Mikään ei ole todellista. Kaikki on mahdollista. Nuori poika seisoo asemalla, juna on lähdössä. Lähteäkö äidin matkaan vai jäädä isän luo? Rajaton määrä mahdollisia elinkaaria riippuu hänen päätöksestään. Jos ei päätä lainkaan, kaikki on mahdollista. Jokainen elämä on elämisen arvoinen. Nemo Nobody (Jared Leto) on nuori perheenisä, joka alkaa nähdä outoja näkyjä. Herätessään unesta hän huomaa elävänsä toista, vaihtoehtoista elämää. Vuonna 2092 Nemo Nobodysta on maailman vanhimpana ihmisenä tullut nähtävyys. Koko maailma seuraa Nemoa, sillä hän on viimeinen ihminen, joka tulee kokemaan luonnollisen kuoleman. Hypnoosissa Nemo palaa kauas menneisyyteensä. Lapsena Nemon elämässä on kolme tyttöä, Anna, Jean ja Elise. Valinnoissaan empivä poika joutuu vanhempiensa eron hetkellä kirjaimellisesti elämän risteyskohtaan, jossa hänen elämänsä jakautuu kahtia. 16-vuotias Nemo rakastuu ensin Eliseen ja myöhemmin myös Jeaniin. Toinen Nemo ihastuu äitinsä rakastajan tyttäreen Annaan (Juno Temple). Aikuistunut Nemo elää kolmea vaihtoehtoista elämää, joista yksikään ei tunnu täydeltä. Esikoiselokuvallaan Toto, sankari (Toto le héros, 1991) Cannesin Kultaisen kameran voittanut Jaco Van Dormael tekee Mr. Nobodylla paluun suoraan huipulle 13 vuoden ohjaustauon jälkeen. Mr Nobody on Jared Leton loistava paluu valkokankaalle. Muissa avainrooleissa nähdään Diane Kruger, Sarah Polley, Rhys Ifans ja Juno Temple. Ensi-ilta Suomessa 01.10.2010
Olipa positiivinen yllätys! Todella vahva ja hienon visuaalinen kokemus, ehdottomasti vuoden parhaita leffeoja Inceptionin ohella :thumbsup:
Todellakin Inceptionin ohella tämän vuoden wow-leffa. Aiheena ovat ihmiselämän peruskysymykset: valinnan vaikeus, rakkaus sekä elämän ja unen vastakohta. Filosofisia kysymyksiä on tarkasteltu onnistuneesti, ja tämäntyyppiset elokuvat osoittavat, mihin elokuvataide parhaimmillaan pystyy. Elokuvallisen filosofoinnin ei tarvitse olla ylevää ja kuivakkaa à la Alain Resnais, vaan se voi olla myös mukaansatempaavaa, viihdyttävää ja koskettavaa. Juoni on monitasoinen ja kompleksinen, eikä sen seuraaminen ole keskeisintä; aikajänne ja päähenkilön Nemo Nobodyn (Jared Leto) elinkaari ulottuu vuodesta 1975 vuoteen 2092. Elokuva kestää varmasti useita katsomisia. Näyttelijäntyö on onnistunutta ja musiikkitausta on yltäkylläinen. Kuvaus ja efektit ovat vakuuttavia ja vaikuttavia ja kaiken aikaa tilanteen tasalla. Kokonaisuus etenee sujuvasti, eikä elokuva tunnu 141 minuutin mittaiselta. Mr. Nobody on ikään kuin äärimmilleen kehitelty versio Pedro Calderónin näytelmästä Elämä on unta (La vida es sueño). Nytkään ei voi tietää, mikä on todellisuutta ja mikä on unta. "Life, what is it but a dream?", kuten Liisan seikkailut peilimaailmassa viimeisinä sanoinaan kysyy. Samassa kirjassa esiintyy muitakin Mr. Nobodyn aiheita: kysytään, ovatko tarinan henkilöt olemassa vain jonkun henkilön unessa; ja valintojen väistämättömyyttä havainnollistetaan šakin avulla (siirtopakko). Joskus elämässä on pakko tehdä valinta, vaikka toimijan kannalta olisi edullisempaa, että hän pidättyisi tekemästä mitään valintaa. Myös ajan kääntäminen kulkemaan taaksepäin kuului Lewis Carrollin aiheistoon. Elokuva havainnollistaa kaaosteorian "perhosvaikutusta": pieni tapahtuma tai vähäiseltä vaikuttava väärä valinta voi aiheuttaa kokonaan toisenlaisen vaihtoehtoisen tulevaisuuden. Tältä osin Mr. Nobody on sukua sellaisille elokuville kuin Perhosvaikutus ja Next (2007). Nyt on kysymys eri vaihtoehtojen hallinnoimisesta ja parhaan tai parhaiden valitsemisesta. Erilaisten vaihtoehtoisten maailmojen vertaileminen tuo mieleen myös elokuvan Dark City. Oli mukavaa nähdä, että Jared Leto on taas timmissä kunnossa niin kuin Fight Clubin aikoihin. Hänhän otti taannoin Mark Chapmanin roolin melko raskaasti (Chapter 27). Mainittakoon vielä, että pidän myös Alain Resnais'n ylevän kuivakkaasta filosofisesta tyylistä.
Puitteet ja idea oli ihan hyvä, toteutus jäi vähän tylsäksi. Ajatus usean aikavirran välillä poukkoilevasta elämänkerrasta oli hieno, harmi vaan että kaikissa näissä aikavirroissa Nemon elämä tuntui olevan hiukan masentavaa ja ankeaa. Lisäksi tunnelmaa latisti säännöllisesti tuo Leton esittämä vanhus, jonka roolisuoritus tuntui olevan "Kuinka näytellä vanhusta 1.0"-oppaan intron mukaan veistetty.. Lisäksi tuon merkittävän junakohtauksen absurdius hiukan huvitti. Olihan tuo ihan hieno symboli koko elokuvan idealle, mutta käytännössä tuntuu hiukan julmalta että lapsen täytyy valita kumman vanhempansa luona haluaa elää sen mukaan pystyykö hän juoksemaan kiinni junan jonka kyytiin äitinsä juuri hyppäsi. Nojuu, ehkä tuo sitten kuvaa minun moukkamaista makuani, elokuva oli ihan tyylikäs mutta hiukan tylsä.