THE CONJURING 3: THE DEVIL MADE ME DO IT (Michael Chaves, 2021) Tiesin jo etukäteen, ettei kannata odottaa kahden ensimmäisen leffan tasoista jatkoa, mutta taso jäi silti vähän odotettua alemmaksi. Tyylillisesti tämä on kovin erilainen, joka voisi olla mukavan virkistävää vaihtelua, jos toteutus olisi huippua, mutta se ei ole. Tunnelman luominen unohtuu jotenkin tyystin. Elokuva ikäänkuin vääntää katsojalle rautalangasta, että aihe on pelottava, mutta paria onnistunutta kohtausta lukuunottamatta kyseessä on yllättävän pitkäveteinen (laahaava) tarina, joka kärsii keskinkertaisesta innottomasta ohjauksesta ja yllättävän vaisusta musiikista Joseph Bisharan osalta. Tarina sijoittuu 80-luvun alkuun, mutta kaikki näyttää ja tuntuu 70-lukumaiselta. Olisin kaivannut kasarimeininkiä enemmän ja suurempaa satsausta tunnelman luontiin. Vera Farmigan roolityö erottuu edukseen ja on vahva samalla kun Patrick Wilsonille jää woke-aikojen kunniaksi kirottu ramman aviomiehen rooli. 3/5. Viime aikoina on tullut haalittua monta keskinkertaista leffaa Blu-ray-muodossa, ja alkaa kyllästyttämään. Missä ovat ne hyvät leffat? Onko kaikki vaan keskinkertaista mössöä? Epätoivoista. Ei ihme, että nykyään sitä tulee katsottua lähinnä Youtubea. Sieltä löytyy särmikkäämpää tavaraa, vaikkapa Dan Bellin kiertoajelut ympäri rikollisuuden riivaamaa Baltimoren kaupunkia.
Adios Sabata/Indio Black 4/5 Freejack 4/5 (olisiko jo aika hd/4k julkaisulle) pidän näistä aikamatka elokuvista vähän Back to the future 2 vibaa.
Onko tämä Bellin YT-kama jotakin parempaa kuin tämän vuosituhannen paras sarja, jossa Baltimore oli isossa osassa? The Wire ei ole elokuva, mutta on jotakin sellaista, missä toimii kaikki se, mikä toimii erinomaisessa elokuvassa ja hieman vielä lisää.
The Wire - sarjaa en ole nähnyt, mutta vaikka olisin, niin en lähtisi vertailemaan. Näissä Youtube-videoissa nimenomaan kiehtoo aitous, koska porukka streamaa omaa elämäänsä. Paljon aidommaksi ei mene. TV-sarja voi olla (ja onkin) sitten tuotannollisesti tasokkaampaa, mutta kaikessa fiktiivisyydessä pakostakin jää aitoudessa jälkeen. Dan Bell saattaa esim. pieraista yllättäen ja toteaa "sorry, I farted" tai kusta hylätyn talon seinään "sorry that you need to listen to me peeing" tai sitten joku "Karen" valittaa jossain bensa-aseman myymälässä sitä, että Dan Bell kuvaa häntä, vaikka omaa naamaansa hän vain kuvaa. Tällaisessa todessa elämässä todella nätkähtää sitten, kun Dan Bell ajaa autollaan risteyksessä, jonka nurkalla selvästi myydään huumeita. Kyllä hän on myös jonkin talon kohdalla todennut, että The Wire - sarjan joku kohtaus kuvattiin tuossa.
Miten voit olla varma asiasta, jos et ole nähnyt tätä sarjaa? Nyt saat halvalla HBO Maxin. Ota se ja katso The Wire. Uskon, että pidät siitä.
Niin siis sitä tarkoitin, että jonkun hepun streamailut Youtubeen on ihan eri asia kuin tv-sarja. Apples and Oranges. The Wire-sarjan voisi joskus katsoa, jos kerran on niin hyvä.
Aikana jolloin ylitarjonta edustaa enemmän sääntöä kuin poikkeusta, näyttelee alimman yhteisen nimittäjän mukaan tuotettu sisältö ja sen uskottavuus enää tarttumapintaa vailla olevaa tekosyytä tekijöille rinkirunkata visionäärisissä sfääreissään. Paska tottelee fysiikan lakeja ja sen saa tunnetusti pyytämättäkin, mutta ajatus on tärkeintä - etenkin puuttuessaan. Sanomattakin selvää, että katsojan toleranssista riippuu, missä määrin on tahtoa tuhlata maallista vaellustaan irtovitseihin ja elokuvallisiin juoksuhautoihin. Toinen kestoinhokki on tätä nykyä jo liian monien kotimaisten fyysisten julkaisujen lisämateriaalien tai niiden suomenkielisen tekstityksen puute, jota märehtiessä aivot tuntuu sulatejuustolta ja harrastus märältä mällirätiltä vasten kasvoja, vaikka subjektiivisuuden käsite toki tuottaa myös oivalluksen siitä, että oma katselukokemuksen aiheuttama tuska on edellä mainitun esimerkin valossa pientä verrattuna jonkun suoratoistokuluttajan kusetukseen.[/provo]
THE GRUDGE 3 (Brad Keene, 2009) Constantin Film Blu-ray Tästä oli mulla britti DVD aikaisemmin, mutta mielikuva oli, että tämä on leffana heikko tapaus. Ajattelin kuitenkin päivittää Blu-ray:ksi. Tässä on hyvää ja huonoa. Tykkään kovasti esim. mehevästä värimaailmasta, joka hohkaa edukseen tuoreen The Grudge: The Untold Chapter - leffan jälkeen. Minua ärsyttää nykyleffojen tylsä värimaailma ja tappiin veivattu kontrasti, jonka seurauksena ruudulla näkyy lähinnä mustaa, oranssia, cyaania/sinistä ja valkoista. Tähän verrattuna tämä 12 vuotta vanha leffa on silmille miellyttävä kokemus. Toinen hyvä asia on se, kuinka tämä leffa edes yrittää olla uskollinen aikaisemmille leffoille siinä missä tuo uudempi leffa yrittää uudelleen keksiä koko konseptia niin, että katsojan pitää melkein muistuttaa itselleen 10 minuutin välein, että tässä katsotaan kauna-leffaa. Huonoa on sitten tarina, joka ei oikein innosta kunnolliseen kauhun rakentamiseen. Pelottavat kohtaukset ovatkin sitten päälleliimatun oloista väsynyttä jump-scare-osastoa, ja tämä on selvä syy siihen, miksi mielipiteeni tästä leffasta on ollut mitä on. Kaikki perhedraama siinä ympärillä onkin sitten sitä vahvempaa antia leffassa ja kun nyt keskityin enemmän siihen, oli leffa mukavampi katsoa. Ei siis mikään erityisen mahtava leffa ja selvästi aikaisempia osia heikompi, mutta nöyrällä tavalla miellyttävä toisin kuin tuo uusin viritys ja meikäläinen kun on näiden kauna-leffojen fani, niin ihan kiva on tämä upgrade. 3.5/5 Saksalaisen julkaisun kanssa pieniä kielijuttuja: Leffan alussa ne "Kun joku kuolee väkivaltaisesti, syntyy kirous..." tekstit ovat saksaksi. Tuossa olisi voinut tehdä niin, että levyllä olisi tämä osuus myös englanninkielellä ja valinta menisi sen mukaan, onko ääniraita englanti vai saksankielinen dubbaus. Hyvin pieni murhe onneksi. Leffassa on noin minuutin mittainen japaniin sijoittuva kohtaus, jossa puhutaan japania. Pisteet tästä tekijöille! Mutta kohtauksen aikana on kuvaan POLTETUT saksankieliset tekstitykset. Englanninkielisen ääniraidan valinta tuo niiden päälle englanninkielisen tekstityksen mustalla taustoituksella saksalaisia tekstejä peittämään, jotta tekstityksen lukeminen olisi helppoa. Musta tausta ulottuu kuvan laidasta laitaan, vaikka tekstitykset ovat vain kuvan keskiosassa. Tuossa siis peitetään kuvaa mustalla taustalle paljon enemmän, kuin olisi tarpeen. Englantilainen Blu-ray-julkaisu on tässä mielessä järkevämpi vaihtoehto, mutta eihän tätä ennalta arvannut. Saksankielisen julkaisun K18 ikäraja on huvittava. Ei tämä nyt noin "rankka" leffa ole. Elokuvatarkastaja on ollut joku kauhulle super-herkkä pupupöksy, joka on menettänyt yöunensa kuukaudeksi tämän takia ja lätkäissyt kunnon ikärajan? Ai niin, kansilehti ei ole käännettävä, joten isosta punaisesta ikälätkästä joutuu kärsimään. Huh! Tämän suomenkieleen pohjautuvan datavirran purkamiseen ymmärrettävään muotoon tarvitaan jotain Enigma-koodinmurtajaa.
The Big Short tuli katsottua illalla. Hyvä elokuva miehistä, jotka osasivat analysoida asiat toisin kuin valtavirta ennen subprime-kriisiä. Tositarinoihin perustuva. Ja jo ennestään rikkaista päähenkilöistä tuli vieläkin rikkaampia.
Periaatteekseni olen pikkuhiljaa vuosien saatossa ottanut sen periaatteen, että en jakele suosituksia leffojen suhteen muille, enkä myöskään ota suosituksia vastaan kovin auliisti. Syynä tähän se, että ihmisten leffamaussa on suurta eroa. Meikäläisen leffa-arviossa (jotka siis eivät ole mitään ehdotuksia muille siinä mielessä, että kannattaako katsoa vai ei, vaan ainoastaan analyysiä, mitä itse koin) voi päätellä, mihin seikkoihin kiinnitän leffoissa huomiota. Suurin osa ihmisistä ei esim. kiinnitä huomiota kameran linsseihin siinä mittakaavassa, mitä itse teen kun taas minulle esim. dialogin laatu on vähemmän tärkeää kuin monelle muulle. Ihmiset vaan hakevat elokuvista tosi erilaisia juttuja, joten leffat uppoavat ihmisiin eri tavalla. Toisen mestariteos on toisen banaali keskinkertaisuus. Toisen kalkkuna on toisen kulttileffa.
^Itse otan mielelläni vastaan suosituksia. Sinä kyllä kuljet omia polkujasi. Tämä siis positiivisesti sanottuna. En ole koskaan keneltäkään muulta lukenut tai kuullut kommentointia linssien käytöstä, kun arvottaa elokuvaa tai TV-sarjaa. Itse katson tarinaa ja en edes ajattele mitään teknistä asiaa. Jos esimerkiksi ääni on häviöllisesti pakattu, en huomaa mitään vikaa jos koko sisältö on hyvää. Meitä on niin moneen junaan ja jokaisen tapa on oma ja itselle se oikea.
Varmasti noinkin, mutta tuo on kuitenkin vain oma olettamuksesi. Kellään tokkopa ole sellaista faktatiedon määrää, joka tuota tyhjentävästi tukisi. Ja tuota huomion kiinnittämistä "kameran linsseihin", joka usein näissä yhteyksissä kannanotoistasi toistuu, on vaikea pureksimatta niellä. Eikä vähiten syystä, että harvalla ammatin ulkopuolella, jos kellään, on oikeasti laajempaa teknistä ymmärrystä kamerakalustosta saatikka jonkin tietyn tuotannon yhteydessä kuvaushetkellä käytettyjen linssien todellisista vaikutuksista valmiiseen lopputulokseen, vaikka kuvauskalustosta maininta esim. IMDb:ssä olisikin. Itse kameran käytön (staattisten otosten, liikkuvuuden, jopa luovasti nerokkaitten teknisten ratkaisujen, jne.) kauneus sitä vastoin lienee lopulta aina katsojan silmissä, vaikka toteutus varsin yksiselitteisesti onnistumisesta kertoisikin.
Makuasioista ei voi kuin kiistellä, niinhän se on... mutta... Tämähän alkaa vaikuttaa enemmän ja enemmän siltä kuin suosittelemani Prisoners of the Ghostland sopisi juuri sinulle, kas kun siinä on selvästi käytetty kuvauksessa erilaisen polttovälin omaavia objektiiveja välillä aika luovastikin yms (amatöörikuvaajana huomioin) ja dialogikin on b-leffoille tyypillisesti mitä sattuu, osittain jopa japania....
En minä varsinaisesti kieltäydy suosituksia antamasta, mutta nykyään ymmärrän sen, että se mikä uppoaa minuun, ei välttämättä uppoa toisiin ihmisiin (hyvänä esimerkkinä esim. Star Wars Prequel Trilogy) ja päinvastoin en välttämättä innostu elokuvista, joista moni muu pitää kovasti (Esim. Lord of the Rings Trilogy). Jotenkin järjellistä suositustyyliä elokuvien suhteen on "En itse pitänyt leffasta X, mutta sinä saattaisit pitää, koska se oli sen tyyppinen leffa, joista sinä yleensö pidät". Kiitos vaan. Tässä vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että edustan aika harvinaista persoonallisuustyyppiä ja vieläpä introverttisyyden ääripäästä, jolla seikalla on kaiketi vaikutuksensa siihen, että melkein kaikessa kuljen omia kivisiä ja kuoppaisia polkujani. Meikäläinen on erittäin visuaalinen tyyppi (tämä selittää myös sen, miksi dialogin laatu ei ole minulle kovin tärkeä asia). Muistan jo 13 vuotiaana Indiana Jones -kakkosta leffateatterissa katsoessani kiinnittäväni huomiota siihen, että jotkut kuvakulmat olivat harvinaisen säväyttäviä, tosin Spielberg-fanitukseni alkoi kahta vuotta aiemmin E.T.:n myötä, joka upposi 11-vuotiaana melkein yhtä kovaa kuin Star Wars noihin aikoihin, mutta en tuossa iässä vielä kyllä osannut kamerankäyttöä analysoida, vaan tarinaan immersoituna mentiin fiilikset katossa. Nykyiselle patologiselle tasolle tuon linssien käyttö kohosi kuunnellessani Kim Mannerssin kommenttiraitoja hänen ohjaamiinsa X-Files jaksoihin. Tuolloin ymmärsin, kuinka paljon visuaalista kerrontaa voi parantaa huolellisilla linssivalinnoilla. Linssit ovat vähän sama asia kuin konsonanssi/dissonanssi musiikissa. Pelaamalla musiikissa fiksusti konsonanssin ja dissonanssin kanssa päästään tehokkaaseen harmonian käyttöön. Samalla tavalla elokuvissa linssien taitavalla käytöllä päästää tehokkaaseen visuaaliseen kerrontaan, varsinkin kun se yhdistyy taitavaan kamerakulmien ja liikkeiden käyttöön. Täsmälleen näin. Minusta on mielenkiintoista tutkia elokuvia "omin päin" kuin salapoliisi ja löytää "omin avuin" niitä hyviä leffoja. Löydä siis omat lemppari-elokuvasi omalla tavallasi ja nauti matkasta. Saat siihen täyden tukeni.
Elän olettamuksieni kanssa. En minä tässä hakkaa pöytää väittämällä olevani 100 % oikeassa. En väitäkään olevani Janusz Kaminski, mutta tavallinen pulliainen, varsinkin jos omaa visuaalista silmää, pystyy pääsemään kärryille näistä asioista. Kim Mannerssin mukaan esim. useissa tv-sarjoissa linssien käyttöä yksinkertaistaan, jotta tuotanto nopeutuu, eikä ohjaajan tarvitse käyttää aikaa linssien suunnitteluun. Asia ei ole siis kamerakalustosta kiinni, vaan siitä, että tuotanto ei ole valmis näkemään sitä vaivaa, jonka laadukas lissien käyttö edellyttäisi. Kim Manners käytti kuvausviikkoja edeltävät viikonloput suunnitellakseen linssit jokaiseen kohtaukseen. Kun asiat on ennalta mietitty, linssien vaihtaminen kameraan tapahtuu nopeasti ja tuotanto ei merkittävästi hidastu, mutta visuaalisen kerronnan laatu paranee rutkasti. Toki kaikki on lopulta katsojan silmissä. Siksi esim. lemppariohjaajiksini valikoituu todennäköisemmin sellaisia henkilöitä, joiden käsitykset hyvästä kamerankäytöstä ovat samoilla linjoilla kuin minun. Minä tiedän esimerkiksi mitä on visuaalisesti rasittava linssien käyttö, koska tunnen nahoissani sen rasituksen. Kun sanon, että linssien käyttö elokuvassa X on minusta rasittavaa, olen 100 % oikeassa, koska minä oikeasti tunsin sen rasituksen. Se mitä elokuvat tekevät minua tuntemaan on kaikki kaikessa, koska niiden tuntemusten takia leffoja katson.
Hyvä kameratyö yksinään ei vielä tarkoita mitään, mutta on toki hieno asia minusta. Pistetään siis korvan taakse tämä leffa, jos vaikka telkusta joku päivä tulisi. Dialogin ei tietenkään tarvitse olla heikkoa. Kyllä minäkin hyvästä dialogista nautin, mutta hyvä kameratyö on minulle ehkä hyvää dialogia tärkeämpi asia, koska koen elokuvan ensisijaiseksi audiovisuaaliseksi taiteeksi ja toissijaisesti kirjalliseksi taiteeksi.