibeliuksesta tykkää. Levyllä on tosin muutama myös näitä kuluneita, ei niin musiikillisesti kiinnostavia lauluja (souda,souda sinisorsa, lastu lainehilla), mutta kaiken kaikkiaan hyvä levy. Oletko 71db muuten kuullut noita Segerstamin sinfonioita? Välillä mies tuntuisi olevan lähempänä äänimaailman kuin musiikin säveltämistä (täysin rakenteetonta, poikkeuksena max.3 sävelen satunnaiset ja harvinaiset kulut, jotka ei kuitenkaan muodosta mitään tematiikkaa edes rytmisesti), ja sitten välillä hirveää maalailua. Ja sitten kun herra alkaa vielä johtaessaan naureskella äänen(voi olla kirjoitettuakin), niin:hitme:
Vähemmän tappelua. :thumbsup: Pidetään mielessä. Kuuntelin tänään lainassa olevaa lättyä jolla Kuusisto soittaa viulukonserton ja Lefa puikoissa (Ondine 1996). Erittäin vakuuttava esitys vaikka en kyseisestä konsertosta erityisesti välitä. Täytyy myöntää etten ole kuullut yhtäkään. Mieshän vääntää niitä tyyliin 10 kesäloman aikana. :hitme: Magnus Lindbergiä on tullut vähän kuultua. Ihan vänkää. Nykymusiikin kohdalla liputan konemusan puolesta (nytkin soi Breaksfm nettiradio) ja klassisen musiikin kohdalla menen ajassa taaksepäin. Kyllä minua Faschin kantaatit kiinnostavat enemmän kuin Segerstamin viikonlopun aikana sävelletyt sinfoniat.
Jaa Sibelius selkeää ja helppoa? Samalla lailla yleistäen (ja provosoiden) voisin sanoa sir Elgarista, että olipa hän elokuvamusiikin esi-isä En itsekään ole Sibbe-fani, mutta varsinkin herran loppupuolen sinfonioita pidän kyllä kohtalaisen monimutkaisina, enkä siis lainkaan helposti omaksuttavina. Oma Sibelius-suosikkini on ehdottomasti viulukonsertto, niitä löytyy hyllystä useampanakin versiona.