Elokuvapäiväkirjan tiivistetty versio viikolta 1/2008. Tiistai 1.1.2008 Manderlay - 3 / 5 Aloitin uuden vuoden katsomalla YLE TV1:ltä Lars von Trierin Amerikka-trilogian toisen osan, jonka teema on orjuus ja vapaus. Dogvillessä esiintyneet Nicole Kidman ja James Caan eivät enää kestäneet yhteistyötä von Trierin kanssa, joten Gracea näyttelee nyt Bryce Dallas Howard ja tämän isää Willem Dafoe. Kertoja John Hurt on edelleen loistava ja Howard kotiutuu rooliinsa mainiosti, eikä tyydy vain kopioimaan Kidmanin tyyliä. Loppu ei ole tällä kertaa yhtä terävä, ja von Trierin yksisilmäinen USA-kriittisyys hyppii silmille. Lopputekstien taustalla pyörivät kuvat lisäävät saarnaavuuden tuntua. Jatko-osa on ainakin uskollinen edeltäjälleen. Keskiviikko 2.1.2008 Star Trek II - Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan) - 3,5 / 5 Trek-elokuvasarjan toisessa osassa amiraaliksi edennyt James T. Kirk (William Shatner) saa vastaansa superälykkään, geenimuunnellun kostajan menneisyydestä (Ricardo Montalban). Tällä kertaa katsoin tosin saksaksi dubatun version - dubbaus oli yllättävän laadukkaasti toteutettu. Loppujen lopuksi Star Trek ei eroa saksaksi puhuttuna juurikaan DEFA:n itäscifistä. Torstai 3.1.2008 Malarek - 2,5 / 5 Kolmas marraskuussa ostamistani yhden euron DVD-filmeistä oli kanadalaisjournalisti Victor Malarekin omaelämäkertaan perustuva rikosdraama, joka kuvaa tähtireportterin nuoruusvuosia ja ensimmäistä merkittävää juttua. Malarekia esittää Elias Koteas, jonka olen nähnyt aiemmin vain Arnold-pätkässä Collateral Damage. Muutenkin näyttelijäkaarti koostuu melko himmeistä tähdistä. Malarek oli euron sijoituksistani selkeästi paras. Roger Cardinalin ohjaus ei ole rakenteeltaan nerokas eikä elokuvan musiikkiraita vakuuta, mutta toisin kuin Scanner Cop ja Vengeance, Malarek ei ole naurettavan huonosti näytelty, dialogiltaan, tarinaltaan ja hahmoiltaan surkuhupaisa epäelokuva, vaan ihan okei -tason keskinkertainen kertomus tutkivasta journalistista, joka pääsee jutun jäljille. Levyn hinta-laatu -suhde ei jäänyt pakkasen puolelle, vaikka ekstroja on jälleen minimaalisesti ja kotelo tuntuu hajoavan käsiin. Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet) - 3,5 / 5 Koska pyrin käyttämään hyväkseni kaikki mahdollisuudet antaa elokuvamaustani todellista elitistisempi kuva, katsoin YLE Teemalta Ingmar Bergmanin kertomuksen ristiritari Antonius Blockin (Max von Sydow, mm. Älä kieltäydy kahdesti ja Minority Report) paluusta keskiaikaiseen Ruotsiin, jossa rutto niittää ihmisiä. Surrealistinen ja uskonnollisteemainen mustavalkoelokuva ei ole haudanvakava, sillä Bergman annostelee mustaa huumoria kohtuudella. Von Sydow on ehdottomasti ruotsalaisnäyttelijöiden eliittiä ja istuu jäyhän ritarin rooliin kuin valettu. Olisin epärehellinen, jos antaisin Seitsemännelle sinetille viisi tähteä ja valehtelisin, jos väittäisin sen kohonneen ykkösluokan suosikkieni joukkoon. Rehellisesti sen sijaan voin sanoa, että odotin paljon tylsempää ja tekotaiteellisempaa menoa. Sunnuntai 6.1.2008 The Royal Tenenbaums - 3 / 5 Wes Andersonin lakoninen tapakomedia kertoo Mahtavien Ambersonien hengessä Tenenbaumin perheestä, jonka pää Royal Tenenbaum (Gene Hackman) potkitaan pois hotellihuoneestaan, jota mies on pitänyt kotinaan jo vuosikausia. Ovela, itsekeskeinen, perhettään laiminlyönyt niljake yrittää päästä jälleen väleihin omaistensa kanssa ilmoittamalla sairastavansa tappavaa syöpää. Andersonin huumori on eleetöntä ja kuivaa, ja sitä on oikeassa suhteessa draamaan. Tarina on jaoteltu lukuihin, ja ruudun tapahtumia säestää Alec Baldwinin laatuunkäypä kertojanääni. Näyttelijäkaarti on hieman epätasainen. Hackman on verraton lurjusmaisen isä-Tenenbaumin esittäjänä. Ben Stillerin normaalit komediaroolit ovat kauniisti sanottuna energisiä ja täynnä hälinää, mutta The Royal Tenenbaumsissa hän sopeutuu mainiosti hieman vinksahtaneeseen tunnelmaan. Wilson-veljesten ystävä en ole ikinä ollut, eivätkä he tälläkään kertaa vakuuta. Paltrow, Huston, Glover ja Murray jäävät keskikastiin. Elokuvan lopetus on moitteeton.
Silent Night, Deadly Night Siirry sivuun, Billy Bob Thornton - tämän elokuvan Billy se vasta todella ansaitsee arvonimen paha pukki! Ja tapahtui niinä päivinä, että pikku-Billyn käytyä vanhempineen tervehtimässä vaariaan vanhainkodissa/pöpilässä, paluumatkalla joulupukki murhasi sekä Billyn isän että äidin. Jälkimmäisen raiskausyrityksen jälkeen, tietenkin. Billy pikkuveljensä kanssa jäi henkiin, mutta sai pahat traumat joulusta, ja eritoten joulupukista loppuiäkseen. Paljon myöhemmin Billy joutuu työpaikkansa pikkujouluissa pukeutumaan keneksikäs muuksikaan kuin Korvatunturin partajaakoksi. Siihen vähän viinaa päälle ja hieman äidin kohtalosta muistuttava episodi kahden työkaverin välillä, niin "NAKS" sanoo pääkoppa! Joulupukki-Billyn kirves alkaa heilua, ja muitakin tappokeinoja kyllä löytyy. Jouluyö, Murhayö on varsin hauska lajityypin edustaja Friday the 13th -jälkeläisten kulta-ajalta, jolloin siis ainakin kysyntää riitti, jos nyt laadusta ei niin väliä ollutkaan. Joulupukki tappajana on mukavan epäkorrekti idea. Kun lisäksi tappamiset ovat näyttäviä (onneksi dvd:lle saatiin alkuperäinen versio) ja alastomuuttakin löytyy ihan kivasti, niin kyllähän tämä hyvin täyttää aivottoman slasherin tehtävänsä. Jos ei enää jaksa katsoa nössöjä jouluelokuvia, niin tässäpä kokeilemisen arvoinen vaihtoehto. Tällehän tehtiin muutama jatko-osakin ja kakkonen tulikin mukana samaan hintaan jenkeistä ostettuna. Olisi harmittanut, jos olisin siitä erikseen maksanut. Kannattaa välttää. Mutta tälle annan nyt (viihdyttämispisteitä) vaikka... 3½/5. A Fish Called Wanda Briljantti komedia, edelleen. Loistavat roolit, loistava käsis. Kevin Kline on Wandassa suorastaan nerokas. Kaikki toimii. Loppuratkaisu on miellyttävän rohkea. Ei kai tästä muuta, kaikkihan tietävät jo. 5/5.
Body Double (1984) Brian De Palman puolivillainen Hitchcock-mukaelma, joka sekoittaa aineksia mm. Vertigosta ja Takaikkunasta jonkinlaiseen b-elokuvakehykseen ja vaikka De Palmalle tyypillinen visuaalinen ammattitaito on jälleen kerran vahvaa, tuloksena on lopulta suhteellisen väkinäinen ja eväänsä jo hyvissä ajoin ennen loppua syönyt tirkistelytrilleri. 2/5 Tombstone (1993) Genren suurena ystävä lähdin luottavaisena matkaan, olihan elokuva yltänyt ainakin jonkinmoiseen (kultti)suosioon vähän siellä sun täällä. Lopputulos oli kuitenkin hyvin hengetön ja lattea yritys dramatisoida ties monennenko kerran Wyatt Earpin legenda. Val Kilmerin esittämä Doc Holliday oli elokuvan ainoa kiinnostava ja jopa ihmiseksi laskettava hahmo muiden jäädessä enemmän tai vähemmän lännenelokuviin normaalisti kuuluvien perusrekvisiitan kuten juottokaukalon tai saluunan tasolle, visusti taka-alalle siis. Tämän myötä kaikki mitä elokuva heittikin katsojan eteen, oli se sitten toimintaa, muita hahmojen välisiä konflikteja tai romanssia, kuihtui merkityksettömäksi rimpuiluksi kohti lopputekstejä ja sieltä suoraan länkkärien hautausmaalle. Tombstone kyllä näyttää ja kuulostaakin kaikessa meuhkaamisessaan lännenelokuvalta mutta sydäntä sillä ei ole nimeksikään. Vinkkinä seuraavalle kerralla, että tuuheat viikset, tuima ilme ja tuliluikut eivät "aivan" riitä muodostamaan genrensä valioyksilöä. Kun tuo Kilmer nyt oli osapuilleen elokuva ainoa hyve, niin aavistuksen muokaten miehen eräitä vuorosanoja elokuvasta, päästään Tombstonen perimmäisen olemuksen äärelle: "A movie like Tombstone has got a great big hole, right in the middle of it. It can never kill enough, or steal enough, or inflict enough pain to ever fill it." 2/5 Whale Rider (2002) Uuden-Seelannin alkuperäisväestön Maorien mieskeskeiset perinteet ja uskomukset joutuvat koville kun hukatun identiteetin elvyttämiseen kaivattu messiashahmo saattaakin olla ”väärää” sukupuolta. Kyläpäällikkö-isoisä ja pojantytär napit vastakkain ottavat mittaa toisistaan kunnes kaapille on jälleen löydetty paikka. Suht raikas kokoperheelle sopiva draama. 3,5/5
5ive Girls (2006) Viisi ongelmanuorta (tyttöjä) on passitettu ankaraan, katoliseen tyttöjen sisäoppilaitokseen jossa opetuksesta huolehtii mm. Ron Perlmanin esittämä isä Drake sekä sadistisena rehtorina "Battlestar Galactica":ssakin ollut Amy Ciupak Lalonde. Kyseessä oli loppujen lopuksi varsin kelvollinen kauhistelu joka palautti mieleen takavuosien nunnaluostari- ja sisäoppilatosleffat. Nyt ei olty tyydytty pelkkään teininoita Sabrina-meininkiin, vaan annettiin palaa ihan kohtalaisilla kierroksilla. Koulutyttöjä lyhyissä ruutuhameissaan ja polvisukissaan, spankingia, pentakrammeja, latinaa, kissatappeluita sekä toiselta tasolta tänne pyrkivä "legioona". Kikkailematon kuvaustyyli sekä halpojen BÖÖ-pelotteluefektien vähäisyys oli myöskin mukavaa. Eihän tämä nyt mikään elämää suurempi leffa ollut, mutta vähäisiin ennakko-odotuksiin nähden pääsi yllättämään positiivisesti.
Sult (1966) Tanskalaisen Henning Carlsenin ohjaama elokuva oli aikanaan ensimmäisiä pohjoismaisia yhteistuotantoja. Elokuva kertoo kirjailijasta, joka seikkailee 1890-luvun Christianiassa. Kirjailija on saapunut hiljattain maalta ja hänellä on aikomuksena kohentaa elämää, ja saada omia töitä julkaistuksi lehdessä. Sult tarkoittaa suomeksi nälkää, joka onkin yksi elokuvan tärkeimpiä teemoja: kirjailija on rahaton ja toivoton. Taiteilijan asenteeseen kuuluu olla tunnustamatta hätää ja olla hakematta apua. Kehittyy eräänlainen veijari- ja seikkailutarinan kombinaatio, joka tuo mieleen Kaurismäen Boheemielämän. Carlsenin elokuvassa käsittely on kuitenkin hurjempaa, vaikka tunnelma onkin yhtä melankolinen. Kirjailijan elämään pientä valoa tuo Ylajali, kadulla tavattu ylempiluokkainen kaunotar (aivan upea Gunnel Lindblom), joka onkin ehkä vain liian hyvää ollakseen todellsta ja kehittyäkseen todelliseksi rakkaudeksi. Elokuva toimii erittäin hyvin, ja harmi että tästä ei ole olemassa suomitekstillistä versiota. Kieltämättä Cdonin myymä versio tuotti välillä harmaita hiuksia ruotsinkielisen tekstin takia (muut vaihtoehdot olisi olleet norja tai tanska, muutoin tanskaksi puhutussa elokuvassa). Kannattaa kuitenkin katsastaa, jos et omaa kielimuuria. :thumbsup: Punishment Park (1971) Brittiläisen ohjaajan kannanotto amerikan yhteiskunnan tilasta 70-luvun alussa. Elokuva on muka-dokumentin tavalla rakennettu elokuva Punishment Parkista, aavikolla sijaitsevasta poliisin ja kansalliskaartin suuresta harjoitusalueesta, johon kansakunnan turvallisuuden horjuttajat ja poliittisista syistä järjestelmän suurimmat viholliset on tuotu. Leirillä pidetään pikatuomioistuin, joka jakaa nuorille rajuja tuomioita. Heille annetaan mahdollisuus (käytännössä ennaltavalittu sellanen) kuitenkin sovittaa tuomio osallistumalla Punishment Parkin vaellukselle: yli 50 mailia pitkälle lipunryöstö-peliin, ts. selviytymisvaellukselle ilman ruokaa tai juomaa. Aluetta kiertää poliisijoukkojen ja kansalliskaartin miehet harjoitusmielessä, ja he ampuvat kyselemättä saatuaan kiinni vaeltajan. Elokuvassa seurataan kahta ryhmää: yksi on selviytymistä yrittävä sekalainen porukka aktivisteja, toinen taas tuomiolle menevä ryhmä. Muka-dokumentin tyylinen rakenne on piristävä kokemus. Se ei kuitenkaan jaksa loputtoman pitkään kiinnostaa. Muutoinkin elokuvan kiinnostavuus on aika vähäistä sen sisältävän rajun poliittisen kannanoton ja rajun väkivallan takia. Kertaalleen katsottava.
May. Mukavalla tavalla vinksahtanut leffa, jossa sekoitellaan romantiikkaa, kauhuelementtejä, mustaa komediaa ja lohdutonta draamaa yhteen varsin onnistuneesti. Angela Bettis on roolissaan loistava. Elokuva on parista kauhuleffoista napatusta kliseestä huolimatta oikein hieno debyytti ohjaaja Lucky McKeeltä. Onneksi kauhupuoli on jätetty kunnolla taka-alalle ja keskitytään enemmän surulliseen draamapuoleen, tällä osa-alueella varsinkin viimeinen kohtaus oli hieno. Secret Window. Siinä missä loppu oli Mayn parasta antia, Secret Window luo ihan päinvastaista efektiä vaikka leffan tagline onkin The most important part of a story is the ending. Vaikka Depp oli (jälleen) hyvä, eikä valittamista ollut muissakaan näyttelijöissä tai ohjauksessakaan, oli tarina niin tuskastuttavaa ja turhauttavaa kuraa että jopa Number 23 jäi toiseksi (jossa oli myös hyvät näyttelijät ja ihan kelpo ohjaaja). Oikeasti alkaa vähän hajottaa, jos rupeaa arvaamaan leffan mysteeriä jo alta puolen tunnin (tietysti toivoen että niin typerää loppuratkaisua ei kuitenkaan ole keksitty) ja kun sitten se niin väsynyt ratkaisu vielä oikeasti tuleekin. Number 23 meni yli kyllä vielä tälläkin saralla, sen twistin selvittämiseen meni alta 15 minuuttia. Ikävintähän tässä on se, että en ensinnäkään ole hyvä käänteitä arvaamaan enkä haluakaan olla, mutta jos se paistaa niin selvästi läpi, niin jotain on tehty väärin. Loppuratkaisusta sen verran, että ymmärrän kyllä että silloin kun King alkuperäisen tarinan kirjoitti Spoiler yllätys-twisti "päähenkilö on itse murhaaja" oli vähän käytetty keino, mutta nykyään ja oikeastaan jo heti Fight Clubin jälkeen se on kyllä helvetin väsynyt ratkaisu lopettaa tarina.
Tanskan elokuvainstituutin eshopista löytyy tämmöinen erinomainen versio englanninkielisin tekstein: http://eshop.dfi.dk/Shop/ItemList.php?CategoriSelect=1 Sult Director: Henning Carlsen Length: 108 min. Zone: Region 2 Year: 1966 Country: DK/NO/SE Subtitles: English / French / German / Spanish Extras: Samtale mellem Paul Auster og Hamsuns barnebarn Regine Hamsun - 26 min / Sults tilblivelse ved Henning Carlsen - 34 min. / Fotogalleri Kristiania 1890. En ung digter og forfatter flakker rundt i Norges hovedstad, hvor han kæmper med skuffelser, nederlag og sult. Han forsøger at skrive, mens han forgæves søger arbejde for at tjene til lejen for sit usle kammer og det daglige brød. Intet lykkes, og sulten presser ham dybere og dybere ned i en sindsforvirring, der opløser virkeligheden for. ham. SULT er baseret på Knut Hamsuns roman af samme navn. Filmen blev et markant gennembrud for instruktøren Henning Carlsen, og står i dag som et hoivedværk i hans lange karriere. Varenummer: DVDD212 Pris/Price: DKK 199,00 approx eq. to: € 26,57
The 40 Year Old Virgin (2005) -ihan katsottava komedia kyseessä, tosin tosihyviä kohtia oli mielestäni niin vähän ettei hyvät naurut muutamaan otteeseen pelastanut sitä tosiasiaa että välillä mentiin väkisin eteenpäin,siitä pisteitä: 3+/5 Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006) jee,ja hollywood jyrää, Spoiler valitettavaa että leffassa on katsottava jatko-osa väkisin ,koska tämä jää pahasti kesken tuntui liian selvästi että rahan teko on ollut päälimmäinen kriteeri tätä elokuvaa tehdessä,vaikka muutama ihan tiukka actionkohtauskin löytyy . jatko-osan hankintaa ja ennalta arvattavia juonikäänteitä odotellen ... 3/5
La Famiglia (1987) Pienimuotoinen kehdosta hautaan tarina, jossa seurataan italialaismiehen eloa sylivauvasta aina eläkepäiviin asti. Mukaan mahtuu varmasti kaikki se mitä keskimääräisestä elämässä konsanaan mutta kuitenkin suhteellisen perinteinen tämän lajityypin toteutus. -3/5 Saraband (2003) Siihen nähden, että Kohtauksia eräästä avioliitosta on ainakin omalla sektorillaan ehdottomia suosikkejani, niin olihan tämä ns. "jatko-osa" pettymys. Jotenkin sitä odotti, että huomio olisi ollut enemmän nimenomaan alkuperäisten hahmojen vuorovaikutuksessa kuin sitten soppaan uusina hahmoina heitettyjen välillä tai heidän ongelmiin keskittyen. Hetkittäin erinomainen mutta kokonaiskuva jää aavistuksen laimeaksi ja maineikkaan edeltäjänsä jalkoihin. +3/5 Dangerous Liaisons (1988) Toinen 1980-luvun lopussa purkitetuista Choderlos de Laclosin Vaarallisia suhteita -romaaniin perustuvista filmatisoinneista ja kerrassaan erinomainen onkin. Todellista ihmissuhteiden verkostoja ja juonittelun vyyhtejä puretaan poikkeuksellisen hyvien näyttelijäsuoritusten kera. Eritoten John Malkovich on ilmiö, vaikka Close ja Pfeiffer taisivatkin suurimmat pyttykerhonimitykset vyölleen ottaa. 4/5
Zodiac 4 ½ /5 David Fincher osaa kyllä elokuvanteon. Harvoin näin penkkiin liimaavaa elokuvakokemusta saa kotisohvalla olla todistamassa, 2h 30min menee siivillä. Pientä kritiikkiä jos leffasta välttämättä etsii niin näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan turhan kliinisiä. Uskollinen puutarhuri 2½ /5 Draamaa ja musiikkivideota sekoittava uskollinen puutarhuri ei onnistunut allekirjoittaneen elokuvamakua tyydyttämään. Kahdet langat eivät pysy City of Godilla maineeseen ja gloriaan nousseen Fernando Meirellessin käsissä. Dramaattinen rakkaustarina sekä toiminnan täyteinen jännäri jättävät katsojan molempien osalta epätyydyttyneeseen tilaan. Koetin jopa elokuvan jälkeen psyykata itseäni uskomaan että tämä olisi parempi, valitettavasti epäonnistuin. Toivotaan että ohjaaja Fernando Meirelless tekisi seuraavaksi ihan rehellisen toimintaelokuvan kun draama ja henkilöohjaus eivät onnistu. -- JP
Magdalena sisaret (The Magdalene Sisters) Ja taas ollaan lähihistorian väärinkäytösten parissa tositarinan filmatisoinnin voimin, Irlannissa tällä kertaa. Yksi tyttö tulee serkkunsa raiskaamaksi, toisesta pojat sattuvat pitämään ja kolmas synnyttää aviottoman lapsen. Mokomat väärintekijät siis passitetaan katoliseen pakkolaitokseen oppimaan kuria ja nuhdetta. Vahvan aiheen kuvauksessa on onnistuttu varsin hyvin. Tytöt eivät ole liian kiiltokuvamaisia rooleissaan ja valtaa väärinkäyttäviä nunnia demonisoidaan sopivassa suhteessa suoranaisia ylilyöntejä välttäen. Tämän tyylisille historiallisille elokuville on aina selvä tilaus, varsinkin kun tämäkin aihepiiri oli tapahtumaseuduillaan vielä pitkälti vaiettu. - Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel) Isä, teini-ikäinen poika ja tytär miehineen viettävät kesää saaressa. Alun leppoisa lomailutunnelma muuttuu pikaisesti vallan muuksi, kun henkilöiden sisäiset ristiriidat nousevat esille - vahvimpana tyttären mielisairaus. Idyllistä siirrytään taidokkaasti piinaan ja kaikki neljä näyttelijää tekevät hyvää työtä. Grosse pointe blank - palkkamurhaaja pikkukaupungissa Harmillisen laiskasti elokuva eteni varsinkin alkupuoliskollaan. Luokkakokous paransi selvästi tahtia, mutta jo hitusen liian myöhään. Muistikuvat olivat tästä positiivisemmat. Oli tämä vieläkin hauska ja nokkela, mutta vain paikoitellen. Hyvistä musiikkivalinnoista plussaa.
A Tale Of Two Sisters. Erittäin vahva psykologinen draama/trilleri kauhuefekteillä vahvistettuna. Todella hienosti kuvattu, näytelty, ohjattu ja etenkin kirjoitettu. Parhaimpia näkemiäni elokuvia pitkään aikaan. Leffaan oli saatu todella painostava tunnelma aikaan ja vaikka varsinaisesti kauhuelokuvasta ei ollutkaan kysymys, niin kyllä kohtaukset makuuhuoneessa ja illallisella pistivät kylmät väreet kulkemaan. Hirveä Aasia-leffojen ystävä en ole, mutta sen olen huomannut että silti korealaisiin elokuviin voi luottaa melkeinpä varauksetta. Vielä ei ole tuon maan tuotoksiin joutunut pettymään.
Pojat (1962) Täytyihän tämä suomalainen klassikko katsoa, kun siihen mahdollisuus tarjottiin. Aikaisemmin olin vain lyhyitä pätkiä elokuvasta nähnyt, mutta nyt se tuli kokonaisuudessaan nähdyksi. Vesa-Matti Loirin tiesin esiintyvän yhtenä pojista, mutta muuta en sitten tiennytkään. Heti alkumusiikin kohdalla fiilikset nousivat. Musiikki oli hienoa ja samalla yksinkertaista, ja siinä oli jotain syvällisempääkin. Mikko Niskasen ohjaus oli sujuvaa, tosin ajassa eteenpäin harppaukset hieman hämmensivät tilannetta. Toisaalta eteneminen nopealla tahdilla osoitti, kuinka pojat kasvoivat elokuvan aikana. Aluksi esim. Loirin hahmo "Jake" oli vain yksi pojista, mutta pikkuhiljaa hän jäi yksin, ja oli enemmän äitinpoika kuin yksi kovista pojista. Täytyy myöntää, että oli surullista katsoa Loirin kaipuuta elokuvan loppupuolella. Loiri totisesti osoitti jo tuolloin näyttelijän lahjansa. Poikaporukan "pomo" eli Pentti Tarkiaisen näyttelemä "Immu", oli pojista rohkein ja järkevin, jos niin voidaan sanoa. Hänestä tulvi esiin porukan koossa pitävä voima, sekä mitään ei tehty ilman hänen suostumustaan. Hänellä oli myös omia ajatuksia sekä haaveita. Pojat olivat vilkkaita ja iloisia, kuten oli myös elokuvan alkukin. Musiikki oli tuolloin menevää ja kesä oli parhaimmillaan. Hienosti elokuvan tunnelma kuitenkin muuttui loppua kohden ja samalla myös muuttui musiikkikin. Pojat ovat poikia, eli kepposet ja yhteenotto toisen poikaporukan kanssa kuuluivat tietenkin asiaan. Ohjauksen lisäksi, myös kuvaus oli upeata. Hieno suomalainen elokuva. 4/5 Aladdin (1992) Yksi parhaista Disneyn animaatioista IMO. Myös suomenkielinen versio on mieluisa, kiitos siitä Vesa-Matti Loirin, jonka mainio äänityöskentely lampunhenkenä on yksi parhaista dubbauksista. No mutta eihän sovi unohtaa alkuperäistä versiota, ja sen loistavaa lampunhengen äänityöskentelijää Robin Williamsia. Ketään muuta ei olisi ääneksi osannut kuvitellakaan. Upea Disney-elokuva kaikenkaikkiaan, niin juonen, musiikin kuin piirrosjäljenkin puolesta. Huumoria, jännitystä ja romantiikkaa, mitä sitä muuta voi toivoa Disneylta? 4/5 Almost Famous (2000) Upea elokuva, jonka DVD:n aina satun missaamaan. Onneksi se sentään oli tallella digiboxissa. Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa yksi ja sama mies, Cameron Crowe, joka jo Jerry Maguire -elokuvallaan takoi rautaa. Nyt Crowe uusii tuon taidonnäytteen. Elokuva oli Maguiren tapaan hellyyttävän hyväntuulinen ja mukaansatempaava. Keskeisiä teemoja elokuvassa on tietenkin musiikki, sekä myös eräänlainen vapaus, jota ei voi kuin kadehtia. Näyttelijäsuoritukset olivat loistavia, etenkin nuoren Patrick Fugitin, joka esitti elokuvan innokasta päätähteä, sekä Kate Hudsonin, jonka suorituksessa oli jotain lämmintä ja ennenkaikkea sydämellistä. Nousevan Rock-yhtyeen pojat olivat myös mainioita, etenkin solistina esiintyvä Jason Lee. Mahtava elokuvakokemus kerrassaan! 4+/5 Super Size Me (2004) Morgan Spurlockin uroteko, todella mieleenpainuvaa sellaista. Ei sitä pahemmin tule ajatelleeksi mitä sitä oikeastaan syö, kun Hesessä tai vastaavissa käy syömässä. Onneksi sitä tulee kuitenkin harvoin tehtyä, noin 2 kertaa kuukaudessa (?). Dokumentteja en ole hirveästi katsonut, yleensä syynä niiden hidastempoisuus tai tylsäotteisuus, mutta Morgan Spurlockin ote dokumentin tekemiseen oli onnistuneen rentoa ja asia sekä haastattelut oikeasti mielenkiintoisia. 4/5 The Blue Dahlia (1946) Laadukas ja otteessaan pitävä film-noir pläjäys Yleteemalta. Tällä kertaa kissa ja hiiri -leikkiin ryhtyy Alan Laddin näyttelemä sotasankari, jota viranomaiset epäilevät henkirikoksesta. Kuitenkin, eihän rikoselokuva olisi mitään ilman, että muutkin epäilyttävät henkilöt kehittelevät erilaisia teorioita. Naiskauneutta tuo kuvaan viehkeä Veronica Lake. Mainio elokuva, piristi mieltä Joulunajan pimeästä ja märästä ilmasta huolimatta. 4-/5 The Santa Clause (1994) Ei niin huono, kuin antoi ymmärtää. Jatko-osat pilaavat aina ensimmäisen osan maineen. Elokuvassa oli joulunhenkeä ylläpitävä voima, tosin materialistiselta kannalta, joka etenkin taitaa perheen pienimpiin upota. Tosin oli elokuvassa jotain aikuiseenkin makuun. Tim Allen osaa olla nautittava hahmo, mutta Judge Reinhold, joka kohtasi saman kohtalon työelämässä kuin Eddie Murphy, on aina vain Billy Rosewood. Perus jouluinen hömppäkomedia. 2/5 Deja Vu (2006) Koska viimekertainen Scott & Washington yhdistelmä Man on Fire oli kunnon tykitystä, niin odotukset tätä elokuvaa kohtaan oli melkoiset. Tämä tosin oli ennen, kuin elokuvasta paljon tiedotettiin, mutta kun sain käsiini elokuvan ideaa paljastavaa materiaalia, petyin hieman. Koko aikamatkailuteoria ja Tony Scott ei kuulostanut hyvältä kombinaatiolta. Eli elokuvan nähtyä pettymys kasvoi entuudestaan. Tony Scottin Domino ohitettiin jo alkuminuuteilla, mutta koko elokuva alkoi vasta toimia loppupuolella, jopa niin, että ajoittain mielenkiinto taas heräsi, mutta äkkiä niistä tiputtiin takaisin maan pinnalle. Washington oli elokuvan valoisampia asioita, ja ehkä koko kantava voima. Myös Scottin kädenjälki näkyi ajoittain. Teknotrilleri ala Scott. 3-/5 The SpongeBob SquarePants Movie (2004) Voin sanoa, että on tämä kevyesti parempi kuin The Simpson's movie. Kuitenkin sarjana jää kakkoseksi. Jotain ihanaa kieliposkella asennetta löytyy SpongeBobin ja hänen ystäviensä seikkaluista, ja tämä elokuva ei jää sarjan varjoon, vaan toisin päin. Bikini Bottomissa tapahtuu ja kaiken keskellä on tietenkin SpongeBob, joka saa mm. tehtävän Kuningas neptunukselta. Sen lisäksi Bikini Bottomin kilpailevat rapupiirasravintolat ottavat yhteen, ja siinäkös on Paavolle hommaa. 5/5
Tiivistetty versio, viikko 2/2008. Harvinaisen keskitasoisia elokuvia tuli taas katsottua. Maanantai 7.1.2008 Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary, 2001, Iso-Britannia/Ranska) - 3 / 5 Helen Fieldingin menestysromaanin elokuvasovituksessa auttoi Richard Curtis, jonka ansioluottelosta löytyvät sellaiset brittiläisen romanttisen komedian helmet kuin Rakkautta vain sekä Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Äkkiseltään voisi ihmetellä, miksi amerikkalainen näyttelijätär valittiin esittämään perusbrittiä. Zellwegerin brittiaksentti on kuitenkin aivan tarpeeksi uskottava. Curtisin panos näkyy tuttuna tunnelmana. Näyttelijät tekevät laatutyötä ja tarina on peruselementeiltään kohtalainen. Elokuva on hauska ja viihdyttävä, mutta häviää koskettavuudessa vaikkapa juuri Curtisin parhaille. Keskiviikko 9.1.2008 Venus on vaiti (Der schweigende Stern, 1960, DDR/Puola) - 3,5 / 5 Sosialistien tulevaisuudenvisiossa monikansallinen spesialistiryhmä suuntaa kohti Venusta, kun tieteilijät saavat ohittamattomia todisteita planeetan älyllisestä elämästä. Aseistariisuntahenkinen Venus on vaiti on rakenteeltaan selkeä scifijännäri, jossa sankarit matkaavat tuntematonta kohti ja pääsevät pikku hiljaa totuuden jäljille. Tekoajankohta näkyy hauskan alien-arkkitehtuurin ohella väriloistona, tosin ei aivan siinä määrin kuin Im Staub der Sternessä. Erikoistehosteiden kehittyneisyysaste on kunnollinen. Kansainvälisestikin menestyksekäs elokuva on taattua DEFA-laatua ja tutustumisen arvoinen. Perjantai 11.1.2008 The Family Man - perhe on paras (The Family Man, 2000, USA) - 3 / 5 Brett Ratnerin ohjaama The Family Man yrittää olla moderni Ihmeellinen on elämä. Kuten Frank Capran mestariteos, The Family Man sijoittuu jouluun, ja sen päähenkilön, Wall Street -bisnesmies Jack Campbellin (Nicolas Cage), täytyy George Baileyn tavoin nähdä näkyjä tajutaakseen, mitkä asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä. Elokuvan edustamat elämänarvot tiivistyvät varsin mainiosti suomenkielisessä otsakkeessa. Sinänsä viehättävän ja sympaattisen keskiluokkaisen perheihanteen ylistyksen ongelma on se, että Nicolas Cage ei ole James Stewart, mutta elokuvien yhtäläisyydet ovat liian selviä ohitettavaksi. Ihmeellinen on elämä on kaikilla mittapuilla vähintään parin piirun verran parempi, mikä saa The Family Manin tuntumaan halpakopiolta. Jos tämän pystyy antamaan anteeksi, jäljelle jää kelpo draamakomedia. Men in Black - miehet mustissa (Men in Black, 1997, USA) - 3 / 5 Barry Sonnenfeldin hittitieteiskomedia perustaa huumorinsa salaliittoteorioiden kliseiden, ufo-havaintojen ja paranormaalien ilmiöiden viehätykselle. Pääosia näyttelevät Tommy Lee Jones ja Will Smith. Men in Black on vauhdikas ja siitä huolimatta melko terävä komedia. CGI-hahmot vaikuttavat nykystandardien valossa taustoistaan irrallisilta ja animaatio on kaukana realistisesta. Elokuva voitti vuonna 1997 maskeeraus-Oscarin, mutta en oikeastaan kiinnittänyt huomiota maskeerauksen laatuun, joten jätän kommentoimatta, menikö palkinto oikeaan osoitteeseen. Lauantai 12.1.2008 Penkki (Bænken, 2000, Tanska/Ruotsi) - 2,5 / 5 Tanskalaisohjaaja Per Flyn yhteiskuntaluokista kertovan trilogian avausosa on kaukana Hollywoodin loistosta, glamourista ja suureellisuudesta. Jesper Christensen vaikuttaa uskottavalta luuserijuopolta. Banaali ja hohdoton elokuva on hyvin näytelty, mutta alkupuolella kovin laahaava. Lopussa on jopa tiettyä kauneutta. Amerikkalaismenoon ehdollistuneena vierastan hieman eurooppalaisia elokuvia, muttei Penkkikään nyt tuskallisen tylsä kokemus ollut. Sunnuntai 13.1.2008 Tähtikaaren taa (Im Staub der Sterne, 1976, DDR) - 4 / 5 Im Staub der Sternessä juonen lähtökohta on kuin suoraan Star Trek -jaksosta: avaruusalus saapuu tutkimaan hätäkutsua vieraalle planeetalle. Katsoin elokuvan viimeksi viikolla 40/2007, tuolloin YLE Teemalta, nyt DVD:ltä. Toisella katselukerralla selkeiten silmiini osui puvustuksen diversiteetti, värikkyys ja loisteliaisuus. Hahmoilla on yllään milloin mitäkin, värikkään kiiltelevistä univormuista putkimiehelle soveltuviin haalareihin. Missä muussa scifi-elokuvassa voi nähdä viiksekkäitä itäsaksalaisia pukeutuneina verkkopaitoihin ja sinihiuksisen pahiksen, joka leikkii omituisesti välkkyvällä soitinhärvelillä keskellä peilitaloa? Hillittömät ympäristöt, kornit tanssiesitykset ja 70-luvun juhlahenki on yhdistetty oivaan jännitysdraamaan, joka täyttää kaikki lajityypin vaatimukset. Yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota, mikä tekee katselukokemuksesta entistä riemastuttavamman. Sosialismia elokuvassa edustaa muutama piikki imperialisteja kohtaan, mutta muuten Im Staub der Sterne on puhdasta hauskuutta ja viihdykettä. Kaiken tahattoman ja tahallisen komiikan jälkeen vakavasävyinen loppu pääsee hieman yllättämään, mutta elokuvan loputtua mieleen ei suinkaan jää lopetus, vaan se, mitä kaikkea elokuvaan mahtui ennen sitä. Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949, Iso-Britannia) - 3,5 / 5 Pyrkyri Louis Mazzini (Dennis Price) päättää raivata tiensä herttuaksi. Edellä perintöjärjestyksessä on kahdeksan sukulaista, joita kaikkia esittää Alec Guinness. Alkupuoli on hitusen liian hidastempoinen, mutta pohjustaa toimivasti Louisin myöhempiä toimia. Dennis Price onnistuu tekemään kylmäverisestä, psykopaattisesta murhaajahahmostaan sympaattisen nuorukaisen, sukunsa kaltoin kohteleman miehen, joka vain haluaa sen, mikä hänelle kuuluu. Julma rikossarja muuttuu miltei hilpeäksi murhataiteeksi. Elokuvassa on aivan erityistä brittiläistä charmia. Herkullinen musta komedia.
The Duellists (1977) - Lahjarikkaammaksi osoittautuneen vanhemman Scott-brothasen ensimmäistä pidempää. Ideahan tässä on suunnilleen semmoista valloittajaveijari Napoleon Bonaparten mittaista, mutta hätiäkö mitiä, kunhan pienuus toimivaksi ja tässähän näin. Idea on siis simppeli .. kaksi ranskis-upseeria päättää ottaa miehestä mittaa miekkatanssahtelujen parissa vuodesta se ja se eteenpäin ja siinäpä se noin pääpiirteittäin. Ridley demonstroi hetimiten esikoisellaan, että silmää on .. on silmää kovasti. Kehyksien sisään kelpaisi monetkin kuvatuokiot, jos sikseen tulisi. Näyttelijäpinnaset voi jakaa pääparin osalta vaikkapa tasan. ½ Stir Crazy (1980) - Vankilafarssittelua koomikkoduolta Wilder & Pryor. Mikään naurusydäreitä jakava heh heehän tämä ei missään nimessä ole, mutta muuten kyllä ihan mukavan leppoisa kivien sisään menostelu, jossa valkoinen ja tumma tulevat oikeinkin kivasti toimeen. Rokottavin osio mänttimäisesti siellä elokuvan loppupuolella, jossa homma vedetään tavallaan liian totiseksi. Tykkäsin tästä enemmän kuin kaksikon ensimmäisestä kohtaamisesta, eli Silver Streakista. Kaverintapaiset tekivät tämän jälkeen vielä ne kaksi elokuvaa yhdessä. Gene Wilder on muuten lutuisimpia miehiä mitä maa kantaa. Smultronstället (1957) - Jos oli tuo jokusen aikaa sitten katsottu Seitsemäs sinetti pettymyksen karvasta, niin tämäpä apuun paikkaamaan tilannetta tapauksessa - jag heter ohjaajalegenda Ingmar Bergman - mitä hienoimmin. Elämän riepottelema ikäloppuinen tukholmalaisproffa (aivan loistava Victor Sjöström!) tsemppaa itsensä tien päälle kohti lääketiedealan kunnia-Oscariaan ja kaikki tuntuu menevän reissussa ihan oolrait, kunnes vanhat filmikelat nuoruudenmuistoista aloittavat uusintakierroksensa siellä jossain. Voi todella sanoa että tässäpä se puhutteleva elokuva jos missä. Kukapa ei toisinaan miettimään, että mitäpä kaikkea sitä silloin joskus ja olikos kivaa vai ei. Tämäntapaiset ajatuksiltaan ajattomat tulevat vastustamaan ajan hampaita aivan loppuun asti. ½
Kind Hearts and Coronets (1949) (Kruunupäitä ja hyviä sydämiä) Katsoinpas tässä illan ratoksi viikonloppuna YLE Teemalta tulleen Kruunupäitä ja hyviä sydämiä leffan, vuodelta 1949 ja täytyy kyllä heti alkuunsa sanoa että kyseessä oli kyllä yksi parhaimmista 40-lukulaisista leffoista mitä olen ikinä katsonut. Leffan juoni oli erittäin kiinnostava ja leffan musta huumori jaksoi naurattaa koko leffan ajan. Vaikka pidän itseäni melko hillittynä persoonana, niin en silti kyennyt pidättelemään nauruani useassa leffan kohtauksessa. Alec Guinness veti melkein kymmen kunta eri roolia leffassa, eikä niistä oikein missään ollut mitään valittamista. Dennis Pricen tähdittämiä elokuvia ei ole tullut Canterburyn tarinoiden lisäksi nähtyä yhtään, mutta kyllä ainakin tämän leffan perusteella mies ihan hyvä näyttelijä oli, samaa ei voida kyllä sanoa leffan parista nais sivuosasta, jotka olivat paikoitellen hieman heikkoja esityksiä. 4.5/5
Peeping Tom Michael Powellin suosittu sarjamurhaajaleffa osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi. Tarinaltaan kelvollisen kauhutrillerin pilaavat kautta linjan roolinsa häiritsevästi (mutta ilmeisen tietoisesti) yli vetävät näyttelijät Karlheinz Böhmin johdolla ja musiikin virkaa tekevä dramaattinen taustamelu oikeasti ärsyttää. Kuvauksellisesti varsin tyylikästä jälkeä kyllä. 2½/5 Don't Look Now Nicolas Roegin kauhuklassikkokaan ei ihan odotuksia vastannut. Tulen kyllä antamaan tälle vielä uuden mahdollisuuden, koska unen rajalla pinnistellen tällainen monikerroksinen ja vähän lynchimäinenkin tarina ei katselukokemusta palvellut. Lisähäiriötä toi huono ääniraita, jonka takia dialogista oli paikoin vaikea saada selvää, kun apuna tuossa brittilevyssä ei ollut minkään valtakunnan tekstityksiäkään. 3/5 Disturbia Takaikkunan teiniversio ei sittenkään kaikkein heikoimpia trillereitä ole, sillä kyllä tässä ihan kohtuullisen hyvin on onnistuttu huomioonottaen kökön tarinapäivityksen tuosta klassikosta. Näyttelijätyö on varsin hyvää kautta linjan, ja pääosan Shia LaBeouf tuntuu olevan ihan kelvollinen tapaus. Kokonaisuutena kuitenkin ihan kertakatselumateriaalia tämä leffa. 3/5 Heights Jälleen kerran yksi useamman tarinan ja päähenkilön lopussa yhdistävä leffa. Tuosta isosta massasta tämä Heights ei oikeastaan millään tavalla nouse esille, vaikka varsin katsottava elokuva onkin. Parisuhteen, ikääntymisen ja kaapistatulon kivut olivat tällä kertaa pääteemoina ja kohtuullinen soppa tästä saatiin yhteen elokuvaan aikaiseksi. Selkeästi kokonaisuutta heikentää täysin turhaan pääroolien joukkoon nostettu toimittaja, jolla ei tarinan kokonaisuudessa oikein mitään virkaa ollut. 3/5 A Fish Called Wanda Ahahaa. Kylläpä sai taas nauraa ja nauttia tämän yhden kaikkien aikojen hauskimman elokuvan kanssa. Brittiläinen ja jenkkihuumori kohtaavat elokuvassa mitä nautinnollisimmin ja tarinaankin on onneksi panostettu riittävästi näyttelijöistä tietysti puhumattakaan. Usein unohtuu kuinka loistava komedianäyttelijä Kevin Kline parhaimmillaan on. Miksihän nykykomediat ei naurata samalla tavalla... 5/5
Itseäni ei tuo alun hitaus ei paljoa haitannut, ehkä tämä olisi toiminut myös vähemmän toiminnallisena leffanakin. Cusack veti hyvän roolin palkkatappajana ja Minnie Driveriä katseli ihan mielellään. 4/5
Eastern Promises 4.5/5 Pitkästä aikaa loistava elokuva. Rescue Dawn 4/5 Parhaita sotaleffoja Butterfly on a wheel 3/5 Hyvää perus kauraa Mr Brooks 2.5/5 Ihan katsottava pätkä Kingdom 3/5 Harvinaisen hyvä terrorist hunt Das Boot 4.5/5 Ehkä paras sota-leffa
The Party (1968) Tituleerattu kenties koko uuden Hollywood-elokuvan hauskimmaksi tekeleeksi mutta allekirjoittaneen makuun nähden sisälsi muutaman pykälän liikaa slapstick -kohellusta, joten taivaspaikka jäi elokuvalta tällä kertaa saavuttamatta. Kuitenkin varsin leppoisa, hyväntuulinen ja loppua kohti petraava komedia intialaisen elokuvastatistin kohelluksista alan kerman järjestämillä kesteillä. Peter Sellersin koomikonlahjoja on mahdoton kiistää ja aivan kuin toisen Blake Edwards -elokuvan Aamiainen Tiffanylla tapaan, Henry Mancinilta jälleen muistettavaa musiikkia Nothing To Lose -kappaleen johdolla. 3/5 Avanti! (1972) Aavistuksen liian pitkäksi venytetty Wilder / Lemon -komedia onnettomuudessa kuolleen isänsä ruumista Italiasta hakemaan matkaavasta kärttyisästä bisnesmiehestä, joka oppii yhtä sun toista isäukostaan ja lopulta kenties myös itsestään. Ehkä noin 15-20min tiiviimpänä kokonaisuus olisi saattanut olla erittäinkin hyvä mutta näillä mennään, eikä tosiaan tälläisenäänkään mikään aivan toivoton ja kestää uudemmankin katselukerran. 3/5 Funny Face (1957) Audrey Hepburn on jonkinlainen muotimaailman tuhkimo, joka tarttuu mikkiin ja tanssiikin tähtien kanssa sangen komean väripaletin, hengettömän toteutuksen ja unohdettavien tanssi/laulu -numeroiden kera. Hyvänä puolena se, että Hepburnin lauluosuuksia ei vielä tässä vaiheessa oltu dubattu, toisin kuin My Fair Ladyn kohdalla. Fred Astaire puolestaan on, tämän sekä muutenkin uransa jälkipuoliskon perusteella, yksi vahvimmista ehdokkaista oman aikansa mr. HMV -tittelin saajaksi. Sen verran mitäänsanomaton herran olemus on. -2/5