Gibson vs. Tarantino - kumpi kovempi ohjaaja?

Itseäni ei Tarantinon näyttely taikka naama ole ikinä häirinnyt. From Dusk Till Dawnissa mies vetää mielestäni loisto roolin. Desperadon kusiläppä kohtauskin on aika legendaarinen.

 

Musta tämä Clooneyn hahmon pikkuveljen rooli oli kanssa mainio, vähemmän Tarantino sivummalla pikkunilkin rooleissa on häirinnyt.

 

Tuo oli tosiaan yllättävänkin hyvä rooli Tarantinolta. Toisin kun miehen pieni rooli Djangossa, joka melkein pilaa koko leffan.

 

Mel Gibson:

The Man Without a Face 2,5/5
Braveheart 4-/5
Passion of Christ 3,5/5
Apocalypto 4-/5

Quentin Tarantino:

Reservoir Dogs 4-/5
Pulp Fiction 4,5/5
Jackie Brown 3,5/5
Kill Bill 4/5
Kill Bill Vol. 2 4-/5
Death Proof 2+/5
Inglourious Basterds 3,5/5
Django Unchained näkemättä

Kummatkin ovat mielestäni loistavia ohjaajia ja Gibson tämän lisäksi hyvä näyttelijä.
Gibsonilta toivoisin ehdottomasti uusi ohjauksia. Herran siviilissä tekemät ”mokat” ilmeisesti
vaikeuttavat tätä.
Kuten Comedy Centralin Roastessa sanottiin Charlie Sheenille: Pahin moka minkä Hollywoodissa
voi tehdä uransa kannalta on Haistattaa vitut työnantajalle ja vielä pahempaa Haistattaa vitut
Juutalaiselle työnantajalle
Herra Gibson ”sekoilut” johtuvat luultavammin alkoholin liikakäytöstä, perhekasvatuksesta (isä), pelko vanhenemisesta (joissakin haastatteluissa tämä on silmiinpistävää) ja hurahtamisesta vääränlaiseen naiseen (Grigorieva).

Mel Gibson: Antisemitisti?
Roman Polanski: Bedofiili

Kummankin yllämainitun herran elokuvat ovat hyviä ja jatkan niiden katsomista heidän siviilielämästä riippumatta.
Silti annan ääneni Quentin Tarantinolle. Herran "ohjaus" (ei mitään mullistavaa), KÄSIKIRJOITUS (small talkin käyttö) ja elokuvien musiikin valinnat/käyttö ovat vertaansa vailla! Tarantinon uutta elokuvaa tulee aina odotettua.
Gibsonin filmografia kasvua odotelessa:thumbsup:
Tätä odotellessa http://www.blu-ray.com/movies/The-Mad-Max-Trilogy-Blu-ray/66743/

 

Ääni Gibsonille. Kun kerran nimenomaan ohjaajana tehdyistä leffoista on kyse. Tarantino on parhaimmillaan käsikirjoittajana ja niinpä miehen parhaat leffat onkin ohjannut joku muu (True Romance, NBK ja From Dusk Till Dawn). Pulp Fiction on toki klassikko mutta se ei yksin riitä top-kolmoseen... Gibson sen sijaan on ollut tasaisen varma ohjaaja, tyyliltään toki enemmän vanhan ajan koulukuntaa eli tarinan kerronnan loogisuus on tärkeää eikä leffat muodostu löyhästi toisiinsa sidotuista yksittäisistä läpänheittokohtauksista niinkuin Tarantinolla.

 

Ensin mainittu onkin näkemättä. Jälkimmäinen on toki 'ihan ok' mutta ei yksin hyvitä niitä kaikkia muita heikompia suorituksia. Puhuisi edes normaalisti, niin sekin jo helpottaisi. 'Molemmissa Djangoissa' tuo yrittää vääntää jotain omituista täysin villiin länteen sopimatonta ja erittäin väkisin väännetyn kuuloista murretta.

 

Djangossa oltiin aussina liikenteessä, mikä oli prikulleen leffaan sopivaa - varsinkin kun kyse ei ollut länkkäristä ja alueella aikanaan vaikuttivat juurikin nuo aussilaiset kaivostoiminnan miehet.

 

Lainataan tuosta toisesta viestistä ja laitetaan omat pisteet perään.

The Man Without a Face 3+/5
Braveheart 5/5
Passion of Christ 2/5
Apocalypto 3,5/5

Quentin Tarantino:

Reservoir Dogs 4/5
Pulp Fiction 5/5
Jackie Brown 4/5
Kill Bill 4/5
Kill Bill Vol. 2 4/5
Death Proof 3-/5
Inglourious Basterds 3,5/5
Django Unchained näkemättä

Mielestäni harva ohjaaja pystyy tuollaista putkea vetäisemään kuin Tarantino, tosin nuo sen elokuvat ovat aikas erikoisia joidenkin mielestä joten siltä kannalta ymmärrän kritiikin. Ainoa pettymys oli sillä tosiaan tuo Death Proof, sen antamat odotukset tosin laskivat vielä leffan tasoa ja en ole sitä vuosiin edes katsonut. sekään ei mielestäni ole huono vaan ainoastaan ok. Pulppihan sillä on taas mielestäni niin mestariteos kuin olla ja voi, sitten loput tulevatkin takuuvarmoina todella hyvinä leffoina.

Gipsonilla on taas ohjauksia vähemmän mutta niissäkin on puolet onnistumisia, Braveheartia ei voi kyllin kehua koska on mielestäni upea leffa. Tuon The man without facen näin ekan kerran jo melkein parikymmentä vuotta sitten ja tykkäsin siitä, toisen kerran näin ihan aikuisiällä ja tykkäsin edelleen. Mielestäni omalla tavallaan koskettava elokuva miehen ja nuoren pojan suhteesta, ei siis mikään mestariteos mutta hyvä. Apocalypto vaatii varmaan toisen katselukerran että pääsee kunnolla sisään siihen, ei mikään mestariteos muttei huonokaan. Eriikoinen, upeasti kuvattu, pisteet siitä kielijutusta. Sitten taas se ylipitkä S/M pätkä niin ei helvetti, meinasin ristiinnaulita itseni kiveksistä kun teki niin pahaa katsoa sitä. Ainoa ajatus mielessä oli,EI TÄMÄ IKINÄ LOPU.

En nyt ota kantaa näyttelylahjoihin koska niistä ei ollut kyse, sanon vain näyttelijänä että Gipson kuuluu itselle siihen katraaseen mistä tykkään. Vaikkakin siviilielämä laski miehen pisteitä rajusti. Ennen miehellä oli iso perhe ja jopa se saamarin iso yksityinen kirkkokin siellä tilallaan, nyt ei ole isoa perhettä vaan pari häntäheikkistripparia mukana ja varmaan tilallakin on yksityinen baari/ilotalo.

Mutta ääni menee Tarantinolle.

 

Tulipa eilen vihdoin katsastettua Passion of the christ ja olipa kopioitu törkeästi eräästä kirjasta kohtauksia, nimiä ja dialogia. Loppuratkaisukin tuntui liian tutulta. Tietenkin Gibson-faneille tämä menee läpi kun miehen ympärillä tuntuu olevan jonkinlainen kultti.

No joo, Gibsonilla on kyllä huumorintajua; kun Jesseä naulitaan ristiin ja kaiuttimista kaikuu iloiset ketsuppipullosplatter-äänitehosteet niin ei voi olla nauramatta.

 

Tarantinon viidenneksi paras elokuva on parempi kuin Gibsonin paras, joten tässä ei ole edes kilpailua.

 

Et ole kuullut käsitteistä "perustuu tositapahtumiin" ja "remake". No nyt olet. Miten tuo kultti muuten ilmenee?

Kärsimys (ja pahuus) on yksi nykyajan suurista tabuista, näkyy siinäkin että monet kuvittelevat sen olevan turhaa, tarkoituksetonta, ja ilmeisesti Gibson onnistui saamaan sinultakin esiin hämmentyneen kieltoreaktion.

 

Lol.

Oletko muuten itse kuullut käsitteestä huumorintaju?

Mitä? Vittu mitä settiä taas. Mistä revit näitä juttuja? Olenko puhunut jostain kärsimyksestä ja pahuudesta? Mikä helvetin kieltoreaktio? Mikä hämmennys?

Kyseiset yliampuvat ääniefektit olivat kohtauksessa mielestäni erittäin hauskoja, ei siinä sen kummempaa.

 

En tajua.

QED.

 

Kuinka yllättävää.

Edelleen, ääniefektit olivat yliampuvuudessaan hauskoja. Mikä siinä on niin vaikea käsittää? Ei siinä ollut sen kummempaa. Ihan hieno kohtaus meni pilalle (tai sai uuden merkityksen) sen takia.

EDIT: Hetkinen, oliko tämä PotC mielestäsi siis re-make vai "perustuu tositapahtumiin"?

 

Ehkä sinun fasistiseen, ikävän yleiseen maailmankuvaasi.

Tsekkasin pätkän. Gibson kuvitti näppärästi katsojan kokemuksen, siinä_hän haluaa myötäelää Jeesuksen kärsimyksiä.

Molempia.

 

Just.

Eipä tuossa mitään näppärää ollut, täysin perinteikästä, joskin mitäänsanomatonta kamerankäyttöä. Rohkeampi ja näppärämpi kamerankäyttö alkoi elokuvan viimeisillä minuuteilla. (Vai jopa sekunneilla?)

Olisi tosiaan voinut siihen ääniraitaankin panostaa, mikä funktio niillä kliseisillä ja yliampuvilla efekteillä oli? Tuskin oli tarkoitus tehdä kohtauksesta hauskempaa? Mielestäni rikkoi elokuvan tyylin täysin ja immersio oli tiessään. (Vähän samoin kuin Tarantino joissain kohtauksissa)

Ehkä tämä selittää miksi sulla tuntuu olevan joskus niin vaikeaa hyväksyä muiden mielipiteitä vaan julistat omiasi absoluuttisena totuutena.

 

Yleensä tässä vaiheessa keskustelu tyssääkin, kun osoittaa toisen taipumuksen tasa-arvottaa ihmiset.

Perinteikäs kuvaustapa voi olla varsin näppärä tapa tehdä elokuvaa, etenkin kun pyrkimys on kohti realistista tunnelmaa josta taas Tarantino ei juurikaan ymmärrä. Silloin tarkoituksena tekniikalla on lähentää katsoja, eikä etäännyttää. Mitä enemmän kamera hyörii pyörii sitä vähemmän katsojan vastaanotolle ja omille ajatuksille annetaan tilaa kehittyä. Mielestäsi siis Kubrick, Haneke ym. ovat surkeita ohjaajia. Kertoo aika paljon imo.

Juurihan sen sinulle selitin. Elokuvan äänimaailma on olennaisen tärkeä keino tuoda katsoja tapahtumien keskelle. Katsoja sitten reagoi omien lähtökohtiensa mukaisesti. Eivät ne äänet sieltä hypänneet kun ymmärsi tapahtuman raakuuden, mittakaavasta puhumattakaan. Kohtaus, jossa suuri inhimillisyys tapetaan ja sinä valitat yksittäisistä taustaäänistä? Kertonee jotakin sekin.

Minulla vaikeaa? Minä kun olen täällä ollut keskustelemassa kenen tahansa kanssa, mikä jo lähtökohtaisesti merkitsee eri mielipiteiden kunnioittamista. No ilmeisesti tuo on taas sitä "suvaitsevaisuutta". Sitäpaitsi kai se nyt olisi hölmöä kertoa väärinä pitämiään mielipiteitä.

 

Voi toki, mutta tässä PotC:ssa se ei sitä ollut. Täysin keskinkertaista jöötiä joka vielä pilataan mauttomalla äänisuunnittelulla. Jos kerta pyritään kohti realistista tunnelmaa, niin eikö tehokeinona voisi toimia minimaalisuus ja askeettisuus Hollywood-siirapin sijaan? Tai voihan musiikilla ja muilla äänillä aiheuttaa vaikka ähkyn katsojalle ja lähestyä kohtausta sitä kautta, mutta tällainen keskitien kulkeminen tuntuu vain liian helpolta ratkaisulta. Amerikkalaisille tehtyä elokuvaa, se minulla tulee ensimmäisenä mieleen.

En taas ymmärrä mitä puhut kameran hyörimisestä ja pyörimisestä? Ei Haneken tai Kubrickin elokuvissa noin suuria tyylirikkoja tai mitäänsanomattomuuksia ole, oli herrojen leffoista mitä mieltä tahansa.

Nimenomaan. Miksi siis elokuvan tunnelma rikottiin näin ja vietiin katsoja kauemmas tapahtumista? Kyseessähän voi olla kannanotto; nykypäivänäkin väkivaltaviihde on suosittua, ihmiset pystyvät pahoihin tekoihin, jne. En tosin usko tähän sillä samansuuntainen kannanotto nähtiin Marian toimesta (tässä oli jo sitä näppärää kamerankäyttöä ja elokuvan tekoa) aivan elokuvan lopussa. Eikä tarvittu dialogia tai juustoisia ääniefektejä jotta pointti menee perille. Miksei Gibson tee enemmänkin tuon tyylisiä kohtauksia?

Ja minusta nuo äänitehosteet pomppasivat ikävästi silmille (tai korville), aivan samoin kuten IB:n Leone-vaikutteet häiritsivät sinun katselukokemustasi.

 

No kun sinä kritisoit kamerankäytön staattisuudesta, toin sitten esimerkkejä ja nyt ihmettelet. Mikä sinulle kelpaa ja miksi elokuvantekijän kuten Gibsonin pitäisi kuvata jollain tietyllä tavalla? Sellainen yksisilmäisyys on aika ihmeellistä. Passion of the Christ on muuten kauttaaltaan aika äärimmäinen elokuva joten väkivaltaisimman kohtauksen äänitehosteiden tyylirikkona pitäminen kertoo minulle, ettei koko elokuvaa ole ymmärretty tai haluttu ymmärtää.

Minä lähennyin ko. kohtauksessa.

En tiedä, ilmeisesti hänen tyylinsä mutta kysy Gibsonilta. Luultavasti juutalaisten vika.

Näin se juuri menee. Kiva nähdä että joku ymmärtää.

 

Ai mihin noin muka kirjoitin?

Mikä siitä tekee mielestäsi äärimmäisen? Minun mielestäni aika perinteistä kaavaa noudattava elokuva. Väitettyä antisemitismiäkään en siitä löydä. Ei edes erityisen väkivaltainen tai vaikuttava. Keskitason lavastus ja puvustus. Caviezel on hyvä.

Minä en.

Ilmeisesti. Ja myös aika monen muun.