Family Stone Kivalla julisteella siunattu The Family Stone on tv-elokuvan reseptillä leivottu elokuva, joka syystä tai toisesta on päätynyt valkokankaalla. Tuottajia ei varmaankaan suuremmin harmita, elokuva toi sijoitetut dollarit takaisin moninkertaisesti. Elokuvan ylivertaisella laadukkuudesta ilmiön syytä on ainakin täysin turha lähteä etsimään, vaikka ei Thomas Bezuchan ohjaus / käsikirjoitus mikään kuraläjäkään ole. The Family Stone on tiivistetysti 1h 40min pieniä opetuksia elämästä, sopivasti siirappia ja elämän myllerryksistä selviämistä joulun aikaan. Kun minä tiedän noin vartin elokuvaa katsottuani kuinka about jokainen sen juonenpätkistä tulee päättymään, alkaa elokuva olla ihan vain hitusen verran ongelmissa. Kovan luokan ennalta-arvattavuuden kanssa olisi kuitenkin hyvin pystynyt elämään, jos loppuun johtaneet tapahtumat olisivat olleet onnistuneempia. Ensimmäinen tunti on paikka paikoin oikeinkin vahvaa perhedraamaa, eikä pallo ole ollenkaan hukassa. Lukuisat hahmot kiinnostavat, jännitteitä rakennetaan sopivasti eikä huumoriakaan ole unohdettu. Tuo kyseinen pyöreä peliväline kuitenkin katoaa ison käänteen jälkeen jokseenkin täysin. Koukuista ei onnistuta tekemään uskottavia, romanssinaluissa puuttuu sähköä, enkä vain hyvin yksinkertaisesti pystynyt tökkimättä nielemään ruudun tapahtumia. Bezuchanille on kuitenkin annettava pisteet yrittämisestä, ensimmäisen tunnin aikana tuntuu monin paikoin siltä, että vaikka työstettävä materiaali ei ole erityisen korkealaatuista, tekijäryhmä yrittää parhaansa. Taidot vain loppuvat käsikirjoitusten pahimpien töksäysten tullessa eteen. Tv-elokuvamaisesti The Family Stone on kuin pieni nätti joululahja, jonka antajalle hymyilee somasti, mutta pian kahvittelun jälkeen koko paketti unohtuu. Suruaika on kuitenkin poikkeuksellisen lyhyt, sillä ajatus oli tärkein, eivätkä odotuksetkaan korkealla olleet. Vielä kun mainitaan, että Sarah Jessica Parkerin hahmo oli vähän ylivedetty, kukaan ei ole noin kohelo ja että Claire Danes oli väärässä roolissa / hahmolle ei annettu tarpeeksi tilaa, niin tämäkin paketti alkaa olla rusettia vaille valmis. 2½ / 5 Rumor Has It Rumor Has It (tästä lähtien nuo kolme pistettä saavat luvan unohtua johonkin elokuvan nimen tullessa puheeksi) muistuttaa lähtökohdiltaan kovasti pari päivää sitten katsomaani keskinkertaisuuden suohon vajonnutta The Family Stonea (arvostelu). Rob Reinerin ohjauksessakin rakastavaiset tulevat ensimmäistä kertaa tapaamaan toisen osapuolen perhettä ja sähellystähän siitä syntyy, tuskinpa tätä muuten olisi filmattukaan. Kokonaisuutena Rumor Has It on jonkin verran laadukkaampi elokuva kuin The Family Stone, kiitos pitkälti tasaisuutensa. Aloitetaan hyvistä puolista. Jennifer Aniston on Frendit-porukasta se ainoa jäsen, joka on tähän päivään mennessä saanut rakennettua itselleen edes jonkinlaisen elokuvauran. Erikoisemmin en ole hänestä välittänyt, ja vaikka en tämänkään roolisuorituksen perusteella lähtisi Oscar-palkintoa ex-mr-Pittin kaveriksi antamaan, niin hän on kuitenkin kantaa leffaa eteenpäin. Tuli jokin aika sitten puolihuolimattomasti vähän mollattua Mark Ruffaloa, mutta tässä leffassa hän pienestä roolistaan huolimatta heittää hyvän roolisuorituksen Anistonin mielitiettynä. Rumor Has Itin suurin ongelma on Kevin Costner. Miehelle on (ihan vain vaihteeksi) jälleen hieman urheilutaustaa. Roolisuoritus menee aika lailla rutiinilla ja Costnerin tapauksessa se tarkoittaa varsin hyvää tasoa, josta ei näennäisesti pitäisi olla napottamista. Hänen ja Anistonin välillä ei ole kuitenkaan minkäänlaista kemiaa, sähköstä puhumattakaan. Tämä vaikuttaa kovasti elokuvan tarinan uskottavuuteen, sillä heidän välistä peliään ei jaksa kotikatsomosta seurattuna ymmärtää. Rob Reiner ohjaa elokuvansa varsin varovaisesti, omalaatuisuuksia tai upeita sommitelmia on turha odottaa. Kerronta ajaa kuitenkin tehtävänsä ja vie pohjimmiltaan kohtuullisen toimivaa tarinaa eteenpäin muutamaa töyssyä lukuun ottamatta letkeästi. Rumor Has Itin seurassa viihtyy ihan mukavasti, Shirley MacLaine tarjotessa muutamat hymyt. Costnerin ja hänen välisen kohtauksensa alustus on hieno, mutta samankaltaiseen tyylittelyyn Reiner ei elokuvassaan muutoin innostu. Leffan tarina on sen verran tavanomainen, että tuommoinen vapaampi lähestyminen käsikirjoitukseen olisi ehkäpä ollut juuri se, mitä Reiner olisi kaivannut. Rumor Has It tarjoaa jonkin verran pohdintaa avioliitosta, rakkaudesta ja ihmissuhteista yleensä. Turhan syvälliseksi leffa ei kuitenkaan ala missään vaiheessa, vaan pitää sujuvan sirkushuvipuolensa näkyvillä koko puolentoista tunnin kestonsa ajan. 3 / 5 Friday Night Lights Urheiluleffat noin yleisesti ottaen eivät ole erityisen hyviä. Tyypillinen esimerkki on joku voittajajoukkueen / yksilön tarinan kertova tv-elokuva, jossa on kivoja opetuksia elämästä enemmän kuin vähänkin varttunut katsoja jaksaa parin tunnin aikana vastaanottaa. Toki niitä poikkeuksiakin on, mutta nuo elokuvat yleensä ymmärtävät pitää lajiaan vain kehyksenä, eivät pääkohteenaan. Oivana esimerkkinä vaikkapa Martin Scorsesen Raging Bull (arvostelu). IMDB:n mukaan peräti kolmen ohjaajan yhteistyönä tehty Friday Night Lights kuuluu tuohon parempaan kategoriaan. Amerikkalainen jalkapallo on laji, osavaltiona Texas, joukkueena Odessa Panthers ja vuosi 1988. Tositapahtumiin perustuvaa tarinaa en tuntenut alkuunkaan. Friday Night Lights kuitenkin onnistuu välttämään urheiluleffojen kliseitä oikein urakalla, ja pari kertaa pääsee pelitapahtumissa jopa yllättämään katsojan. Pisteitä irtoaa myös pelaajien ja valmentajien muuhun elämään keskittymisestä, mitä on paikoitellen antoisaa seurata. Samaan hengenvetoon on kuitenkin mainittava, että siviilipuolen käsittely etenee vähän turhan tuttuja kaavoja noudatellen, eikä sinällään tarjoa mitään uutta pureskeltavaa. Kaupungin luomat paineet menestyksestä ja elämänsä urheilulle uhraamisesta ovat ne mielenkiintoisimmat teemat. Sen sijaan isä-poika -suhteen käsittely oli turhan tavanomainen. Positiivisesti pelaajat kuitenkin tuntuivat ihmisiltä, joilla oli oikeita ongelmia myös kentän ulkopuolella. Futis-ottelut oli elokuvassa toteutettu oikein hyvin. Pelin taktisiin puoliin ei niin paneuduttu, eikä usein lähikontakteihin keskittyvä kameratyöskentely olisi niiden ymmärtämiseen mahdollisuutta antanutkaan. Mitään sekasortoa pelikuvaukset eivät kuitenkaan ole, vaan kaiken aikaa pysyy mukana mikä nyt on homman nimi. Erityisesti the matsin toteutus on upea niin teknisesti kuin tunteellisesti. Billy Bob Thornton jengin valmentaja on oiva ja jopa hengennostatuspuheet toimivat poikkeuksetta. Sen sijaan elokuvan musiikkivalinnat eivät useinkaan puolla paikkaansa. Liian usein kohtauksissa alkaa soida joku epämääräinen kitararämpytys, jolla ollaan ilmeisesti haettu etelävaltio-meininkiä. En tiedä onko tuo paikallisten mielestä oikea ratkaisu, mutta tunnelman se ainakin tappoi. Friday Night Lights on mukava perusdraama amerikkalaisella jalkapallolla terästettynä. 3+ / 5
Lucky number Slevin Olihan tämä aika ovela, mutta loppua kohti alkoi ehkä vähän ärsyttämään leffan yletön "nokkeluus" ja tarve päteä. Loppujen lopuksi tämäkin on aikamoinen Tarantino plagiaatti, mutta tosin sieltä paremmasta päästä. ½ Marathon Man Koitan nykyään katsoa nämä 70-luvun "klassikot" ilman sen kummempia odotuksia, koska monesti luvassa on pettymys. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Dustin Hoffman vetää lähes yhtä hyvän roolin kuin straw dogsissa. Hahmokin on hieman samankaltainen. Joka tapauksessa aika toimiva trilleri, joka onnistuu pitämään otteessaan, eikä maratoonari ole pahemmin kärsinyt vuosien varrella. Kuuluisa kidutuskohatauskin toimii edelleen. :king: :king: :king: :king: Richard Pryor: Here and Now Pryorin myöhempi stanp up setti New Orleansista vuodelta 83. Katsellessa Pryorin komiikkaa tulee väistämättä mieleen Eddie Murphy. Eikä ihme sillä Murphy on ottanut runsaasti vaikutteita Pryorilta. Vaikka sanotaankin, että Pryor on standupin kummisetä tjs. pidän silti Eddie Murphystä enemmän. Mies on vain yksinkertaisesti hauskempi. Tämä puolitoistatuntinen setti sisältää kuitenkin hetkensä. Richard heittää mm. läppää päihdeongelmastaan ex-vaimoistaan jne, mikä toimii aika hyvin. Miehen vanhempi materiaali voittaa hienoisesti nämä uudemmat. Suosittelisinkin ensin katsomaan Pryorin Live in Concertin 79 vuodelta. Sleepers Sleepers on elokuva joka alkaa tehokkaasti, mutta hiipuu hieman loppua kohden. Leffan puolenvälin jälkeen on vuorossa melkeenpä pelkkää jaarittelua. Kelpo leffa kuitenkin. De Niron rooli katu-uskottavana pappina vetää kyllä pisteet kotiin. Ei mikään erikoinen, muttei huonokaan. ½ The Boxer from Shantung Suosittelen! Tämä tuli eilen katsottua. Eli Shaw brothersia vuodelta 72. Leffa toi väistämättä juoneltaan mieleen Scarfacen. Tässäkin tarinassa kerjäläisestä tulee suuren luokan gangsteri. Leffahan luokitellaan kung fuksi, mutta kyseessä on paljon enemmän. Väittäisin jopa, ettei Chen kuan-tain karisma häviä lainkaan Bruce Leelle. Käsikirjoituskin on harvinaisen hyvä kung fu leffalle. Taistelut on hyvin tasapainossa juonen kanssa, mitään nonstop mättöä ei kuitenkaan kannata odottaa. Kukapa ei voisi olla rakastamatta myöskään Shaw Brosin lavasteita. Lopun Teehuonekohtaus on yksi parhaimpia näkemiäni lopetuksia. Hommatkaa ihmeessä tämä, varsinkin kun future film on tehnyt tästä suomijulkaisun! :king: :king: :king: :king: ½ Opera Ehkäpä sadistisin Dario Argenton elokuvista. Giallo, jossa murhaaja piinaa nuorta oopperalaulajaa. Veri lentää murhakohtauksissa tehokkaasti. Ei kuitenkaan yllä Deep Redin, Suspirian tai Bird with the crystal plumagen tasolle. Hieman ennalta-arvattava juoni, vaikka muuten toimiva giallo. Leffa on ehdottomasti Argenton tuotannon paremmasta päästä. Valley of the Dolls Pakko pistää vielä yksi huonoimmista näkemistäni leffoista tähän ihan vain muita varoittaakseni. En pystynyt katsomaan tätä tuntia pidempään, vaikka yleensä periaattesta katson leffan kuin leffan loppuun. Todella tasapaksua skeidaa. Melkeen yhtä jännää kuin katsoisi maalin kuivumista seinällä, paitsi vielä tylsempää..
Silent Rage: Yksi Chuck Norrisin kultakauden toimintaelokuvista(jossa on myös vaikutteita Halloweenista). Itse pidin paljon. 8½(voi vähentää muutaman pisteen jos ei ole nostalgikko) Rage Of Honour: Ja kasaritoiminnalla jatketaan. Tämä pääsi yllättämään ns. puun takaa. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt toimintaelokuvan, jossa tapahtuu koko elokuvan keston ajan. Ja lisäbonusta "ninja-aseista". Hymy nousi ainakin täällä korvasta korvaan. 9½
Judgment at Nuremberg - Hyvä aihe, mutta uninen toteutus. Hyviä roolisuorituksia, mutta kesto oli liian pitkä ja aina kun oltiin poissa oikeussalista niin väsy iski. Forgotten Silver - Peter Jacksonin muka-dokumentti olisi ollut kiva nähdä ilman että tiesi tämän koukkua. Ihan pikkukiva tekele, joka viihdytti lyhyen kestonsa ajan.
Invincible (Saman tyylinen elokuva The Rookie vie kyllä niskalenkillä voiton näistä kahdesta leffasta joissa tarinankerronta on hyvin samantyylinen) PS. The Rookie :naminami: :naminami: :naminami: :naminami: :naminami:
Rumble Fish Kovin kaksijakoinen tapaus. Leffan toteutus visuaalinen ilme ja äänimaailma etunenässä miellyttävät kovasti silmää, mutta tarinalta odotin ehkä hieman enemmän. Päähahmoista varsinkaan Mickey Rourken Pyöräpoika ei oikein vakuuttanut, kun taas tämän renttuisää esittänyt Dennis Hopper varasti shown niillä parilla omalla kohtauksellaan. 3½/5 Hsi yen (Hääjuhla) Ang Leen varhaisteos on paikoinkin oikein viihdyttävä ja koskettava elokuva, mutta toisaalta hieman epätasainen ja paikoin turhaan paikallaan junnaava. Näin jo muutama viikko katselun jälkeen tuo arvosana alkaa tuntumaan epäilyttävänkin alhaiselta, mutta olkoon noin. Ehkä sitten kun joskus se Leen boksi tulee kunnon alennukseen, niin tuon saan ihan DVD-muodossa uudelleenkatseltavaksi. 3/5 Groundhog Day Pitkästä aikaa nähty Murmelipäivä yllätti siinä mielessä, että en muistanutkaan sen hyvyyden olevan näin vankasti Bill Murrayn varassa. Jo pelkän tarinan näppäryys toki viihdyttää aikansa, mutta kyllä se leffan hauskuus lepää aika pitkälti hapannaaman varassa muiden ollessa statisteina taustalla. 3½/5 AI Oli aika verestää muistoja ja ihmetellä että oliko tämä tosiaan niin hyvä kuin muistin. Ja kyllähän se hyvin pitkälti sitä oli. Olkoonkin että tarinan ensimmäinen osa ei vielä niin suurta vaikutusta tee, mutta Jude Law'n Gigolo Joen tullessa kuvaan mukaan, elokuvasta saa mukavasti irti viihdettä ja ennen kaikkea tunnetta. Ja onhan tämä ulkoisestikin kovin komeaa katseltavaa. 4/5 Stagecoach Pikkuhiljaa näitä klassikkowesternejäkin tulee katsottua, vaikkei genre mieluisimpia olekaan. Stagecoach kuitenkin vaihteeksi täytti odotukset ja elokuvan juoni ei ihan niitä perinteisimpia länkkärikuvioita täytäkään. Postivaunuun on saatu mukavan eripurainen, vahvojen hahmojen muodostama joukkio ja Ford tarjoilee aika maukasta ohjaustyöskentelyä kamerakulmineen kautta leffan. Hieman ehkä juonen rakenteessa olisi ollut viilaamista, koska varsinainen huipentuma koetaan jo vartti ennen loppua. 4/5 Gegen die Wand (Suoraan seinään) Tässäpä oli kerrassaan erinomainen leffa ja eurodraamaa parhaasta päästä. Juuri tällaisia vahvoja draamoja palvon ja tähän on löydetty siirtolaisteeman myötä aivan erityistä potkua. Leffa tuntui jo tietyssä vaiheessa hieman jumittuvan paikalleen, ennen kuin sitten lyötiin uusi vaihde silmään. Hienoa, kaikilta osin toimivaa elokuvaa. Kyllä tällaisen kelpaa jo kahdella eurolla Anttilasta kaapata mukaansa. 4½/5
Madigan (1968) Don Siegelin ohjaama Dirty Harryn esimuoto oli hienoinen pettymys. Vaikka oli New Yorkissa tapahtuva poliisidraama, lokaatiokuvausta oli mukana ja pääosissa Widmark ja Fonda niin lopputulos oli melkoisen vaisu ja tavoiteltu syvyys jäi aika pinnalliseksi. Musiikki äityi paikoitellen koomisen yli-innokkaaksi. * * + The Constant Gardener (2005) Tämä oli hyvä corporation-kehitysmaa-trilleri. Hektistä adhd-leikkausta ja kameranheiluttelua joka useimmiten kuitenkin toimi hyvin. Reportaasimainen Afrikka-tunnelma oli hienoa, melkein tuli tunne kuin olisi ollut itse paikan päällä. Miinusta parista kohtauksesta joiden tyyli oli jotenkin rikkonaista ja muutamassa kohdassa tuntuneesta jahkailusta ja päämäärättömyydestä, silti selkeästi hyvä elokuva. * * * * +
Seurasin johtajaa ja tässä pisteet: Beverly Hills Cop ***½, oli vähän aika syönyt ja kai tämän on liian monta kertaa nähnyt. Beverly Hills Cop II ****, parempi kuin muistinkaan, eli positiivinen yllätys kun olin varautunut aika huonoon jatko-osaan Beverly Hills Cop III *½, tämä oli sitten se huono jatko-osa.
She Hate Me Spike Leen draamakomediassa yrityskeinottelujen johdosta asemansa lääkeyrityksessä menettänyt mies alkaa siitosoriksi lesboille. Lähtöasetelmasta saisi vaikka mitä irti, mutta oudon vaisuksi on lopputulos jäänyt. Elokuva yrittää olla kantaaottava moneenkin eri suuntaan, mutta pitkälti epäonnistuu. Leen heikoin elokuva. Terence Blanchardin musiikeille kuitenkin taas kehut. - Kyttäyskeikka (Stakeout) 80-lukulaista toimintakomediaa lähes puhtaimmillaan. Viihdyttävä paketti, pitkälti kiitos kuuluu Richard Dreyfussin rennolle roolityölle. Juuri tällaisia elokuvia ei enää tunnuta tehtävän, niissä harvoissakin tapauksissa laadun ollessa ala-arvoista. ½ The Plumber Kelpo pikkuelokuvassa akateemisen perheen rauhaa häiritsee kutsumatta kylpyhuoneremonttia tekemään saapuva oudosti käyttäytyvä putkimies. Luokkaeroilla tässä leikitellään paikoin ihan onnistuneestikin. Pikkuhyvä elokuva ja varsin soveliasta katseltavaa oman kylpyhuoneen ollessa juuri myös remontin armoilla. Tuli ratsain vieras mies (Comes a Horseman) Pakulan nykywesternissä toistetaan varsin tuttu juonikuvio yksinäisen naisen yrittäessä pitää kiinni tiluksistaan pahan naapuritilallisen ahdistellessa. Aloitus on hitaanlainen, mutta loppua myöten elokuva kasvaa kohtalaisen tunnelmalliseksi. Jane Fonda tekee taas tyypillisen mutrunaamaroolinsa. - Pelon palkka (Le Salaire de la peur) Hieman yllättäen Clouzotin alkuperäisversiossa on sama heikko kohtansa kuin William Friedkinin uudelleenfilmatisoinnissakin, eli alkujakso, mutta aivan vastakkaisesta syystä. Siinä missä Friedkinin versiossa hypittiin irrallisesti paikasta toiseen taustoitettaessa päähenkilöitä, niin tässä taasen jämähdetään paikoilleen kuvattaessa hahmojen joutilaisuutta. Onneksi jatko parantaa huomattavasti tarjoten todella jännittävän ja tiivistunnelmaisen matkakuvauksen. Mieli tekisi pitkästä aikaa katsoa taas tuo Friedkininkin versio. +
The Hillside Strangler Olipa uskomattoman tyhjäpäisiä kavereita nämä yhteiskunnan mätäpaiseet. Vastenmielisyydessään entinen NYPD Blue -näyttelijä oli pahimmasta päästä ikinä. :sick:
Teenage Mutant Ninja Turtles: The Movie Discshopista tilattu TMNT: The movie pyöri eilen DVD-soittimessa. Muistan nähneeni tuon joskus junnuna VHS:ltä, mutta siihen ne muistikuvat jäivätkin. Eihän tämä mikään elokuvataiteen merkkiteos ole, mutta vanhalle Turtles-fanille se tarjoaa ihan mukavaa viihdettä. Varsinkin muutamat one-linerit ja Splinterin elämää suuremmat viisaudet saivat hymyn huulille. Plussaa myös lateksiasuista ja oikeista ihmisistä. Haluaisin todellakin nähdä tällä tyylillä tehdyn Turtlesin nykypäivänä. Unohdetaan ne animaatiot ja tykitetään Spiderman/Batman/X-Men -tyyliin oikeilla ihmisillä ja kauniilla CGI:llä.:thumbsup: Jätän antamatta mitään arvosanaa, koska tämä elokuva ei mahdu mihinkään muottiin ja on toisaalta helvetin hauska nostalgiafiilistely ja toisaalta aivan täyttä kuraa. Jokainen fiilistelköön itse tai jättäköön fiilistelemättä.
El Dorado (1966) Lupaava alku kääntyi nopeasti todella puuduttavaksi Rio Bravo -hiilikuitukopioksi. Lännenelokuvat eivät välttämättä ole se uudistuvin genre elokuvan historiassa mutta jokaikisen hahmon ja ylipäätään koko perusasetelman kopiointi oli tässä niin läpityöntyvää, että pahaa teki. Päättömät kujanjuoksut ja saluunanvaltaukset seurasivat toisiaan sekä ylipäätään se kaikki mikä toimi niin loistavasti Bravossa, oli tässä sieltä toisesta ääripäästä. Vanhoilta dinosauruksilta todella väsysyt tekele. Plussa komeasta teemakappeleesta ja papukaijamerkki pirteähkölle James Caanille. 2,5/5 The Notebook (2004) Korkeat odotukset ilmassa lähdettiin matkaan mutta ei Cassavetes juniorin paljon kehuttu rakkaustarina ollut kuitenkaan lähellekkään sitä mitä tästä hain. Muutama hyvä jakso mutta muuten jotenkin niin perinteinen ja ennalta-arvattavan lattea sekä toisaalta omaan makuuni aivan liian satumainen kokonaisuus jättivät paljon toivomisen varaa. 3-/5 Bullitt (1968) Hohhoijaa, jopa maltillisia odotuksiani huonompi. Se takaa-ajo oli kylläkin lähes maineensa veroinen ja puhalsi hetkeksi ilmaa muuten niin tyhjään palloon mutta muuten kaikilla mahdollisilla tavoilla sisältököyhiä hahmoja tuijottamassa katatonisesti toisiaan tai vaihtoehtoisesti seiniä. Erityisesti Bullitin naisystävä oli erityisen surkuhupaisa esitys ja itse sankarikin lähinnä sivuhahmo omassa elokuvassaan. Komeat oli kuvauspuitteet San Franciscon kaduilla ja sitä rataa mutta valitettavasti yksi takaa-ajo ei elokuvaa kannattele. 2/5 Von Ryan's Express (1965) Paikoitellen hyvää korkkariviihdettä Sinatran johdolla, paikoin ylivenytettyä ja itseääntoistavaa 60-luvun tusinatoimintaa. Painotus valitettavasti jälkimmäisellä. Kun elokuvan sisältö on niinkin kattava kuin pahojen natsien pakeneminen junalla talla pohjassa, niin lakisääteinen kesto ei saisi koskaan ylittää 90 minuuttia, jos sitäkään. 2,5/5
Hills Have Eyes: EI TÄHTIÄ Tämä uudempi versio kyseessä, ja hukkaan meni elämästäni vajaat kaksi tuntia. Ei tätä voi kyllä kehua mistään osiosta.:hitme: Perikato:*** Nyt tulee sanomisia mutta liekkö ollut väsymystä vai mitä kun ei jaksanut loppuun asti katsoa. Ei leffa sontaa ollut, mutta olen parempiakin sotaleffoja nähnyt. En tosin ole kyseisen genren fani..Mutta kolme tähteä.
Dodgeball: Lisää urheilua. Tällä kertaa kuitenkin komediana, pääosissa Vince Vaughn ja Ben Stiller. Jo tässä vaiheessa pitäisi olla selvää, että Dodgeball: A True Underdog Story ei mitään maagista elämän tarkoituksen pohtimista tarjoa. Naurattaako se? Ajoittain, säilyttäen läpi elokuvan kivan perusvireen. Löytyykö elokuvasta se seuraava taso, joka nostaa komedian vakavammin otettavaksi pätkäksi? No ei. Arvostelu ohi. Rawson Marshall Thurberin ohjaama ja käsikirjoittama leffa myöntää realiteettinsa hyvinkin nopeasti, eikä edes yritä olla mitään muuta kuin päätön hauskuttaja. Sellaisenaan se onnistuukin varsin hyvin. Hieman yllättäen huumoria ei niinkään revitä urheilusta sinällään, vaan pikemminkin päivänsä kuntosalilla viettävistä fitness-intoilijoista sekä kaiken maailman teen-elämästäsi-paremman-viikossa -tyypeistä. Vitsit eivät sinällään ole mitään erityisen loisteliaita taikka kekseliäitä, mutta kiitos Vaughnin ja Stillerin ajoituksen ja yleisen käsityksen komiikan tekemisestä Dodgeball toimii paremmin kuin sen paperilta katsottuna pitäisi. Stillerin fanipoikiin en ole koskaan suuremmin kuulunut, mutta Vaughn tuntuu olevan hauska joka leffassa. Tarina ei ihmeitä tarjoa, pikkuisen pakollista romanttista sivujuonta on mukaan ängetty, mutta ei siitä sen enempää. Dodgeball on sujuva puolitoistatuntinen, josta voi hyvinkin nauttia jos ei odota mitään ihmeellistä. 3 / 5 French Connection: Aina silloin tällöin käydään keskustelua, että onko mielekästä lopettaa elokuva, joka ei ensimmäisen, sanotaan vaikka puolen tunnin aikana vaikuta hyvältä. Järkimiehen vastaus on ei, vaikka ihan heti mieleen ei tulekaan montaa heikosti alkavaa leffaa, joiden toinen puolisko olisi selvästi starttia parempi. No, William Friedkinin ohjaama rikosleffa The French Connection menee tähän kategoriaan. Ja heti on tarkennettava, että ei se ensimmäinenkään 40 minuuttia nyt tosiaan mitään kuraa ollut, jälkimmäinen puolisko vain oli niin paljon parempi. Tuntuu, että tekijäporukalla ei oikein ollut käsitystä siitä, mitä ensimmäisen reilun puolen tunnin aikana olisi tarkoitus tapahtua. Pääosakaksikko Gene Hackman ja Roy Scheider säntäilee paikasta toiseen ilman sen suurempaa kiinnostusta herättämättä. Samalla elokuvan pääjuonta hiljakseltaan - liian hitaasti - käynnistellään. Tunnelma on näennäisesti vahva, mutta sitä tukemaan ei oikein ole kunnon juonta mistä pitäisi innostua. Jossain vaiheessa The French Connection heittää aivan uuden vaihteen silmään ja leffa todella lähtee käyntiin. Metroon päättyvä takaa-ajokohtaus oli oikeastaan se ensimmäinen todellinen paukku, joka sai mielenkiinnon heräämään. Ei ole turhaan tämän leffan takaa-ajoista ja autoiluista puhuttu, molemmat ovat loistavia eivätkä ole vanhenneet päivääkään lähes neljässäkymmenessä vuodessa. Enpä keksi ihan heti leffaa, missä moiset olisi paremmin tehtyjä. Narc pääsee alun juoksunsa kanssa lähelle, mutta ei tarvitse olla suuri nero tajutakseen, mistä se on oppinsa ammentanut. Sitten siihen jälkimmäiseen puoliskoon. Tiukkaa tunnelmaa, pieniä mutta näppäriä käänteitä ja ronskia tapahtumia uhkuvat kohtaukset seuraavat toinen toistaa ja oikeastaan koko elokuvan viimeinen 45 minuuttia (arvio) mennään eteenpäin karmealla intensiteetillä, joka ei juuri hengähdystaukoja tarjoa. Eikä niitä kaipaakaan, sen verran tehokkaasti alku pääsi puuduttamaan. Tässä on sitä usein hehkuttamaani tekemisen meininkiä, jota tämmöisissä pätkissä pitääkin olla. Viimeisen varsinaisen kohtauksen loppukuva oli yksinkertaisuudessaan tyylikäs ja leffan olisikin pitänyt hoksata heittää end titlet siihen. Tekstiä ja still-kuvia yhdistelevä aftermath on vähän turhan alleviivaava ja tarpeeton. Sen voi kuitenkin helposti antaa anteeksi, varsinkin jos jaksaa muistella tarkka-ampujan hutilaukauksesta alkavaa pitkää kaupungin läpi etenevää takaa-ajoa. Hienoja minuutteja. 4 / 5
Kesäloma + vesisade = paljon elokuvia, tässä alkua: X-Men (2000) - Yksi parhaimmista supersankarifilmatisoinneista. Hahmot ovat todella mielenkiintoisia, ja leffan otteesta ei irtaudu hetkeksikään. 4-/5 X2 (2003) - Yksi parhaimmista jatko-osista, joka jatkaa seikkailua ensimmäisen osan hengessä. Vanhojen hahmojen mielenkiintoisuus kasvaa, mutta uudet tuovat hieman uuttaa maustetta myllyyn. Bryan Singer tekee jälleen kerran hyvää jälkeä ohjaajanpallilla. 4/5 X-Men: The Last Stand (2006) - Tässä elokuvassa on IMO yksi elokuvahistorian parhaimmista lopuista, jonka jälkiseurantaan on vaikea arvata. Uudet hahmot tuovat jälleen kerran kivaa vaihtelua, mutta vanhat herättävät fiiliksen. Oiva jatko sarjakuvasaagaan, mutta ei pärjää edellisille osille. 3+/5
Bad Taste - Nuoruudessa tämä elokuva tuli katsottua liian monta kertaa ja nyt olikin edellisestä katselusta kulunut jo hyvin paljon aikaa. Ihan kivahan tämä oli, mutta helvetin tönkkö myös. Puudutus iski jo hyvissä ajoin ennen loppua. Meet the Feebles - Kerran aiemmin nähty Bad Taste huuman takia (myös nuoruudessa). Nyt toinen katselu oli mukava kokemus, hauska elokuvahan tämä on. Bad Tastesta tutut ääniefektit pystyi helposti bongaamaan. Braindead - Varhais Jacksoneista, tämä on paras. Huisa kauhukomedia jonka jaksaa helposti katsoa alusta loppuun (toisin kuin mainekkaammat Evil Deadit). Bronco Billy - Leppoisaa sunnuntai Clinttiä. Onneton villin lännen show kiertää yhdysvaltoen tuppukyliä ja tähän sotkeutuu turha perijätär. Sondra Lockee oli toki taas kamala, se oli selvä, mutta muuten oikeastaan aika kiva tekele. The Wild Bunch - Olihan tämä oikein hyvä elokuva, maine ei ollut väärässä. Toki katselu loppui vasta hetki sitten, niin ei voi vielä täyttä analyysia tehdä. Hyvä tunnelma ja miehisiä miehiä villissä lännessä, ei kai voi enempää pyytää.
Roman Holiday ****½ Olipa kerrassaan ihana elokuva. Pääparin välillä oli sellaista kemiaa, mitä saa nykypäivän elokuvista hakea kissojen ja koirien kanssa. Audrey Hepburn on jotain aivan taivaallista. Varsinkin alussa missä hän on pienessä hiprakassa. So happy. Todellinen hyvän tuulen elokuva. Irréversible **** Hieman erillainen elokuva kuin ylempi. Yritin ekan kerran katsoa tätä joskus puoli vuotta sitten hieman väsyneenä, ja jouduin lopettamaan jo 10 minuutin kuluttua, koska elokuva vaikutti aivan liian rasittavalta. Viimein sain katseltua tämän täysissä sielun voimissa, ja kyllähän se vieläkin oli aika raskasta seurattavaa. Alun kamerakieputukset rupesivat ärsyttämään jo parin minuutin jälkeen, mutta yht´äkkiä homma imaisi mukaansa, ja kyseisestä kikasta tulikin oiva tehokeino, millä kuvastettiin päähenkilön kaoottista mielentilaa. Alun baarikohtaus oli kyllä aika ahdistavaa settiä ja sen lopetus varmasti yksi rankimmista mitä elokuvissa on vastaan tullut. Eikä se kuuluisa raiskauskohtauskaan mitään helppoa katsottavaa ollut. Muuten loistavaa elokuvaa täytyy hieman rokottaa dialogista, mikä oli välillä aika rasittavaa ja jonnin joutavaa. Kävely metrossa ja kotibileet olivat sellaisia kohtauksia mitkä eivät oikein iskeneet. Lopun seesteiset kotikohtaukset olivat taas ihan toimivia ja lopetus taas yksi parhaista. Time destroys everything. Täytyy kyllä nostaa hattua Monica Belluccille näinkin vaativasta roolista. Aika harvassa on ne niminäyttelijät jotka kyseisen roolin pystyisivät vetämään.
Charade Termiä "hitchcockmainen" käytetään heppoisesti millloin mistäkin mysteerijännäristä. Tämän leffan hitchcockmaisuutta ei kuitenkaan käy kiistäminen. Cary Grant on jo charmikkaasti harmaantunut, mutta aina hehkeää Audrey Hepburnia se tunnu ainakaan yhtään haittaavan. Pääparin kemiat toimivat muutenkin mukavasti nokkelan sanailun merkeissä. Ei tämä nyt aivan North By Northwestille pärjää, mutta toimii oivana korvikkeena. 4/5 The Outlaw Josey Wales Unforgivenin ohella Clintin parhaimpia western-ohjauksia. Lännenelokuvan kaavoja ei rikota aivan yhtä suurella intensiteetillä, mutta ei tämäkään nyt sieltä perinteisemmästä päästä ole. Chief Dan George toistaa ilahduttavasti Little Big Manista tutun roolinsa sympaattisena maailman menoa ihmettelevänä inkkarivanhuksena. 4+/5 Picnic at Hanging Rock Peter Weir on Australian Stanley Kubrick. Mies onnistuu tekemään laadukkaita elokuvia genrestä kuin genrestä. Varhaiskauden ehkäpä hienoin teos huokuu jännittävää utuista tunnelmaa, joka tuo ajoittain mieleen jopa Lynchin mysteerit ja toisaalla Sofia Coppolan Virgin Suicides elokuvan. Sen verran tarina jäi vaivaamaan, että piti ottaa selvää ettei se suinkaan perustu tositapahtumiin, vaikka elokuvasta voi ehkä sellaisen vaikutelman saadakin. 4½/5
Les Vacances de Monsieur Hulot Odotukset olivat korkealla, ensimmäinen Tatileffa minkä näin ja kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista. Noh kyllähän tämä nyt Chaplinin jutuille hävisi ja monelle muullekin, mutta ihan kiva pikkuleffa kuitenkin. Kuvaus, ääni ja lukuisten vitsien tekninen toteutus on käsittämättömän hyvää. Tatin ja muidenkin näyttelijöiden fyysinen komiikka ja taimaus ovat ihailtavaa. Hymy huulessa tätä tuli katsottua ja pari kertaa vähän tirskuttuakin, mutta ei tää nyt ihan niin hauska ollu mitä odotin. Enkä kyllä tajua että miten se Maskula on tällaiselle sen viisi tähteä antanut ***/***** Irréversible Vihdoin sain tämänkin käsiini ja katsottua. Yhdeksi kaikkien aikojen rankimmista elokuvista sanottu pätkä ei ollutkaan ihan niin kovaa kamaa mitä luulin, mutta kyllähän niitä häkellyttäviä kohtauksia löytyi. Painostava tunnelma, kammottava tausta"musiikki" ja huonovointisuutta aiheuttava heiluva kuvaus vakuuttivat. Lynchimäistä menoa oli paikoitellen. En kyllä tajua miksi se tarina piti väärin päin esittää, nyt leffan rakenne kärsi huomattavasti siitä että hektisimmät ja sykähdyttävimmät kohtaukset tulivat heti alkupuolella ja loppupuolisko olikin kaiken sen jälkeen varsin tylsää ja puuduttavaa katsottavaa. Propsit kyllä älyttömän pitkistä yhdellä otolla kuvatuista kohtauksista! ***/*****
The Squid and the Whale (2005) Mukava pieni aviokriisidraama joka ei tarjoa helppoja ratkaisuja. Käsikirjoitus on täynnä pieniä koukkuja ja mustaa huumoria. Jeff Danielsin parta tihkuu karismaa ja muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mallikelpoisesti. Erittäin tiivis elokuva, kestoa vain 1h17min mutta siinä ajassa ehditään sanomaan paljon. * * * * + The New World (2005) Pocahontas-elokuva alkaa hyvin, mutta siitä eteenpäin elokuva onkin yhtä loivaa alamäkeä, kunnes loppupuolella vajotaan totaaliseen junnaavuuteen ja tylsyyteen. Heti kun ruudulla tapahtuu jotain nousee tunnelma hetkellisesti. Colin Farrelilla on vain kaksi tapaa olla valkokankaalla (toinen on russelcrowemainen murahtelu ja toinen vetinen spanielinkatse) ja Bale mutisee ärsyttävästi kuten aina. Pocahontaksen rooliin kiinnitetty Q'Orianka Kilcher oli juuri oikea henkilö rooliinsa, sopiva annos mysteeriä ja ei-liian-kaunista uskottavuutta. Elokuva on Thin Red Linestä tuttua luonnon hekumointia ja ääneen ajattelua. Nuo ääneen lausut ajatukset tuntui todella häiritsevän sillä niillä ei pääosin ollut mitään yhteyttä ylipäänsä mihinkään vaan olivat jonninjoutavaa löpinää. Kai tuosta joillekin tulee kovin taiteellinen olo. Historiaakin on tulkittu miten sattuu. Harmittava elokuva, potentiaalia olisi ollut vaikka mihin, sillä esimerkiksi musiikki, lavastus ja kuvaus oli parasta A-luokkaa. * * *