Harjunpää ja pahan pappi (2010) (Olli Saarela / Peter Franzén, Irina Björklund, Ville Virtanen)

Puheäänen kuuluviin saaminen on tuntunut olevan suomalaisille leffantekijöille kummallisen vaikeaa koko suomalaisen elokuvan historian ajan. Mustavalkoisista leffoista lähtien ei puheesta saa yleensä mitään selvää. Luulisi että onnistuisi tuokin jo nykyisillä vehkeillä, mutta ei.

 

Harjunpää & pahan pappi tuli nähtyä aikoinaan teatterikierroksella, enkä pitänyt siitä silloin. Sittemmin Yleisradio on tarjonnut katsottavaksi uudelleen Åke Lindmanin ja Juha Lehtolan TV-sarjat ja elokuvan. Niissä Timo Harjunpää näyttäytyy harkitsevana poliisina ja perheenisänä — ei missään tapauksessa klišeemäisen ongelmaisena poliisina, jonka vaimo on murhattu, tyttäret raiskattu ja kissasta tehty paistinrasvaa l. margariinia.

Harjunpää & pahan pappi on varmaankin Peter Franzénin huonoin rooli, mukaanluettuna se vainaja; Sampo Sarkola — tuo Suomen Ryan Gosling — nähdään elokuvassa, johon oikea Ryan Gosling ei koskisi edes pitkällä tikulla. Kirjaston blu-raylta uudelleenkatsottuna Harjunpää & pahan pappi on kehno Seven-rippi, jossa kamera tärisee kuin katupora (peitelläkseen tönäisyrikosten epäuskottavuutta), leikkauksella kekkuloidaan ja lausuillaan paperimaista dialogia.

 — Anteeksi, mä... Olin ihan omissa ajatuksissani... tota... Voinks mä auttaa?
 — Joo. Tota niin, mä... Mä etin jotain, jossa ois... käsiteltäis teodikean ongelmaa.
 — Öh, teodikea, joo... ää... Miks Jumala sallii pahan... Meiltä löytyy aiheesta paljonkin.

Jo avauskohtaus on epärealistisuudessaan kaukana esimerkiksi Harjunpää ja kylmä kuolema -sarjan alun arkisesta onnettomuudesta — matojakin siinä on paljon vähemmän.

Henkilöt ovat epäuskottavia ja vaivaannuttavia, surkeimpanan esimerkkinä partakalle isukki, joka rähjää penskalleen ja päätyy metrojunan alle. Franzénin Harjunpää — kasvot henkisillä mustelmilla — on niin kaukana Matti Yrjänä Joensuun romaanien maailmasta kuin olla voi; tyttären raaka murha ja muutenkin elokuvan pidäkkeetön ja mielikuvitukseton väkivalta on kuin vieraalta planeetalta. Poliisit ovat karikatyyrimaisia steroidikaappeja kuin Dick Tracyn roistot — ainoana järkevänä Ville Virtasen hahmo. Minusta tämä on yksi suomalaisen elokuvakäsikirjoittamisen pohjanoteerauksia. Onnetonta tässä on nimenomaan Harjunpään hahmon väärinkäyttö; geneerisenä tusinapoliisielokuvana Priest of Evil saattaisi toimia jotenkin, kuten ulkomaalaiset DVD-arviot osoittavat.

Harjunpää & pahan pappi on kuvattu Helsingissä, mutta paikkojen välillä ei ole logiikkaa vaan niitä on poimittu heinäkengät jalassa sen mukaan, mikä näyttää jännältä (vrt. Gorkin puisto), toisin kuin Lindmanin ohjauksissa, joissa tapahtumapaikat ja niiden yhteydet toimivat.

Vaikea löytää tästä elokuvasta mitään hyvää sanottavaa.

1/5

Suomen ulkopuolella Harjunpää ja pahan pappi on julkaistu DVD:nä ainakin USA:ssa ja Saksassa ja blu-rayna Saksassa. Yhdessäkään julkaisussa ei ole mitään lisämateriaalia. Muutama kuvanäyte pohjoismaisesta BD:stä (yksikerroslevy):

Spoiler

Spoiler

Harjunpää olisi syyllistynyt virkavirheeseen, jos olisi antanut ihmisen kuolla junan alle. Tällaista tekoa ennakoi jo alku, jossa pyssy-osmo ei saanut pudottautua tuuletusparvekkeelta.