Hmm, mikä tuossa shokeeraavuudessa sotii taiteen määritelmää vastaan, kuka edes on oikea ihminen määrittelemään taidetta? Tekeekö muka negatiivisten (pelko, viha, ahdistus) tunteiden herättäminen elokuvasta jotenkin epäonnistuneen? Jos elokuvataiteilija haluaa ahdistaa yleisöään, jos tämä on jopa kyseisen teoksen perimmäinen tarkoitus, ja onnistuu siinä, niin miten se tekee kyseisestä elokuvasta paskan? Eikö kyseessä ole päinvastoin juuri onnistunut teos? Samanlaista keskustelua käytiin aiemmin muistaakseni Unelmien Sielunmessun tiimoilta, joku ei elokuvan aiheuttaman pahan olon vuoksi siitä pitänyt.
Samppa, Jokainen ajattelee taiteen tavallaan. Mielestäni taiteesta pitää jäädä jollain tasolla hyvä olo jälkeenpäin. En pidä tauluista, ovat nekin taidetta mutta ne eivät kosketa minua millään tasolla. Musiikista saa hyvän olon myöskin helposti ja soittamalla onnistumisen tunteen. Tottakai on myös lauluja joista tulee huono fiilis, eikä laulu ole mitenkään epäonnistunut. Pääasia että tulee fiilis joka jollain tavalla merkitsee jotain. Mutta jos laulu on sellainen että muutaman kuuntelu kerran jälkeen ei tule mitään ihmeellistä tunnetta niin sitten laulu on epäonnistunut. Unelmien Sielunmessussa itselläni ei kyllä tökkinyt se ahdistavuus vaan tarinan teennäisyys ja mitäänsanomattomuus, mutta nyt eksytään aiheesta Ja elokuvahan on aina onnistunut jos se onnistuu herättämään tunteita. Lynch elokuvat ovat ilmeisesti aika monelle teille sen tehneet.
Eihän taiteen tarkoitus todellakaan ole tuottaa hyvää oloa. Tai siis voihan sekin olla tavoitteena, mutta ei välttämättä. Enemmänkin taiteen tarkoituksena on herättää ajatuksia ja kysymyksiä ehkä joskus jopa antaa vastauksia. Viihteen perimmäisenä tarkoituksena ehkä onkin sitten tuon hyvän mielen tuottaminen.
Jos Dyynin perusteella pitää jotain sanoa niin Lynch on :king: Leffassa on hyvän tarinan lisäksi sopivaa synkkyyttä, fiilistä ja kohtauksia jotka pistävät miettimään - tulkintaa ei ole tehty kuten tv-sarjassa, jossa kaikki lyödään kuin tarjottimella eteen. Itseasiassa kirjat on valjuja leffaan verrattuna, tämä tietysti voisi olla toisin jos olisin lukenut ne ennen leffan katsomista, mutta kun en. Twin Peaks oli myöskin loistava, ainakin tiettyyn pisteeseen, Elefanttimies tuli katsottua 20 vuotta liian myöhään joten ei siitä sen enempää. Mä arvostan omaperäisyyttä, pidin tekeleistä sitten tai en. Lynchejä lisää, Michael Bayt perseeseen.
Minusta Dyyni on kyllä ainoa elokuva jonka perusteella voisikin sanoa, että David Lynch on paska Todella epäonnistunut elokuva.
Tuo oli mielenkiintoinen pointti. Mitkä leffat sitten ovat sinussa tuollaisen tunteen onnistuneet herättämään? Mutta palatakseni Lynchiin. Pohdiskelin elilen illalla tätä keskstelua ja hänen elokuviaan (olisin varmaan ruvennut niitä katsomaankin, jollei DVD-soittomeni olisi paskana) ja aloin ihmetellä, mikä niissä oikeastaan on niin shokeeraavaa. Ovathan hänen visionsa omituisia ja joskus ahdistaviakin, mutta varsinaisia shokkiefektejä ei tullut mieleen. Esimerkkejä! Ja entäpä tämä leffojen tuottama hyvä olo sitten? Kaikenlaiset happy happy joy joy-leffat antavat ehkä helpotusta elämän synkkyyteen kestonsa ajan, mutta yleensä niiden vaikutus lakkaaa heti teatterin ovesta vesisateeseen astuessa. Mielestäni ainoastaan elokuvat, joissa uskalletaan tarttua mielen pimeään puoleen oikein tosissaan voivat antaa sellaisen puhdistautumisen tunteen joka tuntuu vielä monta päivää leffan näkemisen jälkeenkin. Alitajunnan möröistä vaikeneminen ei poista niitä! Mutta toki on niin, ettei Lynchin teosten kaltaisia ravistelevia elokuvia voi katsoa ihan joka päivä - pikaruoallakin on paikkansa, sitä en kiistä.
Joka kerta käy kylmät väreet iholla kun tulee Dyynissä oleva loppukohtaus jossa Paul karjaisee Faydin rintalastan auki. Lyhykäisyydessään aivan loistavan karmiva esitys. Toisena voisi mainita tylyä sydänkorkkia ja Paronin extaasi-mielentilaa jonka se siitä saa, kun tappaa sen yhen nuoren pojan.
Heh...kaikki varmaan riemuitsevat, kun liityn keskusteluun. No panic....en ole nähnyt ilmeisesti yhtään Lynchin leffaa vielä(ja nyttenkös ka**** vasta niskaan tuleekin). Mutta en kommentoi siis leffoja millään tavalla. Ihan tällainen pieni kysymys joka varmaan kuulostaa Lynchin leffoja nähneiltä hassuilta, mutta tähän sitten mielellään kyllä tai ei vastaus: Onko Lynch koskaan sanonut julkisesti, että ei tarkoituksellisesti koita shokeerata leffoillaan? Juu, tähän voi jaaritella kaikennäköistä vastaukseksi, mutta nyt kelpaa vain kyllä tai ei vastaus. Kyllähän tuo vähän nyt noita leffoja koski, mutta ilmeisesti tällainen kysymys kuitenkin sallittaneen......
Lynch ei juuri kommentoi tai selittele elokuviaan muutenkaan millään tavalla. Elokuvat puhuvat puolestaan ja jokainen saa itse päätellä mitä ne tarkoittaa.
Luin äsken yhestä arvostelusta että Lynchiä aikanaan harkittiin Return Of The Jedin ohjaajaksi. Tuskin olis tyylillisesti toiminut jatko-osana, mut mielenkiintoinen ajatus (...näin turvallisesti jälkikäteen )
Niin no tuskinpa Lynch olisi Jedin Paluussa hirveästi itseään päässyt toteuttamaan. Star Wars on kuitenkin Lucasin show lopulta. Verhoeveniahan harkittiin myös Jedin Paluun ohjaajan pallille.
Sitten jatkokysymys tuohon edelliseen: Voiko taiteilijan tuotoksista tehdä päätelmiä siitä, millainen ihminen tämä todellisuudessa on? Voiko esim. Lynchin leffoista tehdä jonkun syväluotaavan kartoituksen, että voisi sanoa, että näitten leffojen ohjaaja on sellainen ja sellainen heppu siviilissä?
Noh eiköhän Lynch ole tinkimätön taiteilija, joka ei todellakaan halua kumarrella studiopomoja, eikä varsinaisesti mieti elokuvien mahd. tuottoa niitä tehdessään. Varmasti siviilissä aika ujokin persoona.
Mielestäni se on hyvä asia! Mistäs tommosen top5 listan oot löytäny? Ehkä jostain kaukaa menneisyydestä? Nykyään tuolta on kyllä lentänyt melkein kaikki leffat pois ja korvautunu uusilla. Ehkä vain T2 on jääny, seki pudotuspaikalla.
Olet saanut lempinimen "Jimmy Stewart Marsista", koska monien mielestä luonteenlaatusi ja taiteesi ovat keskenään ristiriitaisia. Ovatko he mielestäsi oikeassa? LYNCH: Pitänee paikkansa, koska jokaisessa ihmisessä on sisäpuoli ja ulkopuoli, jotka joskus ovat ristiriisadda. Tuntuuko siltä, että niiden välinen kuilu olisi tavallista suurempi sinun kohdallasi? LYNCH: Voi olla: iso kuilu synapseissa! David Cronenbergin tapauksessa on monesti mietitty samaa. Hän näyttää ja kuulostaa hyvin tavalliselta, tasapainoiselta mieheltä, mutta hänen luomansa elokuvat ovat häiriintyneitä painajaisia. Herää kysymys: onko Cronenberg pohjimmiltaan mielipuoli, joa joutuu esittämään tavallista pysyäkseen toimintakykyisenä? Vai hakeeko hän rankasta tuotannosta vaihtelua tavallisen miehen elämäänsä? Kumpi oli ensin? LYNCH: Hän on kumpaakin. Ihmisen tuotanto kertoo hänen luonteestaan enemmän kuin kävelytyyli. Kävelytyylistä näkee jäävuoren huipun, joka ei juuri vastaa sisäistä todellisuutta.
Spekulointia(naurettavaa sellaista) ilmaan ja tästä ei kenenkään tule ottaa poroja sieraimiin: Voihan Lynch olla vaikka laskelmoiva hullu, jonka ainut tarkoitus on leffoillaan nimenomaan järkyttää ihmisiä. Eihän sitä voi tietää. Sitten kun ihmiset ovat leffoja katsoneet niin he ovat löytäneet niistä jotain todella nerokasta ainakin omasta mielestään. Ainakin jos leffoja katsoo useaan kertaan, niin niistä varmasti jokainen saa kehiteltyä mielessään vaikka millaisia piiloviestejä ja varmasti myös sellaisia, joita ohjaaja ei edes ole tarkoituksella sinne laittanut tai laittanut ne sinne jossain täysin muussa merkityksessä, miten katsoja ne ymmärtää. Se on ihan totta, että pitempiaikainen tutkailu voi paljastaa uusia puolia leffoista ja muistakin taiteenlajeista(kerran kuviksentyönä tutkittiin tauluja ja keksin kohteestani aivan ihmeellisiä puoli ja ilmeisesti ei mitään ihan huonojakaan, kun tutkielmastani tuli ryhmän parhaat pisteet). No mutta nyt tämä sepustelu alkaa mennä taas yllättäen way off topic.....kuten aina. Voiko leffan mielestänne kuluttaa loppuun? Kuten jo aiemmin sanoin, että tarkalla tutkimisella ja miettimisellä leffoista varmasti löytää asioita, joita ohjaaja ei leffaa tehdessään ole tarkoituksella sinne laittanut tai ei ole kuunakullanvalkeana edes ajatelllut, että jonkin kohdan voisi ymmärtää kymmenellä eri tavalla, miten hän on sen ajatellut.....niin mitä mieltä olette, onko tämä hyvä vai huono asia? kertoohan se jotain kohdan monipuolisuudesta, jos sen voi monella tavalla ymmärtää, mutta sitten tällainen jatkokysymys: Jos mainetta ja mammonaan olisi tämäntapaisista kohtauksista jaossa, niin kenelle tuo maine ja mammona kuuluisi? Ohjaajalle, joka ei kohtausta tehdessään edes ajatellut, että kohdan voi ymmärtää 9 muulla eri tavalla? No niin....ehkä traban historian eniten off topiciin menevä juttu Pitääkin joku kaunis päivä vuokrata tuo Lost highway....
Tuota noin. Ensimmäisenä tulee mieleen American History X. Elokuvan jälkeen tunne oli että kumpa osaisin tehdä noin hyvän elokuvan. Samanlainen fiilis tuli American Beautyn jälkeen. Spoiler No Dennis Hopperin ensimmäinen kohtaus Blue Velvetissä oli aika shokeeravan sairas. Siis onhan se joidenkin "happy happy joy joy" -elokuvien kohdalla juuri näin, mutta esimerkiksi LOTR kohdalla itselleni jäi upea olo vaikka lätäkköön astuinkin. Pystyi vilpittömästi hymyilemään kun oli nähnyt yhden loistavan elokuvan. En ole varmaankaan elokuvissa nähnyt muuta yhtä loistavaa elokuvaa. Forrest Gumpin jälkeen tuo hyvä olo kesti pitkään vaikka en sitä tosin elokuvissa nähnytkään. Forrest on kanssa yksi elokuva, jonka jälkeen tekee mieli ohjata ja näytellä oma elokuva. Replyjä tuli niin paljon ja monissa mentiin hieman off topic niin en rupea sen kummemmin kommentoimaan ellei sieltä nyt jotain jännää löydy.
Miten olen missannutkin tämän kekustelun. Uskoni trabaan herää jälleen muutamien 'miten tämä subbari kytketään' -keskustelujen jälkeen. Olen itseasiassa vasta tutustumassa Lynchin tuotantoon. Twin Peaks on ollut kestosuosikki jo pitkään, mutta leffojen makuun pääsin vasta äskettäin katsomalla Mulholland Driven. Ei miestä voi muuksi nimittää kuin neroksi, olivat leffat sitten laskelmoituja tai ei. Lynchin shokit ovat jotain syvempää kuin vain äkkinäinen kirkaisu tai välähtävä veitsi. Jännitys kasvaa kasvamistaan vaikkei varsinaisesti mitään pelon aihetta sinäänsä olisikaan. Esimerkiksi Mulhollandin alkumetreillä painostavuus mielestäni alkaa Ritan muistinmenetyksestä. Tiedetään, että jotain omituista on tapahtunut, mutta mitä? Ja heti kun keksii jonkin järkiperäisen selityksen, se tyrmätään seuraavassa käänteessä. Tulee jopa sellainen olo, että olenko itse ihan pimahtanut kun en saa asiasta mitään tolkkua. Eräs yksittäinen shokkiefekti tulee Mulhollandista mieleen, tämä 'selitys' on kuitenkin parasta laittaa spoilereihin.. Spoiler Edelleen leffan alkupuolella kun miehet keskustelevat ravintolassa ja toinen kertoo näkemästään unesta. Uni alkaa käydä toteen ja lopulta rähjääntynyt miekkonen tulee esiin kulman takaa. Tässä kohtauksessa siis rakennetaan pikkuhiljaa tilannetta ja jännitystä eteenpäin siitä lähtökohdasta, että mitä jos painajainen kävisikin toteen. Spoiler Pelästyin aivan tolkuttomasti tuota kulman takaa hitaasti esiin tulevaa rumilusta. Vaikka tilanne oli jo kerrottu aikaisemmin, oli kuitenkin absurdia olettaa, että niin todella tapahtuisi. Annetaan siis katsojan olettaa toista ja sitten vedetään taas matto alta. Hmm.. tulipa sekalaista jaarittelua. Mutta kun kerran Lynchistä puhutaan, niin asioita ei pidäkään ilmaista täsmällisesti. Olisi kuitenkin mukava kuulla lisää kommentteja nimenomaan tästä aiheesta että mikä Lynchin leffoissa pelottaa/ahdistaa/shokeeraa?