Eilen tuli vihdoin katsottua DVD:ltä Bruce McDonaldin The Tracey Fragments (2007), nimiroolissa Ellen Page (meillä levitysnimenä pelkkä Tracey). Elokuva oli monin puolin kiinnostava ja yllättävä. Visuaalinen ote on hyvin haasteellinen, sillä kuva-ala on lähes kautta koko elokuvan jaettu osiin (useimmiten suorakulmaisiin ruutuihin, jotka liikkuvat ja elävät kaiken aikaa). Tracey ei edusta tavanomaista tarinankerrontaa, jossa juoni etenee mutkattomasti alusta loppuun, vaan katsoja joutuu rekonstruoimaan tapahtumat kuin arvoituksellisimmissa film noir -teoksissa, joissa lähes koko juoni on takaumaa. Tässä elokuvassa takaumien rakenne on monitahoinen ja täysin epälineaarinen, ja elokuva on melkeinpä pakko katsoa uudestaan, jotta tarinan voisi hahmottaa lopullisesti. Nimensä mukaisesti The Tracey Fragments on kauttaaltaan katkelmallinen teos, ja katsoja pääsee vain hitaasti perille tapahtumista: osoittautuu, että Tracey Berkowitzin pikkuveli Sonny (Zie Souwand) on kadonnut ja tapahtuma on traumatisoinut koko perheen mutta erityisesti Traceyn, 15-vuotiaan isosiskon. Elokuva on siis teinidraama, mutta se on paljon muutakin. Traceyn ilmiselvänä esikuvana on varmastikin Bostonin kuristaja, jossa käytettiin pirstoutunutta kuva-alaa ja monikameratekniikkaa ilmaisemaan päähenkilön psykoottista hajoamista ja yhteisön hätäännystä. Vastaavaa tekniikkaa käytetään Traceyssa voimaperäisemmin ja kattavammin. Bostonin kuristajassa pirstoutunut kuva-ala säilytti kaiken aikaa ajallisen eheytensä, mutta Traceyssa mennään pitemmälle: monikameratekniikan lisäksi sama tapahtuma etenee eri ruuduissa omaan tahtiinsa jopa vain muutaman sekunnin viipeellä tai usean perättäisen toiston jonona, niin että syntyy kaikuvaikutelma, tai samanaikaisesti nähdään kokonaan erillisiä tapahtumia ja takautumia. Elokuvallinen ilmaisu siirtyy tässä uudenlaiselle tasolle, joka muistuttaa runoutta ja musiikkia. Laulussahan ei ole mitenkään epätavallista, että sanaa tai sävelkulkua toistetaan välittömästi: "Oli kesä, kesä, kesä, / oli pesä, pesä, pesä / tuolla koivussa korkealla." Elokuvassa se on kuitenkin epätavallista, ja vertauskohtia voi löytää kokeellisista elokuvista ja Alain Resnais'n tuotannosta (Muriel). Tracey on leikkauksen ja videoeditoinnin mestarinäyte. Kun psyykkinen jännite kasvaa suurimmilleen, kuvaan ilmestyy kolmikulmaisia fragmentteja; ja kun Tracey raivoaa puhelinkopissa, fragmenttien leikkaus korostaa hänen epätoivoaan. Mieleen tulee myös nuorisodraama Elämä polttaa (Dependencia sexual), jossa kahden kameran tekniikkaa käytetään johdonmukaisesti läpi koko elokuvan: Traceyssa korostuu se, kuinka katsoja itse osallistuu elokuvakokemuksen luomiseen. Epälineaarisessa juonessa (esim. Memento) katsoja joutuu rakentamaan mielessään tosiasiallisen tapahtumakulun eli tarinan (Venäjän formalistien fabula vs. sjuet), ja Traceyn katsoja joutuu koko ajan katsoessaan luomaan visuaalisesti ja lineaarisesti fragmentoituneen kuva-alan pohjalta myös sen, mitä kullakin hetkellä tosiasiallisesti tapahtuu ja mikä johtuu mistäkin; samoin katsoja joutuu selvittämään, mihin fragmenttiin ja mihin vaiheeseen ääni liittyy. Katsoja sitoutetaan elokuvakokemuksen rakentumiseen aivan toisella tavalla kuin suoraviivaisesti etenevässä juonielokuvassa. Taustadokumentissa (jota ei ole suomalaisessa DVD:ssä) ohjaaja painottaa sitä, kuinka monikuvatekniikka muistuttaa ihmismielen toimintaa, ja elokuvaa voi siksi pitää kognitiivisesti realistisena, vaikka ulkoisesti se tekee katsojasta riippuen runollisen tai sekavan vaikutelman. Monikuvatekniikan avulla voidaan esimerkiksi osoittaa syyseuraus-suhteita, kun teko ja sen seuraukset nähdään samanaikaisesti valkokankaalla, ja havainnollistaa muistin ja psyykkisen työskentelyn ominaisuuksia. Päähenkilö on kokenut voimakkaan psykologisen trauman, ja elokuva ilmentää psyykkistä pirstoutumista. Niinpä katsojalle syntyy aivan poikkeuksellinen eheyden kokemus silloin harvoin kun kuva-alaa ei ole jaettu. Elokuva nojaa Ellen Pagen roolityöhön. Hän on vakuuttava ja vaikuttava teininä, jota raastavat syyllisyys ("Olenko minä veljeni vartija?") ja onneton rakkaus Billy Zeroon (Slim Twig). Mieliinpainuva on myös transvestiitti psykoterapeutti tri Heker (Julian Richings), jonkinlainen nykyaikainen Teiresias. Käytössäni ei tällä hetkellä ole tilaääntä, joten en osaa arvioida, onko fragmentoitunutta ilmaisua pyritty tavoittelemaan tai korostamaan myös ääniraidan avulla (kuten Bostonin kuristajassa). Pohjoismaisessa DVD:ssä on äänenä vain Dolby Digital 2.0 surround, mutta USA:laisessa DVD:ssä on myös DD 5.1. Kuvanäytteet ovat pohjoismaisesta DVD:stä. Kuvanlaadultaan se näyttää samalta kuin USA:lainen. Ilmeisesti Tracey on kuvattu progressiiviselle SD-videolle, joten mitään säihkyvää kuvaa ei voi odottaakaan. Arvosana 4/5.