Borat 1/5. Hirveä hype etukäteen, maaailman hauskin komedia, yeah right. Varokaa, spoileri: Spoiler Väkisinväännettyä pissakakkahuumoria, ei paljon muuta. Pari kohtaa nauratti, siinä kaikki.
Mindhunters Harlinin ehdottomasti parhaimmistoa joka ei kuitenkaan herättänyt suuria tunteita. Pieniä epäkohtia, keskitason näyttelyä. Virheineen kerran katsottava, Harlinilta kohtalainen suoritus. **/*****
World Trade Center (2006) Kelvollinen Oliver Stone -tuotos. En tiennyt etukäteen mitään elokuvan näkökulmasta aiheeseen, joten itselleni oli jonkinlainen yllätys että leffa kertoi tapahtumista "pienen ihmisen" vinkkelistä eikä niinkään esittänyt kokonaiskuvaa. Jos unohdetaan että kyseessä on tositarina, niin tapahtumat olisi voitu siirtää minkä tahansa katastrofin yhteyteen. Elokuvan nimi onkin tavallaan hiukan harhaanjohtava. Yleensä Oliver Stonen elokuvat tuppaavat olemaan varsin raflaavia, joten aiheen neutraali käsittely oli niin ikään yllättävä seikka. Aika tuskin toisaalta on vielä kypsä paljoa tätä kärkevämmälle elokuvalle. Joidenkin mielestä tämäkin oli tehty liian aikaisin. "Tippa linssiin" -nappulaa painettiin varsin hillitysti eikä tunteisiin vetoaminen ollut häiritsevän päälleliimattua, päin vastoin, elokuvasta jäi jopa vähän valju ja tasapaksu vaikutelma. Miksiköhän muuten elokuvan kuvasuhteeksi oli valittu 1.85:1 eikä esim. 2.35:1 kuten suurissa tuotannoissa yleensä on tapana? Olisiko "oikealla" laajakuvasuhteella ollut vaikea kuvata kaksoistornien jylhää olemusta ennen niiden romahtamista vai miksi moinen valinta...? Joka tapauksessa:***/*****
8 Mile Vanilla Icen Cool As Ice taisi olla sen luokan varoittava esimerkki rap-tähden pääosittamasta elokuvasta, että vasta äskettäin uskallettiin yrittää uudestaan. Onneksi yritettiin. Jos tässä itsekin nauttii elokuvasta näin paljon, niin mitä sitten todelliset räpin/hip hopin fanittajat saavatkaan tästä irti. Yllättävän hienosti 8 Mile vetää kyllä mukaansa. Eminem vetää ihan tyylikkäästi roolinsa. Curtis Hanson ei ehkä ensimmäisenä olisi tullut mieleen tämän elokuvan ohjaajaksi, mutta homma toimii komeasti. Myös värimaailma jää yhtenä merkittävänä tekijänä mieleen. "Battlet" ovat tietenkin sitä kaikista herkullisinta katsottavaa intensiivisyydessään. Noinkohan muuten tosimaailmassa tekstiä tulee ihan samaan malliin kuin tässä esitetään, mutta eipä sillä väliä. Paleface lienee ollut aivan oikea mies paikallaan tekstittäjänä, vaikka pari kielioppimokaa tulikin huomattua. 4+/5. The Fugitive Nyt vasta tuli nähtyä tämä kokonaisuudessaan läpi. Ja erinomainen jännärihän tämä oli, kuten kaikki ovat kertoneet. Eikä elokuva, josta on ainakin kahdessa Simpsonien jaksossa tehty parodiaa voi olla kuin katsomisen arvoinen. Taas yksi esimerkki siitä, kuinka mahdollisimman yksinkertaisesta tarinasta voidaan saada irti vaikka mitä. Takaa-ajoa takaa-ajon peräänhän koko elokuva lähinnä on, mutta ai että toimii. Harmi kyllä Harrison Ford ei ole tainnut missään kovin merkittävässä/onnistuneessa elokuvassa tämän jälkeen olla mukana (voin erehtyä), vaan ehkäpä tuleva Indy korjaa tilanteen. 4,5/5. Spy Hard Köyhän miehen ZAZia. Leslie Nielsen on crazyhuumorin ystävä ja liekö sitten myös ollut vailla parempaa tekemistä, kun tähän oli lähtenyt mukaan. Se ei vain valitettavasti ole yhtä kuin automaattisesti hauska pätkä, jos saadaan Leslie pääosaan. Elokuvassa nähdyn huumorin voisi ehkä jakaa seuraavasti: - Henkilön päähän osuu esine ja kuuluu hassu ääni - Henkilö kaatuu / putoaa ja kuuluu hassu ääni - Parodioidaan hittifilmien kohtauksia - Kierrätetään Zuckereiden & Abramsin vitsejä Eipä näytä kummoisilta sopan ainekset. Eikä oikein naurattanut. Parodioistakaan ei jäänyt mitään oivalluksia käteen, surkeimpana hutina Pulp Fictionin tanssikohtaus. Miksi yrittää tehdä parodiaa jostain, joka on jo alun perinkin erittäin humoristista? Se, että sitten vain toistaa lähes identtisenä saman kohtauksen näillä hahmoilla osoittaa ikävästi, että nyt ei ole oikein homma hallussa tekijöillä. 1,5/5. The Good Girl Jennifer Anistonin roolisuorituksesta pidin tässä kovasti. Nainen vaikutti olevan oikein hyvässä vedossa (+ hot ) ja samaa voi sanoa muistakin. Enpä tiedä, jotenkin symppis ja kovin realistisen tuntuinen tarina. Ehkä olisin toivonut elokuvan loppuvan siihen toiseen kahdesta mahdollisesta ratkaisusta, mutta näin kai sen kuului päättyä. 4/5.
Intohimon vallassa (1947) Tulio-Linnanheimo kaksikon yksi perusmelodraama lisää. Ylitalon Aino (Linnanheimo) on talollisen tytär, joka rakastuu tukkilaisjätkään (Kullervo Kalske). Ylitalon ukko on kuitenkin sopinut jo naittavansa Ainon toiselle miehelle. Alkaa kaamea perhehelvetti, jonka suurena osallisena on myös kuningas alkoholi. Elokuvan nimenä voisi olla hyvin myös Alkoholin vallassa. Jos on katsonut Tulio melodraamoja ja pitää niistä, niin todennäköisesti tämäkään ei tuota pettymystä. Muutoin ajateltuna ja elokuvana aika kankea, mutta mukavaa katseltavaa sen suurten tunteiden purkauksien takia. La Grande Illusion (Suuri Illuusio, 1937) Edellisellä katsomiskerralla arvioin elokuvan puolikkaan tähden heikommaksi - nyt maku on kehittyneempi ja pidän elokuvasta vieläkin enemmän. Kyse on siis Jean Renoirin sotaelokuvasta, jota on pidettävä enemmänkin sodanvastaisena elokuvana. Taustateemana ja ajatuksena (toiminnallisena) on pakeneminen, mutta suurempana kysymyksenä on luokkarajat. Suurta illusiota tuntuu olevan koko elämä - miksi siis tuhlata aikaa saksalaisten vankilassa, kun sotilaan tehtävä on palvella kotimaata taistelemalla vihollista vastaan. Tapahtumaaikana Ensimmäinen maailmansota on oivallinen em. ajatuksien pohdinnalle - vielä ei sodankäynti ole täysin totaalista tuhoamista, vaan sotilaalla on kunniaa. Loppupuolen jakso, jossa karkurit menevät ja viettävät aikaa maatilalla, on kyllä erittäin vaikuttava. Huomasin paljon pieniä lisämerkityksiä. Tästä loppuun asti seurasin elokuvan suorastaan hypnotisoituna. Criterionin tuplajulkaisun tyhmänä puolena pidän, että elokuva oli jaettu kahdelle levylle. Toivottavasti saamme pian markkinoille myös suomiversion, näin ihmiset pääsisivät paremmin katsomaan tämän elokuvan. Ehdottomasti katsomisenarvoinen elokuva! :thumbsup:
The Notebook Ynnä muut -koriin heitettävä ohjaaja Nick Cassavetesin The Notebook on ihana elokuva. Tokihan se on aivan käsittämättömän siirappinen, mutta tuo sokeriliisteri maistuu hyvälle ja olisin sitä mielelläni nauttinut pitempäänkin. Tarina on perinteinen poika tapaa tytön, poika ja tyttö rakastuvat -tarina. The Notebook on kaikin puolin juuri niin ennalta-arvatta kuin tämän genren edustajat pahimmillaan ovat. Jotain The Notebookissa kuitenkin on, mitä niin monista elokuvista puuttuu. Tunnetta on kohtauksesta toiseen, huumoria juuri riittävä ripaus ja romanttinen peruslataus hallitsee koko elokuvaa. Ainoa miinus kerronnan suhteen tulee wanhan parin seuraamisesta, joka hieman pätkii kokonaisuutta. Parhaimmillaan sekin kuitenkin toimii hyvin, ja kertojaääni on suhteellisen toimiva. Pääosissa nähtävä kaksikko Ryan Gosling / Rachel McAdams olivat molemmat verrattain tuntemattomia nimiä ennen The Notebookia. Molemmat ovat kuitenkin loistavia rooleissaan ja parin välillä oleva kemia on välttämätöntä tämän kaltaisen elokuvan onnistumiselle. Yhteistä heille on myös se, että molemmat ovat lyöneet itsensä läpi tämän elokuvan jälkimainingeissa. Gosling oli viime viikonloppuna ehdolla parhaan miespääosa-Oscarin voittajaksi, eikä McAdamsillakaan mene juuri heikommin. Vaikka varsinaiset palkinto-roolit ovatkin jääneet vähemmälle, rakensi hän vuonna 2005 tähtistatustaan suuresti. Nouseva näyttelijätär ei kuitenkaan vuonna 2006 tehnyt yhtään mitään, mikä on varsin outo ratkaisu hänen asemassaan olevalle naiselle. Pari hauskaa yhteensattumaa vielä: Gosling ja McAdams ovat nykyään myös IRL-rakastavaisia ja tapasivat toisensa juuri The Notebookin kuvauksissa. He ovat myös syntyneet samassa sairaalassa, joskin eri vuosina. Yleensä IMDB:n käyttäjien antamat arvosanat ja Rotten Tomatoesin kriitikoiden %-luku ovat varsin hyvin harmoniassa keskenään. The Notebook on kuitenkin jännä poikkeus. Ero on varsin radikaali. Vain 50% kriitikoista antoi elokuvalle positiivisen arvosanan, mutta taviksien arvosana on peräti 8.0. Ei liene yllätys, että naiset ovat järjestään antaneet elokuvalle lähes tähden enemmän kuin vastaavan ikäluokan miehet. Tässä kohtaa pitää olla teinityttöjen puolella, sillä makuuni The Notebook on yksi parhaista puhtaista rakkaustarinoista, mitä DVD-soittimessani on pyörinyt. 4+ / 5 Crossing Guard Loistonäyttelijä Sean Penn ei ole toistaiseksi yltänyt ohjaustöillään roolisuoritustensa tasolle. The Indian Runner on tosin vielä näkemättä, mutta ilmeisesti nämä Pennin työt ovat kaikki hyvin tasalaatuisia. Ainakin The Pledge ja The Crossing Guard ovat. Kumpikaan ei ole missään nimessä heikko leffa, mutta draamoja pienillä trilleri-mausteilla on laadukkaamminkin tehtynä tarjolla. The Crossing Guardin perusidea on kuitenkin oikein maittava: David Morse otti viinaa, ajoi autoa ja tappoi Jack Nicholsonin tyttären. Nicholson käyttänyt kuluneet viisi vuotta viinan kittaamiseen, irtosuhteissa kiehnaamiseen ja päivien laskemiseen. Morsen vapauduttua hän kävisi ampumassa perheonnen pilaajan. The Crossing Guard yrittää haukata isoa palaa. Penn kuvaa käsikirjoitus / ohjauksessaan syyllisyyttä, läheisen menettämisen tuskaa, elämän tyhjäkäyntiä, katkeruutta ja vankilan jälkeistä elämää. Monet teemat jäävät turhan pieneen osaan, kun Morsen hahmo ei kasva potentiaalinsa tasolle, vaikka näyttelijä hyvää työtä tekeekin. Tarina on kaikin puolin semi-kiinnostava, mutta ne isoimmat vaihteet jäävät kuitenkin käyttämättä. Lopputulos on samankaltainen kuin The Pledge: kertakäyttökamaa. Jack Nicholson, kuten koko muukin näyttelijäryhmä on oivassa iskussa. Miehen muutamat maneerit ovat varpailleen nousua myöten paikallaan, mutta ne eivät ole koskaan itseäni häirinneet. Nicholsonin karisma yhdistettynä miehen tyyliin ottaa rähjäisiä roolia ovat kunnioitusta herättävää. David Morse on niin ikään oiva elokuvan toisena päähenkilönä. On sääli, että miestä ei useammin näe laatutuotannoissa. 3 / 5 The Maltese Falcon Humphrey Bogart on äijä. Tupakan kun laittaa miehen suuhun niin jopa minä ymmärrän, mikä näissä Bogartin tähdittämissä klassikoissa viehättää sen 5 / 5 -arvosanan edestä. Siitä ei ole kuin jokunen kuukausi, kun Bogart tuli ensimmäistä kertaa liikkeessä nähtyä. Leffa oli Casablanca. Pian perään katsottu Big Sleep vakuutti tämän mustavalkoelokuvia tiukasti karsastavan immeisen Bogartin loistavuudesta. Mies on käytännössä ainut näyttelijä, jonka nimi saa jonkinlaista positiivista vastareaktiota aikaan, kun mv-leffoja tulee IMDB:stä selailtua. Ja loistihan mies taas The Maltese Falconissakin, vaikka näyttely ei aina ihan parasta A-luokkaa ollutkaan. Tarina oli oikein mielenkiintoinen, mutta näin jälkikäteen pitää ihmetellä suureen ääneen, että kenen lahopään idea oli pistää patsaan historiikki elokuvan alkuun. Ihan kivaa taustatietohan se toi, mutta sama faktalaatikko tuli dialogin muodossa myöhemmin. Nyt tuolta muutoni hienolta kohtaukselta katosi osittain tarkoitus, kun katsoja tiesi jo valmiiksi kaiken oleellisen. Sydney Greenstreetin pitämä puhe oli sitä paitsi tunnelmaltaan paljon parempi kuin vierivä teksti. Ei näin. Kerronnalliselta puolelta täytyy vielä antaa sapiskaa editoinnista. Muutaman kerran kohtausten sisällä leikkaukset olivat sellaisia, että vaikka teoriassa seurattiin yhtä ja samaa tapahtumaa ‘reaaliajassa’, olivat leikkaukset katkonaisia ja ihmisten asennot muuttuneet. Pieni ja sinällään mitätön seikka, joka kuitenkin pisti silmään turhan usein. The Maltese Falconin tarina käynnistyy vähän hitaasti ja vaikka juonen katsojalle avaaminen selityskohtauksilla onkin vähän turhan helppo ratkaisu, toimii kerronta muutoin oivasti. Elokuvan tarina kerää mukavasti vauhtia edetessään ja laadullisesti käyrä on aivan loppua lukuun ottamatta tasaisesti nouseva. Näiden katsomieni Bogart-elokuvien perussynti on jälleen mukana: naisnäyttelijät eivät ole lähelläkään miesten tasoa. Ilman sovinistilaseja ‘nainen hädässä’ aka Mary Astor on välillä ärsyttävän huono, kun taas Peter Lorre ja jo mainittu Greenstreet ovat sivuosissa mainioita. 3½ / 5 Dreamers Italialaisen Bernardo Bertoluccin ohjaama The Dreamersin tarina on lyhyesti seuraava: vuosi on 1968, paikkana Pariisi ja vasemmistoradikalismi elää kulta-aikaansa. Eva Greenin ja Louis Garrellin vanhemmat lähtevät lomalle ja heidän kerrostaloasuntoonsa muuttaa seuraksi Michael Pitt. Seuraa vajaa kaksi tuntia mustavalkoklassikkojen muistelua, paljon alastomuutta sekä mukamas säväyttävää filosofisointia ihmisistä ja maailman tilasta. The Dreamers alkaa erittäin lupaavasti, mutta jäkikäteen mietittynä ojaan mennään siinä vaiheessa, kun varsinainen tarina alkaa. Kolmen ‘vapaamielisen’ opiskelijan seksileikkejä ja fantasiointia ei ole erityisen kiinnostava seurata. Elokuvalla on ison luokan uskottavuusongelmia. Vaikka henkilöt kaikessa järjettömyydessäänkin vielä läpi menevätkin, dialogi pitää huolen siitä, että ote reaalimaailmasta irtoaa tuon tuostakin. Bertoluccin ohjaus on malliesimerkki siitä, kun yritetään liikaa ja ammutaan vähän joka suuntaan osumatta varsinaisesti mihinkään. Pari kohtausta The Dreamers käyttääkin pelkästään siihen, että hahmojensa kautta puolustelee elokuvan tyyliä ja rakennetta. Eva Green tuli ensimmäistä kertaa nähtyä Kingdom of Heavenissa, mutta vasta Casino Royalessa olin täysin myyty. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että neidin näyttelijäntaidoilla ei ollut asian kanssa erityisen paljoa tekemistä. Ja kyllä, The Dreamers tarjosi Eva Greeniä ulkoisesti kauniina. Alastomuutta ei ole säästelty yhdenkään pääosanesittäjän osalta vaan kuvaruutuun pääsevät niin Greenin alapää, rinnat kuin miesnäyttelijöiden taistelusauvat. Green on kaunis nainen, mutta ei pelkästään hänen vartalonsa avulla laatuelokuvaa tehdä. Lähtökohtana se on tosin ihan hyvä. Varsinaista tarinaa The Dreamersissa ei ole, ja lopun epätoivoinen ‘tällä elokuvalla oli tarkoitus’ -huutaminen katsojalle on tarpeetonta ja hyödytöntä. Tunnelmointina leffa toimii aikansa, mutta kun ensimmäiset oudot kohtaukset on saatu pois alta, ei mikään oikeastaan enää yllätä. Samalla elokuvan kortit alkavat olla lopppuunpelatut. Mainitaan vielä, että pääosakolmikon mustavalkoklassikkojen muistelut toimivat varsin hyvin, mutta vain tasan siihen saakka kunnes väliin aletaan leikata pätkiä kulloinkin kunnioitettavasta elokuvasta. En minä niitä uudelleennäyteltyjä kohtauksia olisi alkuperäisteoksiin osannut yhdistää, mutta ei lyhyillä pätkillä ollut tälläisenään mitään arvoa. Kunhan rikkoivat kerronnan. 2 / 5
Lantana Ihan kelpo ihmissuhdevääntö oli tämä. Ihmiskohtalot ristesivät tuttuun tyyliin, mutta Magnolia-vertaukset tämän kohdalla ovat kuitenkin liioittelua. Anthony LaPaglialta paras nähty roolisuoritus. ½ Varastetut lapset (Rabbit-Proof Fence) Vahvatunnelmainen elokuva Australian lähihistorian häpeällisestä rodunjalostuksesta. Kuvaus tässä oli hienoa (Christopher Doyle) ja eipä musiikkiakaan (Peter Gabriel) käy haukkuminen. Pääosan lapset olivat hyviä ja lopun reaalimaailmaan sitova kerronnallinen ratkaisu toimi. Suursuon salaisuus (Swamp Water) Jean Renoirin amerikankauden elokuvassa harvemmin käytetty suoympäristö tuo lisävärinsä kokonaisuuteen. Walter Brennan on mukava nähdä vaihteeksi hieman erilaisessa roolissa, eihän miestä edes aivan heti tunnistanutkaan. Ei laisinkaan hullumpi elokuva, mitä nyt tietty kirkasotsaisuus päähenkilön kohdalla paikoin hieman häiritsi. ½
Tron (1982) *** Aivan tajuttoman tyylikästä jälkeä 80-luvulta. Nykyään jo tarpeeksi retroa ollakseen hienoa. Vaikka en leffaa 80-luvulla kertaakaan tainnut nähdä, lähtee tästä todella hyvät nostalgiavibat. Leffaan olisi ehkä voinut hieman lisätä "oikeaa maailmaa" rytmittämään, nyt homma hieman junnaa. Näyttelijätyö ei myöskään aivan täysin vakuuta. Boogeyman (2005) *1/2 Tässä leffassa on lähes kaikki perinteisen jenkkikauhun kliseet; ukkonen, kummitustalo, komero, syksy, varis/korppi, mielisairaala, sängynalunen, nukke, motelli.. ja juuri tästä syystä tässä olisi ollut aineksia todella hyvään soppaan. Itseasiassa leffa tuntuukin varsin hyvältä aluksi, mutta ei oikein käynnisty kunnolla missään vaiheessa ja loppu on järkyttävän huono. Puoli pistettä tulee rehdistä kliseilystä ja siitä, että leffa on täysin veretön ja goreton. Enduring Love (2004) ***1/2 Notting Hillin ohjaajalta ärhäkkä draamatrilleri. Omituisen onnettomuuden jälkeen Daniel Craig saa riesakseen Rhys Ifansin näyttelemän oudon miehen. Periaatteessa leffan stalkkausjuoni on hieman löyhä, mutta kuvio on mielenkiintoinen ja huippuahdistava loppua kohden. Hidastempoista, mutta todella napakasti ohjattua tavaraa hyvillä näyttelijöillä ja hienolla musiikilla. Välillä käväisi Hitchcock mielessä.
The Crying Game Tämä elokuva toimii parhaiten jos tietää mahdollisimman vähän juonesta. Tästä syystä uudelleenkatsomisarvo on melko pieni mutta kyllä tämä hyllyyn saa jäädä.. Paljon ennakkoon hehkutetut yllätyskäänteet toimivat. Niistä tulee jopa Todd Solondzin elokuville ominainen oudon ristiriitainen tunne: Ei oikein tiedä pitäisikö järkyttyä vai revetä nauramaan Se on pelkästään hyvä juttu. Käsikirjoitus on muutenkin mieletön ja taiteilee sujuvasti tilanteesta toiseen eikä katsoja osaa vielä leffan puolivälissäkään oikein sanoa että mistä loppujen lopuksi on kyse. Ainoa mikä häiritsi oli lähes luokaton näyttely, jokaisella castin jäsenellä on kyllä hyvätkin hetkensä mutta kokonaisuutena mennään amatööritasolla. Tällainen elokuva olisi ehkä tullut jos Hitchcock ja Almodovar olisivat tehneet yhteistyötä. ***/*****
Seung sing, aka "Confession of Pain" Vaikka kyseessä onkin Wai Keung Lau:n uutukainen, ja vieläpä Tony Leung Chiu Wai:n tähdittämä pätkä, ei päästä lähellekkään Infernal Affairs tai edes Daisyn tasoa. Kerronta tökkii kummallisesti, eikä kokonaisuus oikein tahdo toimia. 3- / 5
Wolf Creek Paljon kehuttu pikkubudjetin kauhuilu onnistuikin olemaan oikein tehokas pätkä. Elokuvan alkupuoli on varmasti monien malttamattomien mielestä turhaa hidastelua, mutta todellisuudessa pohjustaa henkilöitä ja tunnelmaa hienosti. Tällä tehdään myös onnistuneesti jyrkkää kontrastia elokuvan loppupuoliskoon nähden, joka onkin sitten varsin inhottavaa ja julmaa katsottavaa. Turhat ja valheelliset "perustuu tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin"-höpinät (etenkin leffan lopusta) olisi voinut jättää pois. 4/5 Exorcist: The Beginning Ei tämä mikään mestariteos ollut, mutta parempi kuin odotin. Leffaa oli haukuttu niin paljon että positiivisesti pääsi yllättymään, jopa ne paljon parjatut hyeenat olivat paremman näköisiä kuin osasi odottaa. Elokuva kyllä sortuu liialliseen sekä turhaan goreen ja verellä mässäilyyn, joka ei oikein Manaaja-elokuvalle sovi. Mutta tämä teurastamisen lisäyshän olikin tuottajien painostusta (kuulemma). Tarina on sinänsä ihan kiinnostava ja hyvin kerrottu. Varsinaista kauhua nyt ei saatu aikaiseksi mutta ihan viihdyttävä elokuva kuitenkin. 3/5 Ghostbusters Lapsena tämä tuli katsottua kymmeniä kertoja, nyt edellisestä kerrasta aikaa +10 vuotta. Mutta hyvinhän tämä toimi edelleenkin. Henkilöt ovat sympaattisia, vitsit hauskoja ja tarina sopivaa huuhaata. Nykymittapuulla efektit nyt ovat mitä ovat, mutta pääasiassa ajavat asiansa ja osittain edelleenkin näyttäviä. Loistoviihdettä. 4/5 Ghostbusters 2 Tämänkin edellisestä katselukerrasta aikaa +10 vuotta, mutta muistelin ettei tämä ollut kovin hyvä. Ja eihän se ollutkaan. Vitsit on tylsiä, pääpahis harvinaisen munaton ja tarina ylipäätään täysin vasemmalla kädellä väännetty. Ensin Ghostbustersit ovat hyljeksittyjä, työttömiä ja vararikossa, sitten haamuja alkaakin taas ilmestyä ja pojat on taas in, sitten taas yhtäkkiä kukaan ei usko heita ja koko sakki suljetaan mielisairaalaan. Väkinäistä ähellystä koko raina. Lopun vapaudenpatsas-osio on myös niin väkinäinen kuin olla ja voi, itse asiassa koko nössö lopetus aiheuttaa ärsytyksen tunteita. Blah. 2/5
Volver Almodovarin uusin oli ihan miellyttävä katseltava, vaikkei ohjaajan parhaiden leffojen tasolle pääsekään. Penelope Cruz tekee hyvän pääroolin ja käsikirjoitus on kivasti vinksahtanut. Lisäksi lämmitti David Lynch-henkinen hahmojen reagointi koko ajan oudommaksi muuttuviin tilanteisiin, eli sellainen hiljainen hyväksyntä ilman sen kummempaa miettimistä. 3,5/5 http://www.imdb.com/title/tt0441909/
monster house piirretty, iha kiva kattoa välillä animaatiojuttujakin ainaisen luiden sahailujen jälkeen iha jees pätkä, lopun rymistelyssä tosin bass shakeri ilmoitteli notta laitas vähä pienemmälle
Vihreä leski (1968) Eilen tuli herkkua tuutin täydeltä YleTeemalla. Kyseessä oli Jaakko Pakkasvirran elokuva. Vihreä leski on kaupungin lähiössä asuva nainen, jonka ainoata työnä on huolehtia perheestä isän käydessä kauempana töissä. Sama tarina oli pohjana myös tässä elokuvassa. Elokuvana Vihreä leski on parhaita osoituksia 60-luvun lopun parhaasta suomielokuvasta: pirteä, omaperäinen, selkeä kevyestä taiteellisuudesta huolimatta. Bongasin muutamia selviä yhteyksiä Polanskin Inhon (1965) kanssa: molemmissa päähenkilöinä jäätävän kaunis naishenkilö, joka vajoaa leffan aikana henkisesti ilmeisesti miesten ansiosta. Kummassakin taustalla on varjostaja oikean miesesittäjän lisäksi. Kummassakin seksuaalisuus esitetään viitteillä, Vihreässä leskessä enemmän graafisena. Pidin elokuvasta neljän hymiön verran. Pääosan esittäjä Eija Pokkinen ansaitsee (näyttelytyöstään) viisi tähteä.
Session 9 (Brad Anderson, 2001) Katsoinpa tämän juuri SubTV:stä. Hylätyt mielisairaalat ovat optimaalisia paikkoja kauhuelokuville ja odotin innolla mitä tuleman pitää. Petyin. Ryhmädynamiikkaa kuvataan niin täysillä että kauhupuoli meinaa unohtua. Keskinäinen epäluottamus myydään katsojalle psykologisena jännityksenä sen sijaan että uskomattoman rakennuksen syövereistä ja kellarikäytävistä otettaisiin kaikki irti. Elokuvan loppu on tympäisevää veristä corea. Suuri potentiaali jäi siis käyttämättä. 1.5 / 5 Katselin kyseistä leffaa sivusilmällä. Huomasin Inho-vaikutteet itsekin. Ei huono.
Se7en (1995) Noin neljän vuoden tauon jälkeen katsoin tämän leffan arviolta kolmannen kerran. Tällä kertaa tosin englanninkielisillä teksteillä, mutta hyvin selvisin. Vaikka elokuvan juoni muistuikin mieleen melkein kokonaan, ja muistin edelleen tuon järkyttävän lopun, niin siitä huolimatta elokuva pisti tutisemaan ja pahasti. Elokuvassa ei ole totuttua raakuutta mukana, vaan se vetoaa ensimmäisellä kerralla päänuppiin sen verran kovin, että tuo K18-leima on ihan asiallinen takakannessa. Näyttelijäsuoritukset ja -valinnat ovat tässäkin parituntisessa huippuluokkaa. Kaikista näkemistäni Brad Pitt:n roolittamista leffoista tämä on paras. Kaikinpuolin toimiva kokonaisuus loistavalla juonella ja erilaisella lopulla. Kyllä tämän taas mielellään katsoo neljän vuoden päästä uudelleen. 4/5
The Departed Tänään tuli vihdoin käytyä tämä pätkä katsomassa. Pakko sanoa että odotukset ylittyivät ja kyseessä oli mahtava pätkä. Nautintoa tosin pilasi aikalailla se, että Infernal Affairs löytyy hyllystä. Juonen siis tiesin ennestään, mutta kuitenkin nautin elokuvasta. ****½/*****
Superman Returns (2006) Kokonaisuudessaan melko onnistunut teos omassa genressään sekä juonen että teknisen toteutuksen osalta. Huomattavasti "lapsellisempi" ja kepeämpi elokuva kuin esim. uudestaan lämmitetty Batman, mutta tämä lienee ilmiselvä seikka jo hahmon kehystarinan ja kenties nuoremman ja laajemmaksi ajatellun kohdeyleisön vuoksi. Elokuvan alkutekstit ovat hauskasti varsin 80 -lukulaiset. Leffa on ehkä aavistuksen liian pitkä kestoltaan. Mitään kovin hämmästyttäviä tai yllättäviä juonenkäänteitä ei ilmene. Sitä sai mitä tilasi. Ihan katsottava kertakulutushyödyke: ***/*****
Muistutellaanpas taas välillä siitä, että jos elokuvasta on olemassa Elokuvat-puolella jo oma threadinsa, niin kommentit mielellään sinne.
RKO 281 - 3. (katselu)kerta toden sanoo. Keskinkertainen elokuva Citizen Kanen tekovaiheista, jonka kuitenkin katsoi mielellään kun Battle over Citizen Kane dokumentti oli tuoreessa muistissa. Se kuinka paljon tästä oli totta ja kuinka paljon keksittyä, olisi kiva tietää. Sword in the Stone - Huono Disney animaatio maine piti paikkansa. Tylsän näköinen ja tuntuinen tarina, joka ei antanut mitään. Arthurin lapsinäyttelijän äänenmurrosa taisi olla kovasti valloillaan, kun loppua kohdin ei enää samaksi tuntenut.