Precious on elämänmakuinen ja toivoa täynnä oleva elokuva vaikeuksien yli pääsemisestä ja selviytymisestä. Oscar-voittaja Crashin tuottajana kannuksensa saaneen Lee Danielsin ohjaama Prescious on vuoden vahvimpia ja kehutuimpia amerikkalaisia draamoja. Vuoden 1987 New Yorkiin sijoittuvan tarinan päähenkilö on 16-vuotias Clareece ”Precious” Jones (Gabourey Sibide), jonka elämä on ajautunut todelliseen umpikujaan. Precious on raskaana jo toista kertaa ja kotona hän joutuu passaamaan hirviömäistä äitiään (Mo’Nique). Koulunkäynti on Preciousille tuskaa, sillä hän kuuluu siihen joukkoon, jonka surullisenkuuluisa amerikkalaisen koulujärjestelmä on jättänyt luku- ja kirjoitustaidottomaksi. Eniten Preciousin mieltä painaa kuitenkin kipeä salaisuus siitä, kuka on hänen lastensa isä. Vaikka Preciousin tilanne on toivoton, hän ei ole luovu toivosta. Vastoinkäymiset saavat Preciousin vetäytymään kuoreensa, mutta sisimmässään hän tietää, että elämällä on vielä annettavaa. Preciousin tilaisuus tulee, kun hän pääsee uuteen kouluun. Kärsivällisen ja hyväsydämisen opettajattaren (Paula Patton) tuella tulevaisuus alkaa vähitellen näyttää hiukan valoisammalta. Päästäkseen oman elämänsä herraksi Preciousin on kohdattava synkimmät salaisuutensa silmästä silmään. Sivuosia tähdittävät laulajina paremmin tunnetut Mariah Carey ja Lenny Kravitz roolisuorituksissa, jotka paljastavat, että näissä isojen areenoiden tähdissä on todellista näyttelijänainesta. Elokuva perustuu Sapphire-nimimerkin suojissa kirjoittavan amerikkalaiskirjailijan romaaniin Ponnista! (Push, suom. Art House 1998). Katso elokuvan trailer Katso kuvagalleria Ensi-ilta Suomessa 05.03.2010 (USA:ssa 06.11.2009)
P*ska ja surullinen makuhan tästä leffasta jää, ja se pysyy vielä mielessä pitkään, mutta se nyt oli odotettavissakin. Lohdutonta ja karua, alusta loppuun, eikä sieltä pilven takaa juuri aurinko pilkahda. Olen sen nyt sen kerran katsonut, ja toista kertaa ei tarvitse. Että siinä pääsee Requiem For A Dreamin kanssa samaan kerhoon. Siitäkin huolimatta...jäi jotenkin päällimäisenä sellainen tunne, että jospa tämä ei kuitenkaan ole se "tärkeän tarinan kertoja" mitä tekijät siitä hypettävät, vaan pikemminkin palkintoja kalastelevaa sosiaalipornoa. Sillä saralla olen nimittäin tuosta tämän elokuvan "tärkeydestä" (vaikka kipeä, ja todellinen aihe onkin) hieman toista mieltä. Ja muuten, Paula Patton on ehkä maailman kaunein nainen. Mutta aivan luokaton näyttelijä sekin tillukka on. Mariah Careyn cameo oli merkittävä ainoastaan siksi, että nainen oli kerrankin meikittömänä niin tavallisen näköinen, se tyypillinen hu*rameikki oli jätetty himaan.
Vuokrasin elokuvan tänään, ja täytyykin heti tuoreeltaan kommentoida tätä elokuvaa. Näin voin läpikäydä elokuvasta heränneitä ristiriitaisia tunteita. Aluksi totean, että elokuva oli erittäin hyvä - ehkä jopa loistava. Olen täysin eri mieltä edellisen kirjoittajan kanssa siitä, mikä on tämän elokuvan pohjimmainen motiivi. Tarina on aito ja koskettava. Se käsittelee erittäin herkkää aihetta, josta ei ole tehty liikaa elokuvia. Elokuva käsittelee asioita kuitenkin koko ajan myönteisellä tavalla - siinä yritetään viestittää, että pahimmallakin hetkellä löytyy toivoa (jopa USA:sta, jossa sosiaalisysteemi ei ole aivan samanlainen kuin Suomessa). Tarina on pikimusta ja paha, mutta kuitenkin jokainen henkilöhahmo on ihminen. Pahuutta ei selitetä monstereilla tai Saatanalla, niin kuin aivan liian monissa elokuvissa. Pahuus on lähtöisin ihmisistä, onnettomista tilanteista, umpikujaan ajautumisista, vaihtoehtojen puutteesta... Juuri tämä tekee elokuvasta niin paljon ajatuksia herättävän: elokuvaa katsellessa väkisinkin ihmettelee sitä, kuinka ihmiset voivat tehdä näin toisilleen. Säälittävintä on, ettei vastausta tarvitse edes etsiä kovin kauan. Elokuva käsittelee useita teemoja ja kysyy tärkeitä kysymyksiä. Päällimmäisinä teemoina löytyy insesti, koulusysteemin heikkous ja sosiaaliturvan vajavaisuus. Spoiler (Jokin mättää pahasti, jos 16-vuotiaalle kahden lapsen äidille ei löydetä paikkaa asua. Tai ylipäätään siinä, että tyttö odottaa toista lastaan isälleen.) Pintaa raapaisemalla löytyy myös kysymys siitä, mitä Precious pitää normaalina. Hän on kasvanut tämän kaiken keskellä: häntä on käytetty hyväksi taaperosta saakka ja häntä on pahoinpidelty aina. Miksi hän ei siis ajattelisi, että hän on arvoton? Hienon tästä elokuvasta tekeekin se, että Precious löytää itsensä, omanarvontuntonsa ja ymmärtää, että se mitä hän on joutunut kestämään kotona ei olekaan hyväksyttävää. Tilaanteestaan huolimatta Precious ei ole toivoton, vaikka jokainen niin voisi kuvitella. Jo elokuvan alussa on selvää, että Precious haluaa elää ja kasvattaa lapsensa. Tarina on erittäin surullinen ja toivoton ainakin katsojan näkökulmasta. Pahinta tässä tarinassa on se, että tällaista varmasti sattuu maailmassa. Tällaisia asioita ei vain halua ajatella. Ihminen on kivestä, jos ei itke tätä elokuvaa katsoessa. Viimeistään elokuvan puolen välin aikoihin kyyneleet nousevat silmiin, kun selviää, Spoiler että Precious on HIV-positiivinen. Siinä vaiheessa ajattelin, että mitähän vielä tyttöparan täytyy kestää. Vaikka kyse onkin vain elokuvasta, olin täysillä mukana juonessa. Elokuva ei ole ihan perinteinen Oscar-ehdokas. Aihe on arka, mutta on hienoa, että tällaisiakin pienemmän budjetin elokuvia vielä tehdään. Itse olisin suonut parhaan elokuvan Oscarin mieluummin tälle elokuvalla kuin iänikuiselle sotagenren edustajalle. Elokuvasta löytyy varmasti samaistumisen kohteita niille, jotka ovat läpikäyneet Preciouksen tarinan. Pelkästään heitäkin ajatellen on hienoa, että tällaisia elokuvia tehdään. Tarina on synkkä, mutta se ei ole aivan toivoton. Tarinaa kerrotaan pilke silmäkulmassa, vaikka se käsitteleekin kauheita asioita. Synkkyyteen ei olla hukuttu, niin kuin monissa elokuvissa tuppaa käymään. En voi sanoa, että tarina päättyy onnellisesta, mutta ainakin pilvien raosta kurkistaa valoa. Ehdottomasti katsomisen arvoinen tekele, viisi tähteä.
Tällaisia elokuvia on ilo käydä katsomassa ! Ei siksi, että tarina on aivan liian totta muodossa tai toisessa monille, vaan siksi, että kipeästä aiheesta on tehty loistava elokuva ilman "Hollywood" kliseitä. Ilonpilkahdukset tarinassa olivat laskettavissa yhden käden sormilla - mutta joidenkin ihmisten elämä on todellakin vastaavaa. Pääosan Precious ja hänen äitinsä näyttelivät roolinsa 10+ arvoisesti. Harmi, ettei Gabourey Sidibe saanut naispääosa Oscaria ehdokkuudestaan ja ainakin omasta mielestäni jopa karismaattisesta esittämisestään huolimatta. Hirviömäistä äitiä esittävä Mo’Nique sentään sai sivuosa Oscarin. Loistava leffa :thumbsup::thumbsup::thumbsup::thumbsup::thumbsup: +
Mo'Nique näytteli ällistyttävän hyvin. Oscar meni varmasti oikeaan osoitteeseen, vaikken muista roolisuorituksista tiedä. Draamaa parhaimillaan.
Huh, olipas vahva elokuva. Erittäin realistisen tuntuisesti esitetty tarina(valitettavasti) ja vahvat näyttelijäsuoritukset. Toivottoman tuntuiseen elämään löytyi sittenkin pientä valonpilkahdusta ja toivonkipinää vaikka lähtökohdat oli kaikkea muuta kuin hyvät. 'Anarkian' esittikin tossa jo tärkeimmät asiat tähän liittyen. Erittäin hyvä leffa, vaikkakin aihe voi olla herkimmille liikaa. Ainakin nenäliinat kannattaa varata mukaan kun tätä katsoo.
Joo, enpä muista milloin olisin viimeksi näin elokuvissa itkenyt... Ei lähtenyt muuten porukka teatterista kovin liukkaaasti ulos leffan päättymisen jälkeen. Kaikki ilmeisesti pyyhkivät silmiään ja koettivat koota itseään hetken aikaa. Enpä ole vielä The Hurt Lockeria nähnyt, mutta kyllä tälle olisi mielellään sen parhaan leffan Oscarin suonut. Oli nimittäin sen verran vaikuttava pläjäys. Kaikki oleellinen on tuossa jo aiemmin kerrottu, joten eipä ole tässä sen enempää lisättävää.
Hyvä draama. Kyllähän tämä hetkittäin tasapainotteli tv-elokuvamaisen sosiaalipornon rajamailla, mutta varsinkin hyvän näyttelijätyöskentelyn ansiosta selviytyi hankalan aiheen, ja toisaalta myös aika perinteisen tarinan käsittelystä kunnialla. Näitä tarinoita on maailma pullollaan, hyvä että tulevat aina välillä kerrotuiksikin. Ikävällä tavalla särähti päälleliimatunoloiset maininnat Oprahin showsta. Eiköhän elokuvan tuottajatädin ohjelma ilman tuollaisiakin pärjäisi.
Vähän ristiriitainen tunne jäi Preciouksen jälkeen. Toisaalta elokuva tarjoaa riipaisevan katsauksen todellisuutta jäljittelevään köyhyyden ja väkivallan keskellä elämiseen. Taas toisaalta se tuntuu olevan liiaksi juuri tiettyä kulttuuria ja rotua edustaville ihmisille, joskin ehkä se tekee siitä autenttisemmman. Tarina oli hyvin rakennettu ja piti ottessaan ja Preciousksen fantasiat olivat hieno lisä -- käsittääkseni kyse oli ohjaajan oivalluksesta. Gabourney Sidibe oli poikkeuksellinen roolissaan, joskin kyse oli enemmän tällaisesta "olen rohkea erilainen ihminen" roolisuorituksesta kuin sitten lahjakkaasta näyttelemisestä. Näin ollen oli oikein, ettei hän Oscaria voittanut -- se olisi tullut säälistä tai erilaisuuden hyväksymisestä ja kannustamiseta. Mo'Nique sen sijaan ansaitsi pystinsä sillä hän uskalsi kyllä sukeltaa hahmonsa sisään peittelemättä mitään. Tämän lisäksi äidin ja tyttären väliset tappelut olivat hyvin todentuntuisia raakuudessaan. Mariah "wannabe-african-american" Carey oli yllättävän hyvä roolissaan ja Lenny Kravitzia en edes tunnistanut heti. 3.5/5 :naminami::naminami::naminami::thumbsup:
Kouriintuntuva draama missä toi kurjuuden maksimointi rupesi jossain kohtaa tosin jo hieman huvittamaan. Loppuun odotin vielä jotain lapsen kuolemaa tai vastaava ettei olisi meno mennyt turhan toiveikkaaksi. Näyttelytyö oli kyllä vahvaa varsinkin äidin ja tyttären osalta. Eikä tuota Mariah Careytakaan meinannut tunnistaa Lenny Kravitzista puhumattakaan. ***½
Tästä on tarinaa en vaikea synkemmäksi heittää. Hyvin tehty ja vahvasti näytelty draama oli kaikesta synkkyydestään huolimatta ihan uskottava. Ei näitä ihan joka kuukausi viitsi katsella, mutta suositellaan nyt kuitenkin kaikille Transformers ja Avatar-faneille.