DIVA (Jean-Jacques Beineix, 1981) - Blu-ray (Futurefilm) Beineix on minulle uusi löytö ohjaajien keskuudessa. Valitettavasti Beineix kuoli vuoden alussa. Jokin aika sitten katsoin Betty Bluen ja nyt tämä toisen leffan, joka on miehen tuotannosta rohjettu Blu-raynä julkaista. Tämähän on miehen debyytti pitkissä leffoissa, ja melko vakuuttava onkin. Tykkään visuaalisesta tyylistä, joka pysyy toiminnallisissakin kohtauksissa miellyttävän rauhallisena. Leikkauksia ei ole liian tiheään. Linssien käyttö on hyvää. Kamerakulmissa on taiteellisuutta. Diva on jännä sekoitus erilaisia leffatyylejä ja tuo rikkaus antaa merkitystä tapahtumille. Ei tämä nyt sentään ollut mikään 5 tähden tajuntaa räjäyttävä kokemus ja tästäkin on kaivettavissa omat puutteensa ja kömpelyytensä, jos sille tielle lähdetään, mutta tällaisia leffoja minä haluaisin nähdä enemmän. Tällaisia lienee vaan tehty aika vähän ja julkaistu lätyllä vieläkin vähemmän. 4/5.
Candyman (1992) Olipas hyvä kirpparilöytö, olin tainnut nähdä aikasemmin vaan kerran joskus liian pienenä mitään tajuamatta. Kauhua hieman aikuisempaan makuun, teemoissa mm. urbaanilegendat joiden kotina kaupungin "pahat alueet" mitä ei ulkopuolisen kannattaisi mennä nuuskimaan. Junior (1994) Siihen nähden että elokuvan koko juoni on "Arnold odottaa lasta", tämä oli hyvinkin ... mikä nyt olisi kreisikomedian vastakohta, dokumentaristinen? No ei sentään, mutta mielenkiintoinen tekele ja viihdyttävämpi kuin imdb :n arvosana antoi olettaa.
The Batman (2022) Sarjakuvien suurena fanina olin haltioissani uudesta Batmanista. Paluu rauhallisempaan etsivä tyyppiseen tyyliin, joka on tuttua mm. sarjakuvalehtien sivuilta. Ajattelen myös että tämä tuntui jollain tapaa Batman Begins elokuvalta ja tarkoitan sillä sitä että elokuvan arvo nousee varmasti vuosien saatossa ja että koko ajan oli tunne että elokuva on vasta ensimmäinen näytös mahdollisesti trilogiassa tai jopa neljän elokuvan jatkumossa. Pidin Arvuuttajan "maskitonta" versiota, jopa selkeästi pelottavampana kuin pukua käyttävää versiota. Häiriintynyt ja kiehtova hahmo. Pingviini oli niin ikään loistava. Hieno maskeeraus ja olemus. Rikostutkija Gordon teki myös vaikutuksen ja toivon että myös hän olisi jatkossa kuvioissa. Itse Batman oli luokkaa ok, mutta voin hyvin kuvitella että tuo versio Batmanista uppoaa etenkin nuorempaan yleisöön. Tavallaan sellainen nuori, jolla on rankka tausta ja se näkyy koko olemuksessa. Gotham City oli huikea. Uskon että leffa paranee kuin viini vanhetessa. Tulen varmasti katsomaan tämänkin Batmanin lukuisia kertoja. Kuvanlaatu on sellaista kaunista, tunnelmallista taidetyyliä. Ei super tarkkaa kuvaa. Hieno HDR värimaailma pääsee varmasti vasta kunnolla oikeuksiinsa suurella kuva-alalla. 5/5
The Infiltrator (2016) Tämähän oli oikein loistava elokuva. Jännitettä oli vähintäänkin riittävästi. Soluttautujan oma oikea perhekin päätyi vaaravyöhykkeelle. Perustui ainakin jollakin tasolla tositapahtumiin, lopputekstien aikana esiteltiin faktoja. ****/*****. - Martta Kaukonen iski 15.5.2022 sininen majakka katolla ja kertoi miten asiat ovat. Aamulehdestä päivää jne: "Naiskuva on ällöttävä. **/***** " - Oli se oikein hyvä etten uskonut taaskaan Martta-tätiä, vaan tallensin leffan Subilta. Kukin meistä voi esittää omia perskohtaisia mielipiteitään esim. Dvdplazassa, mutta että Aamulehden tyhjäntoimittajana...
On valitettavasti Helsingin Sanomien toimittaja alunperin. Aamulehden juttujen taso on laskenut valitettavasti tältäkin osin sen jälkeen kun se myytiin Sanomille. T: Vesku
No ainakin pitäisi olla tietoinen, että Martta-täti kyllä urputtaa naiskuvasta, ellei elokuva sitten satu olemaan äärimmäisen feministisestä näkökulmasta tehty. Sitä voi ajatella, että tuo leffahan voi olla hyvä, kun Martta-täti ei siitä juuri muuta vikaa löytänyt kuin ällöttävän naiskuvan. Minä kun en itse vaadi elokuvilta mitään moraalista selkärankaa. Moiset vaatimukset kohdistan itse vain tosielämään. Eskapistinen viihde tai taide on olemassa siitä syystä, että ällöttävät naiskuvat sun muut karsinoidaan sinne, niin että itse yhteiskunnassa voidaan keskittyä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Martta-täti taas on näköjään sitä mieltä, että yhteiskunnan moraalisen perustan pitää ulottua taiteeseen ja viihteeseen asti ikäänkuin elokuvien hahmot olivat oikeita henkilöitä. Itse en ole koskaan uskonut elokuvakriitikoita. Syy on yksinkertainen: Minulla on oma maku. Ei se auta, vaikka kaikki maailman kriitikot ylistävät Citizen Kane-elokuvaa. Minä koen elokuvat oman makuni mukaan. Joskus toki jotkin kriitikot ovat kanssani jopa samaa mieltä, mutta se on väistämätöntä jo matemaattisten todennäköisyyksien takia. Usein kriitikkojen kirjoitukset ovat minulle viihdettä, joka naurattaa. Niin eri tavalla kriitikot usein kokevat elokuvat kuin minä itse. Esim. Spielbergin elokuvan "The Terminal" eräs kriitikko oli kokenut jonain metsän eläimien leikkinä. Pidin tuota luonnehdintaa aikoinaan äärimmäisen huvittavana verratessani sitä omiin fiiliksiin leffasta. Älkää uskoko Martta-tätejä. Uskokaa omia vaistojanne.
Näköjään olen digi-uusavuton. En löydä millään edes Kaukosta koko Aamulehdestä saati tuota arvostelua. Varmaan se on siunaus, mutta vähän kiinnostaisi?
Kaukonen kirjoittelee vain niitä lyhyitä telkkariarvioita , joten ei sivuilta taida paljon löytyä. Yhden päivän arvostelut löysin hesarin sivuilta haulla martta+kaukonen. Kaukosta olen minäkin tainnut jo muutamaan kertaan täällä hämmästellä, mutta Martta-täti on näköjään myös kirjailija https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007967247.html Täytyy sanoa kyllä että ulkoinen olemus vastaa kerrankin aika tarkkaan odotuksia. Ehkäpä valitettavasti muu tarina on maksumuurin takana, mutta ajatusmaailmaa kiteyttänee seuraava: "Feministisen romaanin naiskertojat on toteutettu vaikeahkosti sulatettavina hahmoina – latteuksineen päivineen. Clarissan puolison, Pekan, kerronta vain kuljettaa juonta eteenpäin. Toimittaja-Arton tehtävä on taustoittaa Clarissan ja Iran hahmoja, ” Edit. Lainataan nyt vielä yksi tuonne kirjoitettu kommentti, joka mielestäni aika hyvin kiteyttää mikä on homman nimi. "Elokuvakriitikkona häntä vaivaa kummallinen pakkomielle nostaa Helsingin Sanomissa julkaistaviin arvioihin elokuvien ulkopuolisia asioita, etenkin sellaisia jotka eivät liittyneet elokuvan julkaisuajankohtaan, vaan ovat tulleet ilmi nykypäivänä. Voisi jopa sanoa, että Kaukonen käyttää lyhyitäkin arvioitaan usein omien (poliittisten) agendojen ajamiselle."
Ghostbusters: Afterlife (2021) Ensimmäinen haamujengi on mieletön leffa, jonka mielikuvitus ja luovuus hakevat vertaistaan. Satun kuitenkin omistamaan kaikki sarjan neljä elokuvaa ja varmasti aikanaan viidennen osan, koska olen ollut aina hulluna tähän touhuun. Kuolemanjälkeisessä elämässä on ainakin ekstra-materiaalin mukaan otettu tarkasti huomioon sarjan aiemmat elokuvat. Parhaimmillaan leffassa onkin sitä aitoa Ghostbusters tunnelmaa ja audiovisuaalisuutta, mitä tulee musiikkiin ja erikoistehosteisiin. Toisaalta meno on välillä järkyttävän kömpelöä. Eniten minua ihmetyttää hahmojen suhtautuminen erilaisiin haamuihin. Onko sitten niin että kohtaamiset ovat niin täräyttäviä että esimerkiksi opettaja Grooberson, nähtyään haamun ensimmäistä kertaa, vain jatkaa elämäänsä normaalisti eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilmoittamatta siitä kenellekään? Hän olisi edes voinut ottaa yhteyttä Ray Stantziin yliluonnollisiin ilmiöihin liittyen. Afterlife tavoittelee nuorempaa yleisöä tarkoituksena nostaa leffasarja 80-luvun loistoonsa. Kuitenkin samalla on haluttu pitää vanhat fanit tyytyväisinä. Odotin vielä rajumpaa revittelyä ja menoa, mutta tässä on selkeästi lähdetty rakentamaan hitaasti, mutta varmasti jotain uutta ja suurempaa. Ollaanko seuraavaksi jälleen New Yorkissa täydellisesti flopanneen haamujengi re-maken jälkeen. Ehkä edellisen elokuvan saama murska tuomio on vaikuttanut tuotantoon koronan lisäksi. Kokonaisuutena, haamujengi fanina, olin kuitenkin alusta loppuun kyydissä mukana! Erikoistehosteet ovat upeita, kuten odottaa saattaa. Osa haamuista oli erittäin onnistuneita. Hahmot, vanhaa kaartia lukuunottamatta, eivät jättäneet juuri mitään vaikutusta, mutta ehkä pääosassa olikin koko ajan kummitusten jahtaaminen, joka on tehty hienosti. Auto, laitteet, aseet, kummitus-ansat. Täydellistä! Leffa jonka haluan nähdä heti uudestaan. Ekstramateriaali on laadukasta kuvan ja äänen lisäksi, jotka ovat D.V. / D.A. laatua.
211/The Bank Heist (2018) Ei ollut taidetta, mutta ei ollut ihan paskin Nicholas Cage -pätkäkään. Geneeristä ja kliseistä touhua kenties. Alku oli jostain syystä huonointa antia. Ylinäyttelemistä joissakin kohdissa. Mutta ei ollut tosiaankaan liian pitkä, ja täytti tehtävänsä elokuvallisena välipalana. Ihan jänskäkin muutamassa kohdassa. Ammuttiin aika paljon, lehmiä ei paikalla. Am am. Vanhana ER-fanina pidin niistä kohdista kun väkeä kärrättiin paikattavaksi. Vaikkakin tämänpäiväinen kouluampuminen hiukan vaikutti tunnelmiin. **½/*****. Oikeasti haluaisin laittaa ***/*****, mutta en kehtaa.
Ihmeellisimmät ja voimakkaimmat asiat elokuvassa ovat usein hyvin yksinkertaisia paperilla tai puhuttuna, ja siksi elokuva onkin olemassa. Elokuva on taikaa, jonka vaikutus yltää vain älyyn ja mieleen, joidenka tulisi toteuttaa itse konkreettinen työ, mutta viettien seuraaminen on paljon helpompaa ja tuntuu omassa mikrokosmoksessa ja kokemuksessaan usein paremmalta. Erityisen hyvin tämän merkityksen elokuvailmaisussa ja draamassa tiedosti henkilöohjauksen mestari William Friedkin kuudetta kokopitkää elokuvaprojektiaan vuonna 1973 työstäessään, josta oli tuleva sekä ohjaajan filmografian graalin malja että yksi aikansa kiistellyimmistä ja merkittävimmistä valtavirtaelokuvista genressään niin tyylillisesti kuin ratkaisuiltaan, ansaittua Oscar-ehdokkuutta unohtamatta. Manaaja on liioittelematta yksi vaikuttavimmista, painostavimmista ja voimakkaimmista painajaisista, jonka synty sekä lopullinen olemus kuuluvat elokuvahistorian haasteellisimpiin saavutuksiin mihin elokuvan taika on ikinä yltänyt, onnistuen omassa maailmassaan välittämään sanomansa meidän maailmaamme ja meidän maailmastamme pidäkkeettömästi ja kuvia kumartamatta. Vaikka itse tarina on yksinkertainen, ohjaaja tavoittaa esimerkillisesti siitä ne elementit, joissa yhdistyvät järjettömyys ja luonnollisuus. Yksinkertainen tarina ei ole este onnistuneelle elokuvalliselle maailmalle ja voimakkaalle tunnelmalle, joka on myös keskeisin piirre tälle elokuvalle ja ehkä antoisin näkökulma sen katsomiselle. Kuten monet unet, tarinan tunnelma - subjektiivisuudesta huolimatta ja juuri sen takia - voi olla uhkaavampi ja tuntemattomampi kuin mikään hereillä koettava. William Peter Blattyn taidokas sovitus valkokankaalle oman novellinsa pohjalta on myös teemaltaan ajattomin mahdollinen elokuva, koska niin kauan kuin ihmisiä on ollut, on yhteiskunnassa esiintynyt erinäisiä uskomuksia hyvästä ja pahasta, jumalista ja paholaisista, konkreettisemmin tai abstraktimmin. Pahuuden teema onkin suurimpia kaikista, koska se etsii syitä käyttäytymiseemme ja siihen, miksi pidämme omaa lajiamme niin loistavana, että näitä asioita harvat pystyvät myöntämään (myös) itsessään ja jokaisessa muussakin. Friedkin elokuvan symboliikka pahuudesta kuuluu kaikessa suoraviivaisuudessaan - ja ennen kaikkea "arkipäiväisyydessään" - elokuvahistorian mykistävimpiin. Pahuuden esiintyminen etenkin elokuvan alkujaksossa on nerokas keino asettaa tunnelma oikeanlaiseen tilaan. Dialogi ja dynamiikka sekä kauttaaltaan hyödynnetyt sisätilat kollektiivisen kauhun keskellä ovat koko teoksen kantava voima siinä missä hämmästyttävän voimakas leikkaus ja kameran mahdollistamat henkiset liikkeet silloin, kun kasvot niitä edellyttävät. Kameranliikkeillä ja leikkauksella, rajauksilla ja sommitteluilla on valtava merkitys mentaalisia ja sisäisiä tiloja rakentavassa kuvauksessa, jossa vakuuttavuus esitetyn dialogin ja sosiaalisen syvätarkkuuden ristitulessa välittyy kaiken elokuvallisen ollessa hillityimmillään ja pelkistetyimmillään, paistaen kohtauksista entistä intensiivisemmällä tavalla jo pelon pintatason jännitteessä. Visuaalinen kontrasti on niinikään uskomattoman läpitunkeutuvaa ja syvän tummanpuhuvaa vallitsevuutta, joka on alituisesti läsnä aktiivisena, lopussa entistäkin voimakkaampana, koska sen ollessa yksi hahmoista tulee senkin kehittyä, kuten kuvallisessa ilmaisussa ihmishahmojen niinikään. Roolityöt on virheettömyydessään häikäiseviä alusta loppuun, ja vaikka elokuva on täynnä vaikeita kohtauksia joihin liittyy shokkeja, epätietoisuutta, pelkoa ja tabuja sekä kirjo mieltä stimuloivia karmeuksia, etenkin silmien reaktioita vaativaa, ei missään vaiheessa katsoja joudu ajattelemaan, että reaktio ei ole todellinen tai uskottava. Lisäksi lohduttomaan tunnelmaan tuo tervetullutta outoutta ja persoonallisuutta hyvin irrationaaliset yksityiskohdat, joiden demonista sisältöä voi katsoja itse arvuutella tarkemmin, jolloin kokonaisuuden tasapaino kärjistyy tiettyyn suuntaan ja vaikutelma muuttuu katsojasta riippuen koomiseksi, raivostuttavaksi, turhauttavaksi tai entistä kiinnostavammaksi, jopa järkyttävämmäksi. Manaaja on elokuva, joka olisi jonkun toisen tekemänä romahtanut kasaan katastrofaalisesti. Friedkin onnistuminen niin monenlaisten elokuvien parissa perustuu pitkälti myös siihen, että hän on ymmärtänyt painotusten merkityksen milloinkaan kadottamatta läpi elokuvan viettelevää johtoajatusta, kerronnan ja kuvailmaisun konventioita ylikorostamatta. Samanlaista hätkähdyttävää dramaturgista mestarillisuutta elokuviensa näyttelijätyössä näkee yhä muutaman suuren ohjaajan tuotannossa joille ei vastinetta löydy. On perusteltua väittää, että kauhuelokuva tuskin koskaan on yltävä samalle ilmaisun visuaaliselle tasolle Friedkin surrealistisen genre-renesanssin rinnalle. Väitteen tueksi todisteet tästä on kaikkien nähtävissä kenties parhaasta selluloidille koskaan tuotetusta kauhuelokuvasta, jonka kadehdittu asema kerronnan mestarisuorituksena on klassikkona kiistaton. Edit. Vähemmän on niin paljon enemmän, yksinkertaisin keinoinkin toteutettuna, kuten spoilerin takaa löytyvä elokuvan alkuperäinen härnäri häiritsevänoloisesti todistaa: Spoiler Harvassa on ne tuotannon ulkopuolelta löydetyt sävellykset, jotka yhtä vaikuttavasti kykenee heijastamaan ohjaajan visuaalista kerrontaa ja alkuperäisideaa kuten Mike Oldfield'n käsittämättömän kaunis ja kuulijan ihon alle läpitunkeva Tubular Bells, jonka tie Manaajan tunnussäveleksi oli Friedkinille tuskien taival, minkä ikeessä ystävyyksiäkin menetettiin. Spoilerin takaa 10 minuutin tiivistelmä tapahtumista ohjaajan itsensä kertomana sekä ikoninen Tubular Bells: Spoiler
Fifty Shades of Black (2016) Marlon Wayans ja Kali Hawk pääosittavat tätä Scary Movien ja Teen Movien yms spoof-leffojen degeneroitunutta jälkeläistä. Nimestä voinee päätellä mikä leffa on toiminut inspiraation lähteenä... Ihan kivaa varmaan oli tätä tehdessä ja kyllä tämän kerran katsookin, huonompiakin leffoja olen nähnyt. 2/5
Green Knight 2021 Eka leffa arvosteluni. Eli ei missääntapauksessa huono elokuva. Mutta ei iskenyt itseni makuhermoon. Hyvät näyttelijät ja todella hienoa kuvausta kameralla. Rahaa varmasti palannut melko isosti tähän leffaan. Äänet ja musiikit myös laatua. Näytti lopputeksteissä lucas arts olevan äänisuunnittelun takana. Omaan makuun liian taiteellinen ja pakko myöntää, hidastempoinen. Mutta kyllä ilmanmuuta näkemisen arvoinen leffa,jos tän tyylisestä ritaritarusta tykkää.
Arrival 2016 Kyl ihan katsottava elokuva. Loppu jätti hyvän mielen. Mut kyl tää olisi pitäny nähdä jo aiemmin. Nyt ei ihan niin hyvin toiminu, vallitsevan maailmantilanteenkin takia. No, tietysti tämä oli scifi - fantasiaa ja pitäisi sillä mielellä katsoa. Mutta tämä on tehty kyllä hyvin realistisesti ja nykymaailmaankin vertautuvana. Niin, siihen nähden en ihan lähde "ostamaan" leffan tapahtumia, että kaikki maailman maat rupeisivat tekemään yhteistyötä ja toivottamaan tervetulleksi ulkoavaruuden vierailijoita. Eräänkin Putinin toimien johdosta. Mut se siitä. Ei hullumpi leffa noin muuten.
En nyt pariin vuoteen leffaa ole nähnyt, mutta eikös siinä käynyt juuri siten, että eri maat alkoivat vähän kinastelemaan keskenään...?
Juu, niinhän ne alkavat kinastelemaan. Mut yllättävän kauan siihen menee et rupeavat eri valtiot riitelemään, mitä tehdään. Kun todennäköisesti joku valtio olisi ampunut kyseisen kivipaasin sen enemmittä lätinöittä alta aikayksikön tonttiin. Kuitenkin 12 kappaletta ympäri maailman noita ilmesty kerralla. Joo, ehkä itse annoin ton kerronnan realistisuuden vaikuttaa, et rupes vertaan nykyhetkeen. Ku siis mitä realististista siinä on, et joukko "mustekalaa" muistuttavia avaruusolioita saapuu "pitkulaisilla obelixin hiidenkivillä" maapallolle, voisi Juhan Af Grann kysyä. Se on vain elokuvaa.
Viimeksi kateltuja kirppariostoksia: Halloween 5 (1989) Hädin tuskin juonellinen elokuva, mutta olihan levyllinen hämmentävää videokuvaa ja useasti toistuvia kohtauksia. Mykkä pikkutyttö huutoitkemässä kameralle, maaninen kaljusetä uhkailemassa ja riepottelemassa lasta, toisaalla muutama kiimainen teini lirkuttelemassa toisilleen ja tappaja lähestymässä yksi kerrallaan jokaista puukkoineen. Melkeinpä mielenkiintoisin näytös oli heti alkuminuutilla kun elokuva päätti esittää miten hirviö/Myers selvisi elossa viime kertaisesta jatko-osasta. The hand that rocks the cradle (1992) Kostonhimoinen lapsenvahti ei tyydy katselemaan vain ikkunoista, vaan pääsee luikertelemaan perheen katon alle missä kasvot muuttuvat ihastuttavan nopeasti häijyiksi. The brood (1979) En ole Cronenbergin leffoja hirveästi nähnyt mutta tämä oli hyvä. Pitkästä aikaa jotain ikäänkuin elävää materiaalia mistä ei nähnyt jatkuvasti etukäteen mitä seuraavien käänteitten takaa on tulossa. Tarinan pääpiirteistä voisi kai laveasti sanoa että mies yrittää selvitellä välejään vaimoonsa joka on vihainen ja saavuttamattomissa hyvin erikoisessa terapiassa, mutta en oikeastaan tiedä kuvaileeko tämä elokuvaa minkään vertaa. Doppelganger (1993) Hyvin tavallisenoloinen tarina pikkuisella twistillä. Miehen kämppikseksi tulee nainen jonka ympärillä on tapahtunut synkkiä ja joka puhuu outoja kaksoisolennosta. En tiedä herättelikö vain jotain vuokra-vhs -muistoja, mutta omalla kömpelöllä tavallaan oli ihan viihdyttävä katselu.