Eipä tule kauheasti mieleen varsinaisesti surullisia elokuvia, jotka itkettäisivät läpi kestonsa. Ehkä tätä "surullisen elokuvan" genreä voisi edustaa vaikkapa Schindlerin Listan ja Philadelphian kaltaiset teokset -- tosin jälkimmäinen ei ole tainnut koskaan itkettää. Jotkut voisivat mainita tähän mukaan vielä Titanicin, mutta minä en. Äkkiseltään tulee mieleen LotR: Return of the King -leffan loppu sekä aliarvostettu trilleri, Frequency, joiden aikana EtP usein tuppaa itkemään. Temple of Doomissa kohtaus, jossa Shorty antaa Indylle hatun tämän palattua takaisin Kalin "unesta", on lähes koskettava, mutta liian kliseiseksi tehty dialogi pilaa hetken. En tiedä mistä se sitten kertoo, että yleensä itken enemmän sellaisten elokuvien, joita joku voisi väittää tyhjäpäiseksi Hollywood-hömpäksi, aikana kuin sitten varsinaisten traagisten elokuvien aikana. Toisaalta noissa Hollywood-hömpissä esimerkiksi musiikki ja hyvät näyttelijät saavat paljon aikaan. Sen sijaan varsinaisissa traagisissa elokuvissa meininki on ehkä liian todentuntuista, ja kukapa meistä nyt itkee esimerkiksi oikean elämän kuolemillekaan -- ellei kyse ole sitten todella läheisestä henkilöstä.