Stalinin kuolema, siinäpä aihe elokuvalle. Ja tämäkin elokuva ilmeisesti perustuu sarjakuvaan... Koominen tragedia tai miten tätä nyt luonnehtisi. Olen tätä monta päivää miettinyt mitä tästä sanoisi, enkä oikein vieläkään tiedä... Leffa on parhaimmillaan alussa kun Stalin on vielä hengissä ja saadaan seurata sitä pelon ja paranoian ilmapiiriä jollainen Neuvostoliitossa tuolloin kerrotaan olleen vallalla. Kun iso pomo sitten potkaisee tyhjää, tuntuu että elokuvan tekijöillä vaihdelaatikko hajoaa kuin jossain neuvostovalmisteisessa ajoneuvossa. Kun pitäisi vaihtaa vaihdetta niin eipäs aina onnistukaan, ilman jumittelua ja rutinoita. Maskeeraus ja puvustuskin on kuin jostain amatöörien kesäteatterista. Ehkä tarkoituksellisestikin, tunnelmaa keventäen? 3/5
Neuvostoliittolaisuus vaarantaa terveytesi voisi sopia motoksi Armando Iannuccin sukkelalle historialliselle farssille The Death of Stalin. Elokuvan satiiri osuu arkaan paikkaan, sillä veli venäläinen on jo ehtinyt kieltää levittämisen. Ripeästi etenevä vuoropuhelu ja toiminta tuovat mieleen klassikon Yks’, kaks’, kolme, mutta kielenkäyttö on terävää ja rivoa kuin Deadpoolissa. Yleisöllä (joka näkyi koostuvan lähinnä 1950-luvun kokoomusnuorista + minusta) oli hauskaa. The Death of Stalin alkaa tapauksella, josta kerrotaan Dmitri Šostakovitšin muistelmissa hiukan eri tavoin. Radiossa esitetään suorana lähetyksenä Mozartin pianokonsertto, mutta Stalin (Adrian McLoughlin) haluaa kyseisen äänilevyn. Kukaan ei uskalla oikaista erehtymätöntä diktaattoria (koska semmoisesta tulisi kuti päähän), vaan levy tehdään neuvostoliittolaisella tehokkuudella. Pianisti Marija Judina (Olga Kurylenko) oli historiallinen henkilö, ja hän todellakin kirjoitti Isä Aurinkoiselle haukkumakirjeen, joskin toisessa yhteydessä. Ylimalkaan elokuvassa tiivistetään pitempi tapahtumajakso muutamaan päivään. Anteeksi, täytyy päästää höyryä: Spoiler Džugašvili olisi saanut kuolla kusilätäkköönsä jo paljon, paljon aikaisemmin. Ukko kuvitteli esimerkiksi voivansa syödä Suomen mutta niinpä vain rikkoi hampaansa ja tapatti valtavasti neuvostosotilaita. Löytyi kaksi asiaa, joita viiksivallu ei pystynyt selättämään: Suomi ja kuolema. Elokuva keskittyy valtataisteluun, joka ukon kuolemaa seurasi. Statisteja lahdataan kuin Rambo V:ssä, kun todistajia, toisinajattelijoita ja kilpailija poistetaan maisemista. Keskuskomitean jäsenet osoittautuvat kukin omalla tavallaan selkärangattomiksi lieroiksi. Toteutus muistuttaa vauhdikasta teatterikappaletta. Päärooleissa nähdään melkoinen koomikkokaarti: Steve Buscemi (Hruštšov), Michael Palin (Molotov), Jeffrey Tambor (Malenkov), Simon Russell Beale (Berija), Paul Whitehouse (Mikojan), Andrea Riseborough (Svetlana), Rupert Friend (Vasili) ja Jason Isaacs (Žukov). Berijalle pidätyskeskukset olivat Spoiler yhtä ”pillukievaria”, joissa hän kävi raiskaamassa nuoria neitoja kuin Harvey Weinstein tähtösiä tai Jari Lindström Suomen työttömiä. Neuvostoliitto oli tyypillinen esimerkki roistovaltiosta. Rikollisryhmittymä pääsi kaappaamaan valtiokoneiston hallintaansa ja alkoi terrorisoida ja ryöstää koko kansakuntaa. Koska kyse oli nimenomaan epärehellisistä röyhkimyksistä, jotka takertuivat valtaan sairaalloisella vimmalla ja murhauttivat kunnollisia ihmisiä (esimerkiksi parhaita lääkäreitä ja kenraaleita), alkoivat valtion toiminnot ja kansantalous kärsiä yhä pahemmin, kunnes pöyhkeilevä, tyhmentynyt valtio lopulta romahti asevarustelukilpaan. (Kiitos, Ronald!) Tilanne ei ole juuri muuttunut — nyt Ryssänmaata kuppaa ”Putinin posse”, joka kahmii miljardeja taskuihinsa ja sitten ihmettelee, kun maan talous köhii ja kangertelee. (Ehkä tämä porukka ei ymmärrä, mitä tarkoittaa rajatuotoksen aleneminen.) Käräjätuomarit piipittävät hiljaisella äänellä Aleksei Navalnyille ja Pussy Riotille milloin mitäkin tuomioita, mutta vallanpitäjien arvostelijoita ei sentään aina murhata (kuka Politkovskaja?). Yhdysvalloissa ”Trumpin posse” onnistui tekemään tuottoisan diilin ja keplottelemaan Valkoiseen taloon, mutta oikeusvaltiota ei ole yhtä helppoa taitella omaan lompakkoon kuin tsaarien kesyttämää ja orjuuttamaa Venäjän kansaa. Niinpä Trump saapuu Helsinkiin kyselemään Putinilta neuvoja. (Vihje: Tärkeintä on tuomioistuinlaitoksen haltuunotto. Ja ainahan sitä voi armahtaa itsensä.) Venäjänmaalla Putinin lähtöä saattaa seurata samanlainen valtataistelu ja romahdus kuin aurinkoukon kuolemaa. Valitettavasti kansa on tsaarin ajoista alkaen ollut niin aivopesty (tai toivoton), että se kantaa viimeisetkin roponsa suosiolla gangsteriporukan taskuihin. Sitä paitsi laajamittainen omien kansalaisten lahtaaminen on edellyttänyt kosolti selkärangattomia kätyreitä ja ilmiantajia. Tuollainen kansa kuvittelee — pää kainalossa — johtavansa maailmanhistoriaa! ”Roistovaltiomiehet” pelkäävät eniten sitä, että heille nauretaan yleisesti ja heidät nähdään pelkkinä pikkurikollisina, jotka ovat vain sattuneet saamaan kätensä kaikkein isoimpaan pipariastiaan. Heille arvovaltakulissin ylläpitäminen on todellakin elämän ja kuoleman (tai ainakin elinkautisen) kysymys. Elokuvan musiikki (Christopher Willis) tukee tapahtumia ja luo neuvostoliittolaista tunnelmaa. Musiikin tyyli on leimallisen šostakovitšmaista. Kieli (ja varsinkin englanninkielinen kiroilu) on elokuvan ainut vieraannuttava elementti. Henkilöitä ei ole sen takia aina helppoa mieltää venäläisiksi. Jos piditte näytelmästä Mestariluokka, niin saatatte pitää myös tästä. Stalinin kuoleman aikaa käsittelee samaten Hrustaljov, autoni! 4½/5
Tulipahan tämäkin katsottua Maxivisionin boksin Cnomore-palvelusta. Ihan katsottava tekele ja monet edelläkerrotut asiat pitänevät paikkansa, tosin itse antaisin vain: 3/5 T: Vesku
Tragikomedia. Kuivaa huumoria. Mustaa huumoria. Ikävä todeta, mutta Venäjä ei ole tuosta juurikaan vuosikymmenien saatossa kehittynyt parempaan suuntaan, eli sama paska menininki jatkuu, ja sen laajuus ja törkeys vain vaihtelee. Diktatuuri ja siihen liittyvä lähipiirin valtapeli lienee tuolla todellisuutta tänä päivänäkin, eikä luottamusta ole kellään kehenkään eikä mihinkään. Perinteet ovat syvään juurtuneet, eikä "heikoilla" johtajilla ole sijaa tuolla. Väkivalta ja siihen liittyvän koneiston ohjaajat määräävät miten toimitaan. Kukaan ei uskalla todeta tosiasioita. Leffassa sivuttu konsertti/levytysepisodi oli aika veikeä esimerkki aiheesta. Tässä leffassa kaikki hahmot saavat pelätä henkensä edestä, ja se johtaa touhuihin jotka eivät kyllä edistä valtion etuja. Ja samaa paskaahan siellä on nytkin, eli ehkä tässä ei ole edes paljoteltu kovin isosti. Buscemi on hyvä Hrustsevina, eikä tässä nyt oikeastaan ihan huonoja suoritteita ole millään osastolla. Musiikki tuo jostakin syystä mieleen John Williamsin tuotokset, jokin teema siellä taitaa muistuttaa jotakin tuttua sävelkulkua. YLE Teeman HD-tallenteelta vahtasin, kuva oli laadultaan loistava ilmaishuviksi. Ehkä tämä olisi ollut vieläkin hauskempi katsoa, jos Venäjän nykytilanne ei olisi lähes yhtä surrealistinen. ***½/*****. PS. Toivoisin tälle pikaisesti jatko-osaa. Milloin mahdetaan julkaista "The Death of Putin"? Silläkään keisarilla ei ole vaatteita, järkeä, eikä myöskään inhimillisyyttä. Ja varmaankin vallanperimys tulee olemaan yhtä "mielenkiintoinen".