Parhaat armeijamuistot

Ei jäänyt, vaan uskalsin olla menemättä. Tein hyödyllistä työtä senkin ajan.

Suhteessa varmaan aika paljon vähemmän.

 

Laskit tiilenpäitä?
Toistaiseksi asevelvollisuusjärjestelmä ei sellaista vaihtoehtoa tarjoa kuin 'jättää menemättä'.. Sivarihommat kun eivät varsinaisesti ole juuri sen hyödyllisempiä kuin itse asepalveluskaan.

 

- Hauskimmasta päästä ainakin on se, kun jonain maanantaina menin päivän ohjelman ja ruokailun jälkeen (~18:00-19:00) tupaan ja pääsin nopeasti syvään uneen (viikonlopun rilluttelujen jälkeen). Kun tuli illan tupasiivouksen aika, olikohan se klo 21 päivittäin, niin jätkät eivät saaneet meikäläistä hereille millään ilveellä. Kuulin vain jälkeenpäin juttuja, mitä olivat siinä ympärilläni touhunneet. Oli otettu kuvia ja sellaista kivaa...

Kun en millään herännyt, niin källinä kantoivat minut sänkyineni komppanian käytävälle. Olisi ollut aika herkullista, jos alikessut olisivat ehtineet paikalle ihailemaan käytävän Prinssi Ruususta, mutta heräilin siinä sitten ja työnsin vain punkan takaisin tupaan. Aika pöpperössä olin.

- En ollut koskaan kaksinen ampuja, mutta juuri silloin kun hyvästä tuloksesta jaettiin kuntsari, nappasin sen.

- Yksi "leiri" meni osaltani niin hyvin, että siitäkin napsahti kuntsari. Harmi vaan, etten oikein muista mitään sen viikon tapahtumista.

- Elämäni suurin voimasanasessio. Oltiin jossain metsässä jossain Jumalan selän takana, luonnollisesti talviaikaan. Minun piti viedä jokin tieto useaan telttaan, enkä edes taskulampun kanssa nähnyt eteeni kuin poronpissin verran. Mutta se lumen upottaminen vasta risoikin, kun pääsi eteenpäin niin jumalattoman hitaasti. Silloin pääsi jokainen kirosana mitä vaan löytyy moneen kertaan.

- Kotiutuspäivä. Kaikilla oli fiilis katossa, ja suht hyvinhän tuo päivä vieläkin on muistissa.

 

Harkkavapaa-anomukset:

ma-pe: 8:30-12:00 ja 15:00-22:00

Puollan/en puolla

joukkueenjohtaja NN


Myönnän/en Myönnä

komppanian päällikkö MM



Aina meni läpi, koko 6 kk!!

 

Kyllähän sieltä moni muistoja jäi kun ihminen pistettiin äärirajoilleen.
Sissiteltassa oltiin viikon metsäreissulla minkä piti olla luonnonmuonan saannin opettelua eli riekonpyyntiä ja vastaavaa. Se piti vain unohtaa kun sattui samaan aikaan -40C pakkaset. Syötiin sitten poronkäristystä. Oli aika kokemus lähteä hiihtämään tunturilta alas pistämään miinoja tienvarteen noissa pakkasissa. Noissa lämpötiloissa kaikki ympärillä on kireää kuin viulunkieli ja ääni kuuluu pitkälle. Kouluttaja päätti jäädä lämpimään telttaan.

Kokemus oli myös talven vesistökoulutus missä annettiin puukko käteen ja verkkarit ja kumpparit päällä avantoon tarkoituksena päästä sieltä itse pois. Toki oli varmistuksena köydet vyötäröltä ja kaverit kummallakin puolella köyden päissä. Sitten juoksulla pari sataa metriä saunaan. Ennen minua meni vähemmän terävä tyyppi joka yritti kovasti olla muiden tasolla mutta ei esim. osannut uida. Kun meni avantoon, niin samantien täysin paniikkiin ja en ole samanlaista huutoa sen jälkeen ihmisestä kuullut. Oli köydenpitäjillä melkoinen homma nostaa tyyppi vedestä pois kun tietenkin paniikissa tämä poloinen sohi sillä puukollaan ties minne.

 

Parhaasta en tiedä mutta johtajavalintakoe on ainakin jäänyt mieleen. Pirun lämmin kesäpäivä oli juoksenneltu suojeluvarustuksessa pitkin metsiä ja iltapäivästä odotteli vain ruokailua, uimahallia ja sotkua. Koulutushallissa muodossa ollessa sitten kysyttiin, että ne ketkä haluavat johtajakoulutukseen jäävät muotoon ja muut voivat poistua ruokailemaan ja illanviettoon.

Kun vain koulutukseen haluavat olivat paikalla kerrottiin että alkaa yön yli kestävä koe. Määrättiin tietty varustus ja takaisin piti olla parin minuutin kuluttua kamat valmiina. Liitäen tupiin pakkaamaan ja aina kun sait jotain satularepun pohjille tuli joku alijohtajista viskomaan paketin sisällön ympäri tupaa. Kun vihdoin ja viimein sai kamat kasaan lyötiin mukaan telamiina, kylkimiina ja parit putkarit vielä taskuihin. Kartta käteen ja rasteille joilla oli tietty aikaraja... pihalla myös vihelsi ja räjähti ihan kiitettävästi alikessujen toimesta Rasteilla oli kaikenlaista puuhasteltavaa ja "yllättäen" kaikki meni aina uusiksi, huudettiin, haukuttiin ja miinoja kerättiin ympäri pusikkoa huonojen suoritusten vuoksi.

Alkuyöstä tarjottiin hiukka näkkäriä ja mehua niille ketkä olivat ajoissa "ruoka"rastilla. Tästä alkoi tukikohdan pystytys ja normaalit kipinä ja vartio toimet. Tukikohta purettiin ja kasattiin muutama kerta ja vauhtia haettiin muutaman kilometrin päästä komppaniasta ja nyt vauhtia antoivat lisäksi sissiteltta ja kamiina. Jatkuvasti tarjottiin mahdollisuutta sotkun munkkeihin ja muutenkin meininki oli se perinteinen "miksi haluat jatkaa kun olisi paljon mukavempi mennä nukkumaan". Aamu viiden kieppeillä jatkettiin luennolla ampumaratamääräyksistä lämpimässä luokassa ja näistä tietty tehtiin muistiinpanoja kokeen pelossa. Osa teki ja osa pilkki Luennon jälkeen jatkettiin Cooperin testiin ja kun lämmittelykierroksetkaan eivät enää oikein sujuneet otettiin ne muutamaan kertaan uusiksi, jokaisella kerralla muodossa ja tarjottiin mahdollisuutta jättää leikki kesken. Parin kerran jälkeen homma laitettiin seis ja onniteltiin hommassa mukana jaksaneita.

Tästä oli mukava painatella suihkun kautta pariksi tunniksi nukkumaan kun kokeeseen osallistumattomat heräilivät aamupalalle. Se oliko tuollaisessa mitään järkeä on asia erikseen mutta ainakin itselle ja "kokeen" läpi käyneille jäi ihan jees fiilis siitä että pysyi mukana. Oliko tämä sitten simputusta? Kukaan osallistuneista ei ainakaan ajatellut näin. Vuosi oli tuolloin 1998.

 

Satuin menemään sellaisessa saapumiserässä(opintojen takia) että taisi kaikki sen vuoden ylioppilaat/valmistuneet luku- ja kirjoitustaitoiset ammattiopiskelijat olla jo homman aloittaneet aiemmin.

Johtajakoulutukseen käytännössä määrättiin kaikki suht. täyspäiset pk-kaudella kokeet, ammunnat ja kuntotestit kunnialla selvittäneet. Ei tainnut kukaan edes tajuta protestoida. 1. luennon jälkeen sanottiin että kaikki jotka eivät tähän halua, voivat poistua 11kk sotamiehiksi.

Tuossa ei ihan kaikki tainnut mennä pykälien mukaan.

Mutta tosiaan, mitään sen ihmeempiä testejä ei ollut kun kelpoisten joukko oli muutenkin erittäin (jälkikäteen kuultuna ainutkertaisen)kapea.

 

Tuollaista se oli 2/09 Sodankylän sissikomppaniassa 6kk:n miehilläkin. Lisäksi saimme kuulla aivan tarpeeksi että olemme pohjasakkaa ja kaikki paska valuu aina meille
Simputus oli normaalia, mutta kuulemma sissien kuuluu kestää se. Olemmehan arvostetuin koulutushaara. ()

 

Aukkiin määrättiin omastakin erässä huomattava määrä porukkaa. Aukkiin pakottamista perusteltiin koulutuksellisilla tarpeilla. Päätökseen ei voinut saada muutosta. Aukkiin siis ilmeisesti voi pykälien mukaankin pakottaa kun halukkaita ei ole tarpeeksi. Rukkiin ei ketään ole järkeä pakottaa ja sinne yleensä pyrkijöitä onkin tarpeeksi. Itse jouduin aukkiin pakotettuna. Olisin ehdottomasti halunnut 180vrk hommiin koska tarkoitus oli aloittaa opiskelu seuraavana syksynä, intin venyminen kun olisi tarkoittanut ylimääräistä välivuotta. Tämä selitys opiskelupaikasta ja opintojen alkamisesta, niistä molemmista esitettyine todistuksineen ei ollut näiden koulutuksellisten tarpeiden edessä minkään arvoinen.

Johtajakoulutukseen vapaaehtoisia kun ei ollut, niin ilmeisesti palikkatestien jne perusteella valittiin vähiten sekopäiset kaikista haluttomista. Kaikki halukkaat, myös täyssekopäät, pääsivät aukkiin. Tämän seurauksena suuri joukko haluttomia lopetti hommat kesken ja suuri joukko sekopäitä laitettiin lähes heti johtajakoulutuksen alun jälkeen takaisin kotiin kasvamaan tai muihin hommiin. Tästä taas seurasi että komppaniassamme oli neljä (4) alikersanttia seuraavan saapumiserän alokkaiden (>150henkeä) palvelukseen astuessa. Hulinaa sitten riittikin meille alikeille ennen kuin kokelaita ja erikoisaliupseereita saatiin omilta kursseiltaa muutamien viikkojen jälkeen avuksi.

Aukin alati hupeneva miesmäärä ei suinkaan vaikuttanut mitenkään muuhun koulutukseen. Johtajakurssin alussa oli eräänlainen hajotustesti, majohajo, eli majoitusharjoitus, jossa hiihdettiin yön yli pj teltta kalustoineen ahkiossa ympäri harjoitusaluetta välillä ryhmää puolustukseen ryhmittäen ja välillä telttaa kasaten. Tähänhän liittyi jokaisen hengähdystauon aikana huudellut lopetuskehotukset ja vastaavat. Yksi luovuttaja jossakin vaiheessa ilmoittautui, ja hänelle yliluutnantti huusi melko tarkkaan "Häviä siitä! Mä en enää koskaan halua nähdä sua silmissäni, nyt otat noi sukses tosta ja hiihdät takas varuskuntaan ja alat pakata kamojas samantien!" Pelotteluksihan tuo paljastui sitten seuraavana aamuna, kun kyseinen taistelija oli tuvassa nukkumassa saapuessamme aamun sarastaessa takaisin varuskuntaan. Sivari tosin kutsui hänetkin myöhemmin ja ilmeisesti aivan omatoimisesti.

Aukin harjoitukset olivat melko raskaita ihan johtuen siitä että jokaisessa ryhmässä oli lukuisten lopettaneiden takia vain 4-5miestä, kun normaalisti miehiä olisi ollut 8-10. Miesten vähyys näkyi erityisesti vartio- kipinä- sekä viestipäivystysten määrässä. Ryhmien määrä pysyi ennallaan vaikka yli puolet miehistä tippui matkan varrella pois. Ilmeisti sitä kuuluisaa SA-int logiikkaa tämä ettei ryhmiä millään voi yhdistää. Kaikki ryhmät kuitenkin tekivät ja oppivat tismalleen samat asiat. Aukin aloittaneista auk1 loppuun mennessä lähes 40% oli lopettanut tai joutunut lopettamaan. Auk2 aikana vielä muutama oppilas lähti sivariin ja kaksi karkasi teille tietämättömille. Lopullinen valmistumisaste siis aliupseerikurssillamme oli täysin surkea, epävirallisten tornareiden mukaan jopa eräänlainen ennätys ihan prikaatin tasollakin.
Mitään me-henkeä ei päässyt myöskään jäljelle jääneiden kesken syntymään, eikä yhteyksiä ole tullut juuri pidettyä. Omalla kohdalla siis lupaukset elämän kestävistä ystävyyssuhteista eivät aivan pitäneet paikkaansa.

Melkoinen vuodatus. En väitä että ketään kiinnostaisi tuota lukea, mutta tulipahan nyt kuitenkin päästettyä ulos. Oikeassa elämässä olen välttänyt inttijuttujen kertomista viimeiseen asti, joten jonkinasteista avautumistarvetta oli näköjään kertynyt.

 

Jouduttiin alikessujen sohlaamisen takia toisena iltana peräkkäin pottuja kuorimaan. Taisi olla tulossa jotkin lippujuhlakinkerit tmv ja keitinperunoita oli varattu vieraille neljä tynnyrillistä. Joukossa oli suht jötiköitä yksilöitä ja siinä menetetyn illan kunniaksi melkoiset *yrvät ottassa vuoleskeltiin niistä kikkeleitä ja toivottiin, että jokin ehjänä jonkun vosun lautaselle päätyisi...

 

Muistikuvat ovat lähinnä luokkaa "hukkaan heitettyä aikaa ja paskareissu mutta tulipahan tehtyä".
Olin erityis-rukissa, jossa oli vähän vanhempaa sakkia, nuorimmatkin noin 25 v. Eikä ihan tosissaan ja sotilallisesti aina jaksettu hommia ottaa. Paras muisto oikeastaan on apukouluttajaksi jostain "tavallisesta" yksiköstä kutsutun luutnantin (joka ikä oli about max samaa luokkaa kuin meidän) ilme, kun porukka talvileirillä "ryhmittyi" aamulla ennen ampumaharjoituksia. Noin kolmenkymmenen porukasta ei tasan varmasti ollut kahta, jolla olisi ollut samanlainen varustus. Koko mahdollinen kuviteltavissa oleva (ja vähän enemmänkin) intin talvivaatetuksen kirjo oli käytössä. Se ilme oli aika hauska, epäuskoa ja toivottomuutta samaan aikaan. Eikä kyseessä ollut mikään sunniteltu juttu, kaikki vetäisivät päälle, sitä mikä itsestä tuntui sopivalta, ja mitä sattui mukaan tulleen ja käteen sattumaan. Vähän luti mutisi, mutta mitäs se meille olisi voinut tehdä...

 

Ongelma armeijassa on se että siellä on erittäin harvoja kantapeikkoja ja vielä harvempia alijohtajia jotka oikeasti osaavat opettaa yhtään mitään. Siihen kun lisätään läpileikkaus ikäluokasta, niin lopputulos on yhtä tehokas ja motivoiva kun lukion ekaluokkalainen opettamassa yläasteella.

Toki ryhmätoiminta(-ssä, toimiminen) ja yhtenäisyys on tärkeää armeijan toiminnassa, mutta en vieläkään tajua mitä järkeä on juoksuttaa huippu-urheilijoita ihrakasojen kanssa, opettaa fiksuinta osaa ammattikoulun apuluokkalaisten vauhdissa tai ammuttaa sen aseen toiminnan jo aidosti hallitsevia niiden kanssa joille ei ole vieläkään mennyt sen tähtäimen säätäminen perille.

Itsellä ainakin meni hermot siihen että tekeminen oli erittäin harvoin millään tavalla mielekästä tai haasteellista. Toki AUK/RUK tarjoaa sitten jo hieman enemmän eriyttävää tekemistä, mutta kyllä niissäkin melko monenlaista viheltäjää on- varsinkin näin oli meikäläisen AUK:ssa.

Kun tiedetään että yksi tärkeimpiä asioita oppimisessa on motivaatio(joka tulee mm. sopivista haasteista) ja opettajan pedagoginen kyvykkyys (kyky esittää asiat ymmärrettävästi ja oppilaiden taitotaso huomioiden) yhdistettynä aiheen hallintaan, niin on aivan käsittämätöntä että armeijassa ei näihin asioihin perehdytä ollenkaan. Siinä sitä nökötetään korkeassa polviasennossa mudassa kun Herra Kersantti("opettaja") miettii miten ne kessin tähtäimet oikein menikään.

 

Kummalliselta kuulostaa nämä maavoimien(?) käyneiden kokemukset. Aina on näitä, joita on muka yritetty pakottaa RUKkiin, mutta "mä sanoin sille lutille että haista sinä pitkä, mähän en mee!!!11".

Tässähän tuntee itsensä etuoikeutetuksi, kun sai olla koko intin ajan mielenkiintoisissa ja vaihtelevissa tehtävissä. No, se alokaskausi nyt niin mielenkiintoinen ollut, myönnettäköön.

Kai se nyt viimeistään johtajakoulutuksesi aikana selvisi, ettei ole tarkoitus kouluttaa joukkuetta, jossa 10 "urheilijaa" vetää sata metriä edellä ja "ihrakasat" tulee jossain perässä. Tarkoitus on saada aikaiseksi yhtenäisesti toimiva joukko, johon voi luottaa.

Tosin varmaan nykyajan wii-polvelle jo korkeasta polviasennosta nouseminen voi olla äärimmäinen ponnistus. Eli lähtötaso on kunnon puolesta mahdollisesti vielä suurempi kuin ennen. Ottaa oman aikansa ennen kuin kaikkien kunto saadaan riittävälle tasolle. Surkuhupaisa esimerkki nykyaineksen lähtötasosta on sauvakävelyn ottaminen koulutusohjelmaan.

Ja kyllähän se alokaskaudella ihmetytti, kun yksi kaveri ei vaan millään meinannut koskaan saada sitä rynkkyä puretuksi ja kasatuksi. Mutta pistän kyllä pääni pantiksi, ettei se kaveri johtajakoulutukseen asti päässytkään. Intin periaate koulutuksessa on kuitenkin se, että se tyhminkin kaveri tajuaa yksiselitteisesti mitä pitää tehdä eikä ala arpomaan tosi paikassa. Eli silloin mennään sen tyhmimmän ehdoilla. Kyllähän se touhu siitä fiksuuntuu mitä ylemmälle tasolle menee.

Ilmeisesti olen taas onnistunut olemaan harvinaisen hyvätuurinen, kun omat kouluttajani olivat lähes kautta linjan priimaa kamaa.

 

Itse en mitenkään kauhealla lämmöllä muistele inttiaikaa. Kymmenisen vuotta sitten olin Rovaniemellä. Pieni paikka. Kaikenlaista paskanjauhamista siellä oli. Itse yritin lusmuilla mahdollisimman paljon. Ampuminen oli kivaa, mistä jäi sentään käteen kultainen ampujanmerkki. Mukavimmat muistot oli ehkä ampuminen yleensä ja yöllä kuorma-auton lavalla istuminen ja Rovaniemen valojen katseleminen. Joulu intissä oli kans ihan jees. Paskamaisin yksittäinen muisto oli kotiutusammunnat, jotka pidettiin joskus joulun pyhinä hemmetin kovassa pakkasessa. Turha ammunta. Oli vielä niin sumua tai jotain että tauluja ei edes oikein nähnyt. Ja alikessujen ja kokelaiden typerä uho. Sillä ei solttujen luottamusta saa, että huudetaan miten me ollaan korkeampiarvoisia kuin te, vaan pitäisi osata johtaa ja näyttää esimerkkiä. Kaikenkaikkiaan paskat kuusi kuukautta. Onneksi ei sen enempää. Nopeastihan se meni.

Sielläkin oli näitä pissapoikia, jotka yöllä kuseksivat toisten päälle. Tuntuu olevan aika yleistä.

 

Itsellä oli kanssa alikessuna se hetki kun oman ikäluokan minulle heitetyt "soltut" (koulutin normaalisti poikkeuksellisesti "alemman" ikäluokan radisteja) lähtivät - vaikkakin nikotellen - keskellä yötä vetämään linjaa, kun olin ensin yksi edellä lähtenyt raahaamaan isoa kasaa lakua. Ryhmän "ulkopuolisena" nuo olivat aina vaikeita hetkiä. Vuotta nuoremman saapumiserän kanssa lähes alusta alkaen oleminen toki taas helpotti huomattavasti heidän koulutustaan ja ongelmia oli tällöin myös huomattavasti vähemmän, eikös nykyään ryhmänjohtajalla ole lähes aina nuoremman saapumiserän ryhmä johdettavaan? Olihan tuo pitkä 11kk ja vaikea sanoa jäikö siitä oikein mitään käyttökelpoista hyödynnettäväksi ns. normaalissa elämässä

Siellä kuitenkin ehkä vasta tajusi kuinka suuret erot ihmisten välillä on, kun nämä ÄO 75-90 jäbät ja 130+ pojon tyypit ovat keskenään samassa lössissä - itse en kuulu kumpaankaan

 

Tottakai. Niinhän sanoinkin.

Mutta ei tätä tavoitetta edesauta pätkääkään se että niillä joilla olisi kykyä oppia enemmän, eivät sitä oppia saa vaan turhautuvat odottelemaan kun näille kaikenmaailman ressukoille väännetään ratakiskosta sitä asiaa.

Sama kuntoilussakin. Kun aamulenkillä ei tule edes lämmin kun odotellaan näitä hitaampia, niin ei se palvele kenenkään etua. Osalla kunto laskee ja v*tuttaa, osaa vaan v*tuttaa.

Jos sata ihmistä harjoittelee käännöksiä siksi että 20 ei niitä vieläkään osaa, niin mitä ihmettä se 80 siellä kentällä enää tekee? Ampumaan tai kuntosalille (tai kahville) sillävälin kun rytmivammaisten ryhmä treenaa perusliikettä. Yhteistoiminta saadaan kyllä kuntoon kun tämä osaava porukka käy loppuvaiheessa vielä kerran koko joukon mukana. Ja motivaatio on aivan eri. Pätevä ohjaaja myös havaitsee tästä pienemmästä ryhmästä että mikä siellä liikeradoissa sakkaa, osaa ohjata sen oikeaan ja sitäkautta saada homman toimimaan yksilön kautta paljon nopeammin kun rivin edessä kiljumalla "Möttönen jää jälkeen...käännös vsmpn pn!". Ei uimaankaan opi niin että joku huutaa käskyjä näytettyään malliliikkeen.

Myöskin täysin kyvyttömiä alijohtajia ei pitäisi päästää alokkaiden (aukista puhumattakaan) lähellekkään. Kuten sanoin, jos siltä 19v. "kapparinalulta" puuttuu edes perusasioiden sisäistäminen kunnollisesta hallinnasta puhumattakaan, niin hän on opettajana tasan yhtä pätevä kun se lukion ekaluokkalainen yläasteryhmän kanssa. Ja tulokset sen mukaisia. Pedagogiikka puuttuu kokonaan.

Eli osa suuri harjoituksista pitäisi ehdottomasti eriyttää (myös AUK/RUK)- tasolla. Erikseen ovat tietysti ne treenit jotka on tarkoituksenmukaistakin tehdä yhdessä. Ryhmässä toiminnan oppiminen ei todellakaan ole tarkoituksenmukaista eikä todellakaan tehokasta tai tuloksellista intin menetelmillä.

 

Moni intin metodi tähtää pariin yksinkertaiseen asiaan:

1) maksimoidaan tottelu ilman kyseenalaistamista. Auttaa siihen, kun tilanne päälle annetaan jengille komento ja jengi sitten sokkona sitä yhdessä toteuttaa, sen sijaan, että aloitetaan keskustelu siitä, onko metodi oikea vai ei

2) vain toistolla saadaan asiat selkärankaan ja porukka pitää saada tekemään asiat koordinoidusti. Esimerkkinä vaikka raskaan singon tulikomento (alik huutaa tietyssä järjestyksessä, toistot, ammus liikkeelle, lukko auki, tähtäystä koko ajan, ammus putkeen, takavaara-alue, lukko kiinni, laukaisu). Ja tämä pitää kyetä toistamaan alle 10s aikana ja tilanteessa jossa murkulaa tulee koko ajan niskaan. Jotta tämä jää mieleen ja sen voi palauttaa tehokkaasti mieleen 30v jälkeen, sitä pitää toistaa. Paljon. Kun oltiin kertaamassa tämän näki harvinaisen suoraan: alle 30min harjoittelulla oltiin tilanteessa jossa ryhmä toimi n. 4 laukauksen minuuttivaihdolla. Jos putken ääreen laitetaan jannut jotka ovat tehneet tätä juuri sen verran, että onnistunut suoritus saadaan toistettua pari kertaa elämän aikana, 30min ei riitä mihinkään.

Intin metodit on monelta osin ärsyttäviä, mutta niihin on kuitenkin oma syynsä. Jos toistoja tehtäisiin tasan sen verran, että yksilö osaa tehdä asian muutaman kerran onnistuneesti, koko homma on sodankäynnin osalta jokseenkin turhaa.

IMO valitettavaa on, että monesti intin tapauksessa ei vaivauduta selittämään, miksi asiat tehdään kuten ne tehdään. Suht pienelläkin motivoinnilla lopputulos voisi olla aika erilainen.

 

millenium kiinni

 

Kuten jo sanoin, joissain asioisas ja tilanteissa toisto ja yhteistoiminta on tarpeen ja sillä opitaan sitä automaatiota ja yhteistoimintaa.

Sen lisäksi armeijassa on paljon muita asioita jotka pitäisi oppia. Ja tämä puoli on hoidettu luvattoman huonosti. Kuten sanoin, uimaan ei opi sillä että huudetaan toistoja mallisuorituksen perään ellei virheellistä suoritusta korjata. Korjaaminen taasen tarkoittaa sitä että ohjaajalla on a) kyky nähdä mikä meni pieleen ja kenellä, sekä kykyä nähdä mikä se ongelma suorituksessa on. Erittäin montaa asiaa voidaan lähestyä pedagogisesti samalla tavalla kun urheilusuorituksen (tekniikan) osa-alueita. Pelkkä toisto ei opeta ellei virheitä samalla korjata.

Sitten teoriapuolen opetuksessa minä ainakin kyllästyin(ja tiesin aika monen muunkin kyllästyneen) pahan kerran kun "opetus" oli lähinnä tyhjänpäiväistä lätinää ja itsestäänselvyyksien latelua kalvoralleineen. Itse asiat(myös AUK:ssa) meni jokaiselle oikeasti lukutaitoiselle päähän viidesosassa siihen käytetyssä ajassa. Loppuaika olikin sitten kapasiteetin tuhlausta myös puolustusvoimien puolelta.

Toki on otettava huomioon että melkoinen osa aliupseereista sekä opistotasoisesta kantahenkilökunnasta olivat ihan väärässä paikassa ja sanottaisiinko kiltisti että kapasiteetiltaan senverran rajoittunutta sakkia että ei niiltä paljoa voi vaatiakkaan. Se ei silti poista sitä seikkaa että armeijassa saatava opetus on kautta linjan erittäin heikkotasoista- pitkälti em. seikoista johtuen.