Tuo on asia jossa en valitettavasti voi auttaa. Katson elokuvat, lineaaristen lähetysten valikoituja poikkeuksia lukuun ottamatta, fyysiseltä formaatilta. Omaan televisioon ei nettiä ole koskaan edes kytketty, joten...
Ei näyttäisi olevan ainakaan näillä yleisesti tunnetuilla palveluilla tarjolla: https://www.justwatch.com/fi/elokuva/the-long-good-friday
Yle Teema on näyttänyt Pitkä pitkäperjantain ainakin pari kertaa viime vuosina. Hyvällä tuurilla tulee kolmas kerta.
24 Hours To Live (2017) Ei mikään mestariteos, ei toki sinnepäinkään, mutta ihan ok silti.En pitkästynyt. Odotin huonompaa teosta muutamien arvioiden perusteella, mutta ei tämä minun mielestäni ollut pohjattoman kehno. Jotkin arvostelijat olivat vetäneet tämän negatiivisessa mielessä samalle viivalle John Wick -leffojen kanssa, mutta ei tässä nyt taidettu olla aivan samoilla apajilla. HeroHD-kanavan tallenteelta katsoin. ***/*****.
Cool World (1992) Jälleen kirppisten levylaarin löytö millä pääsi virkistämään muistia että mitäs ihmettä tässä leffassa oikein tapahtui. Piirretty animaatiomaailma näytellyn rinnalla ja hahmoja tempautumassa vierailuille kahden todellisuuden välillä epäselvällä ja vaihtelevalla logiikalla. Juoni on outo ja ohut, pääpiirteissään kyse on vain siitä että 1) piirroshahmot eivät missään nimessä saa pelehtiä ihmisten kanssa (koska silloin jotain tosi pahaa tapahtuu), ja että 2) piirroshahmot todellakin haluaisivat pelehtiä ihmisten kanssa. Tämän kummallisen jännitteen varassa tapahtumat pantu liikkumaan paitsi että ennen hullutteluun siirtymistä katselumieliala alustetaan mustansurkeaksi näyttämällä kuinka päähenkilön äiti kuolee traagisesti. Noh joo harmillisen latteaksi kirkastui muistikuva. Synkänviileää piirroskaupunki 'Cool Worldia' näkee lopulta melko vähän, eikä se ole kovin kiinnostava lukuunottamatta tuhmana seireeninä keimailevaa Hollia, joka onkin varmaan taas ainut mitä tästä jää mieleen.
Susan Sarandon on nälkäpalkalla uurastava kasinon tarjoilija Sally, joka haaveilee kultivoituneemmasta pelipöydän jakajan urasta, jopa paikasta Monacon kuululla kasinolla. Tätä varten hän opiskelee ranskaa kasettinauhoilta. Häntä tirkistelee naapurin Lou (Burt Lancaster), vanhentunut pikkurikollinen, joka elää näpistelemällä sänkyyn sidotulta naapuriltaan, jota hän auttaa arkiaskareissaan. Heidän kohtalonsa sitoo yhteen Sallyn niljakas aviomies Joseph, joka on jättänyt Sallyn tämän siskon vuoksi. Joseph on onnistunut kähveltämään suuren huume-erän, jota hän ryhtyy kauppaamaan Loun avustuksella. Samalla hän tulee vetäneeksi mafian Sally ja Loun elämään. Menneiden, tulevien tai kuviteltujen unelmaelämien usvassa eläneet ihmiset saavat mahdollisuuden eräänlaiseen onneen, jos vain kykenevät tunnustamaan tosiasiat. Yksinkertaisuudessaan erinomaisesti kirjoitettu ja kerronnaltaan lähes intiimi muotokuva ongelmallisista yksilöistä ja näiden sisäisistä ristiriidoista, jonka liekkeihin pääosan esittäjän heittäytyvät hätkähdyttävällä voimalla. Louis Mallen hulppeiden kasinoiden ulkopuolisessa arkisessa harmaudessa pysyttelevä elokuva on surumielinen kuvaus elämän jakamilla korteilla jo hävinneistä ihmisistä. On katsojasta kiinni, arvostaako elokuvaa taidokkaan sympaattisena ihmiskuvauksena vai jättääkö "luuseriuden tutkielma" kylmäksi, kun tietää päähenkilöiden haaveet lähtökohtaisesti epärealistisiksi. Spoiler
Black Rainbow (1989) Mielenkiintoinen sekoitus poliittista ja yliluonnollista trilleriä, joka joka jättää avoimeksi monta kysymystä - liekö tekijätkään oikeastaan tienneet mistä tässä leffassa on kysymys... Silti, mielelläänhän tämän katsoi, näyttelijät ovat aikakautensa parhaimmistoa ja useimmat kohtauksetkin kuvattu hienosti - ja filmille kuten 80-luvulla oli tapana, ja siitä seuraa toki sekin ettei digiefekteistä ole tietoakaan vaan kaikki on tehty niin aidosti paikan päällä kuin on pystytty. Rosanna Arquette esittää meediota joka eräänä päivänä onnistuu aavemaisen tarkasti ennustamaan murhan, ja lehdistökin - tai ainakin yksi journalisti - kiinnostuu asiasta. Britti-BD:ltä katselin. 3,5/5
Bruce Leen kuolema 32-vuotiaana, vain muutamia viikkoja ennen Lohikäärmeen kidassa ensi-iltaa, tuotti elokuvalle runsaasti ilmaista julkisuutta. Kun ottaa huomioon elokuvan juonen, sitä olisi voinut luulla varmaksi menestykseksi. Vuonna 1972 olisit ollut kuitenkin yksin luulosi kanssa. Lohikäärmeen kidassa olisi voinut hyvin tuottaa yli 200 miljoonaa dollaria, tehdä kung-fusta maailmanlaajuisen ilmiön ja Leestä James Deanin tasoisen legendan. Leen potkujen tavoin lähes kukaan ei nähnyt elokuvan tuloa. Lee ei ollut ensinnäkään kovin tunnettu lännessä. Hän muutti Kaliforniaan vuonna 1963, aloitti yliopisto-opinnot ja perusti oman kamppailulajien koulunsa. Annettuaan hämmästyttävän taistelunäytöksen Long Beachissä Lee palkattiin esittämään korkealle potkivaa kuljettaja Katoa tv-sarjassa The Green Hornet (1966-1967). Hetken aikaa planeetat olivat linjassa - Leen koulu menestyi ja Steve McQueenin kaltaiset kuuluisat oppilaat ylistivät mestariaan, joten Leetä näytti odottavan maine ja mammona. Hollywoodin järjestelmä alkoi tuntua aasialaisesta pääosan esittäjästä entistä turhauttavammalta. Useiden menetettyjen roolien jälkeen Leen ehdotus televisiosarjaksi kiinalaisesta luopiomunkista toteutui... mutta ilman häntä. Pääosa Kung Fussa meni hänen sijastaan länsimaiselle näyttelijälle David Carradinelle. Pettynyt Lee hyväksyi vuonna 1971 hongkongilaisen Golden Harvest -studion johtajan Raymond Chown työtarjouksen ja palasi saarelle näytelläkseen pääosaa pienen budjetin kung-fu-elokuvassa Lohikäärmeen nyrkki, josta tuli valtaisa menestys. Jatko-osat Vihan nyrkki (1972) ja Lohikäärmeen tie (1972) tekivät Leestä aasialaisen elokuvahistorian kirkkaimman tähden. Vuonna 1972 Warner Brothers tuli vihdoin kolkuttelemaan Leen ovelle ja tarjosi hänelle roolia elokuvassa Blood And Iron. Lee kävi kovan kädenväännön Concorde Productionsin kanssa siitä, kuka maksaisi 500 000 dollarin viulut. Elokuvan kuvaukset alkoivat - sen uudeksi nimeksi annettiin Enter The Dragon Leen kiinalaisen lempinimen "Little Dragon" mukaan. Filmauksesta ei tullut helppoa. Lee ja käsikirjoittaja Michael Allin olivat jatkuvasti toistensa kurkussa kiinni (legenda kertoo, että Allin kirjoitti kohtauksia uusiksi vain lisätäkseen Leen vuorosanoihin r-kirjaimia, joita tämä ei osannut lausua). Tähti kieltäytyi myös käyttämästä Warnerin puvustajien suunnittelemia keltaisia kung-fu-asuja. Ja tämä oli vasta jäävuoren huippu. Kuvauspaikalla oli liian vähän tulkkeja, joten kommunikaatio amerikkalaisen ja kiinalaisen tuotantoryhmän välillä teki tenän tuon tuosta, kuten Golden Harvestin ikäloput varusteetkin. Mikä pahempaa, monet vankilan statisteista olivat paikallisia kulkureita ja elokuvan prostituoitujen rooleissa nähtiin oikeita katutyttöjä. Leen omien oppilaiden ja taistelulajitaitajien lisäksi näyttelijäluettelosta löytyy lisäksi kaksi Pekingin Ooppera-akatemian poikaa, ennen kuin näistä tuli kuuluisia. Martial Law -televisiosarjasta tuttu Sammo Hung nähdään elokuvan alussa näytöstyylisessä taistelussa. Koreografian mestari ja huonekalupohjaisen satuttamisen ekspertti Jackie Chan on niin ikään bongattavissa elokuvan useissa eri stuntrooleissa. Myös Karate-mestari Jim Kelly on ainutlaatuinen näyttelijöiden joukossa, koska Lee arvosti hänen taitojaan ja antoi hänen suunnitella omien taistelujensa koreografiat. Rooli meni häneltä kuitenkin melkein sivu suun. Alun perin rooliin oli tarkoitettu Rockne Tarkington, mutta hän kieltäytyi siitä viime hetkellä. Mies sanoi tuottaja Fred Weintraubille, että hänelle tarjottu palkka oli suoranaista riistoa. Kunniamaininnan ansaitsee lisäksi John Saxon, joka lyö ja potkii oikeasti elokuvassa. Hän ei ollut Bruce Lee tai Jim Kelly eikä taatusti mieleenpainuvassa sivuroolissa taitojaan esittävä Bolo Yeung, mutta 15 vuoden Karate- ja Tai Chi -koulutuksen jälkeen Saxon ei ollut mikään vetelys kamppailulajeissa, vaikka aluksi suhtautui epäilevästi elokuvaan koska pelkäsi alan arvokkuuden kärsivän. Hän suostui vasta, kun joukko arvostettuja kamppailijoita suostui näyttelijöiksi. Hongkongin tuotantostandardit toivat omat haasteensa. Kuvauspaikoilla ei ollut mitään turvajärjestelyjä ja taistelukohtausten yli-innokkaat stuntmiehet loukkaantuivat harva se päivä. Jopa Lee itsekin sai muutamia uusia arpia. Kerran Kobra iski hampaansa häneen ja kohtauksessa, jossa hän riisuu aseista pulloa heiluttavan Bob Wallin, hänen käteensä piti ommella 12 tikkiä: kyseessä oli oikea lasi. Kun samaa kohtausta kuvattiin uudelleen, Lee potkaisi Wallia niin kovaa, että tämä lensi päin statistijoukkoa ja katkaisi kätensä. Ohjaaja Robert Clouse väitti myöhemmin, että hänen piti pyytää Leetä hidastamaan lyöntejään, sillä ne olivat liian nopeita filmille. Leen jatkossa käyttämä puolivoltti entistä turhautuneempaa Oharraa (Wallin] vastaan ei ollut aito, vaan sen suoritti sijaisnäyttelijä. Liike on jäänyt elämään Leen näköisen Law -hahmon liikkeenä Tekken-pelissä. Lee hallitsi taistelukohtausten koreografiaa lähes täydellisesti, ja hän harjoitteli ja luonnosteli toimintakohtauksia tuntikausia joka yö. Joukkotaistelukohtauksia harjoitellessa vain Brucella olivat refleksit ja ajoitus kohdallaan. Taistelukentällä nähtiin kuitenkin muutakin kuin kuvaustappeluja. Yksi statisteista katseli Leen harjoittelua ja uskoi pystyvänsä päihittämään suurmiehen. Hän ei onnistunut. Mikä pahempaa, monet taistelukohtausten avustajista olivat keskenään sodassa olevien Triad-jengin ryhmittymien jäseniä, jotka odottivat vain tilaisuutta päästä toistensa (ja kenen tahansa kuvausryhmäläisen) kimppuun, puhumattakaan elokuvan tähdestä. Jännitteiden räjähdysmäinen purkautuminen elokuvan ikonisessa kliimaksissa hakee vertaista. Leen ja Hanin yhteenotto on tehty juuri niin kuin pitää. Molemmat taistelevat tiensä lukuisten hyödyttömien kätyreiden nyrkkiryöppyjen läpi ennen kuin päätyvät peilisokkeloon lopullista kontaktia varten. Se on puhdasta Leen melodraamaa eläimellisistä huudoista oman veren maistamiseen, joka on Leen tavaramerkki hänen Hongkongin elokuvissaan. Hämmästyttävää kyllä Kien Shih (Han), joka oli 40- ja 50-luvun kung-fu-elokuvien veteraanipahis, oli jo yli 60-vuotias kyseisessä kohtauksessa. Vaikka Kien tiesi kyllä mitä tehdä, puhuminen oli hankalampaa. Kehnon englannin kielen taitonsa takia hänen vuorosanansa päälleäänitti myöhemmin Keye Luke, joka näytteli valkotukkaista gurua tv-sarjassa Kung Fu. Taistelujaksojen kuvausten onnistumiseen saattoi mennä 15-20 ottoa! Kuvatessaan viikon ajan monimutkaisia maanalaisia taistelukohtauksia (mm. nunchaku-kohtaus, jota kohtaan tunteman pelon vuoksi BBFC :n entinen johtaja James Ferman kielsi yksinvaltiaan elkein kohtauksen esittämisen elokuvan englantilaisversiosta), joissa oli mukana lukuisia statisteja, aseita eikä minkäänlaista tuuletusta, Leen paino putosi dramaattisesti. Filmausten jälkeen Hongkongissa Lee sai huimauskohtauksia, oksenteli ja hyperventiloi. Heinäkuun 20. päivänä 1973 Lee romahti näyttelijätär Betty Ting Pein Hongkongin asunnossa. Tuntien sisällä hän oli kuollut... Leen kuolemasta on vuosikymmenten saatossa syytetty kaikkea mahdollista myrkytyksestä muukalaisia vihaavaan kiinalaistaistelijaan. Kuolinsyyntutkijan selvityksen mukaan Leen kuolinsyy oli aivoödeema (vettä aivoissa), jonka aiheutti hänen ottamansa särkylääke. On kohtalon ivaa, ettei Lee ehtinyt nähdä lopullista versiota elokuvasta, jonka hän toivoi niin kovasti tekevän hänestä tähden. Lee ei kuitenkaan tainnut ajatella näin. Vähän ennen kuolemaansa hänen kerrotaan sanoneen: "Joskus ennen halusin vain rahaa, mainetta ja suuria ensi-iltoja. Nyt kun olen saanut maistaa niitä, ne eivät tunnu enää niin tärkeiltä. Olen huomannut, että asioiden tekeminen on tärkeämpää. Ja siitä minä nautin." Spoiler
En voi mitenkään suhtautua tähän objektiivisesti. Genrensä guilty pleasure ja 90-luvun yksi aivot nollaavimmista tuotannoista, jonka sopivassa suhteessa eltaantuneet tietokonetehosteet antaa liiankin helposti anteeksi synkän kokonaistunnelman iskevyydessä. Syöpyy läpi katsojasta kuin happo styroksista. Spoiler
THE SIX MILLION DOLLAR MAN (Richard Irving, 1973) Kuuden miljoonan dollarin mies jäi jotenkin lapsena kunnolla näkemättä. En tiedä miksi. Esitettiinkö sarja täällä edes kokonaan? Joitain hajanaisia jaksoja taisin nähdä (?) Nyt vanhempana tällaiset 70-luvun jutut alkavat olla nostalgisia, joten ostin saksalaisen julkaisun. Oli Halpa. Tämä on selvästi TV-elokuva ja kuvaformaatti on 4:3, vaikka takakansi kivenkovaan sanoo 16:9. Kuvan laadussa ei sinänsä valittamista. Mukavaa 70-luvun nostalgiaa tämä kyllä tarjoaa, mutta elokuvallisesti anti jää aika vähäiseksi. 74 minuutista, jonka leffa vain kestää, tuhrataan tunti Steve Austinin epäonniseen koelentoon ja kybermiehen rakentamiseen. Lopussa on sitten vartissa juosten kustu tehtävä aavikolla, joka sekin on vain koe. En tiedä, oliko alunperin tarkoituskin jatkaa tv-sarjalla, mutta siltä tämä maistuu. Elokuvana aika vaatimaton (alun koelento on ihan hyvä), mutta nostalgianälkään tämä vähän auttaa. Blu-ray on anniltaan vähäinen ja extroina on vain trailereita...
Tämä tuli hiljattain katsottua ja erikoinen leffa tosiaan on. Leffan aihetta kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Leffa on ikäänkuin koe sen suhteen, kuinka epämääräisistä palasista voi rakentaa suurempia kokonaisuuksia.
Bret Easton Ellisin ristiriitaisen vastaanoton saaneen kiistellyn romaanin filmaaminen aiheutti odotetusti kohua. Onhan kyseessä kirja, jonka kidutus-, tappo- ja ihmissyöntikohtaukset uhkasivat estää koko teoksen julkaisemisen, ja joka herätti huomiota jo ennen ilmestymistään kirjakauppoihin 1991 - unohtamatta vihaa, jota mm. amerikkalaisen kirjallisuuden valtaeliitti yhä tuntee Ellisiä ja tämän teosta kohtaan. Kuinka kukaan pystyisi muuttamaan elokuvaksi kirjan brutaalit silpomiskohtaukset, esimerkiksi alavatsan seutuville kohdistuvan rottahyökkäyksen ja rumat röykkiöt päättömiä ruumiita. Joku voisi kysyä; miksi kukaan haluaisi edes katsella moista? Ja elokuvan nähneet puolestaan todeta: onneksi (ellet ole pahasti vinksahtanut) meidän ei tarvitsekaan. Ohjaaja Mary Harron, jonka esikoiselokuva oli kirpeän satiirinen I Shot Andy Warhol (1996) ja jonka mielestä Ellisin romaani oli nerokas, epäkaavamainen ja todella väärin ymmärretty, on jättänyt elokuvasta hurmeisimmat kohtaukset pois ja keskittynyt Ellisin älykkääseen analyysiin 80-luvun materialismista ja tuon ajan puunatusta juppikauheudesta. Elokuva on loistava musta komedia, joka naurattaa yhtä vaivattomasti kuin häiritsee hallitsemattomuudellaan, vaikka eksyykin vain hetkittäin verisimmille poluille. Amerikan Psyko (2000) kekseliäs alku johdattelee osuvasti elokuvaan: verinoro valuu alas valkoista taustaa muuttuen sitten vadelmakastikkeeksi virheettömästi asetellulla lautasella yltäkylläisen ylellisessä hienostoravintolassa New Yorkin sydämessä. Elokuvan kuvaama yhteiskunta on kaikessa liiallisuudessaan niin hysteerisen status-, raha-, ja ulkonäkökeskeinen, että inhimilliset tunteet ja ihmissuhteet ovat menettäneet merkityksensä. Myös ihmiset ovat merkityksettömiä. Murhanhimoiselle Patrick Batemanille he ovat pelkkää lihaa. Bateman ei ole psykopaatti, jonka aiempi elämä selittäisi hänen tekonsa. Hän sulautuu Wall Streetin maailmaan kuin mauton design-sohva miehen toimistoon, mutta tietää, että "oikeaa minua ei ole, en ole olemassa". Hän saalistaa kulkureita, huoria ja kilpailijoitaan, silpoo heitä ja pistää osia heistä talteen. Hän murhaa, koska se on mahdollista ja se saa hänet tuntemaan itsensä muita paremmaksi. Hän hellii omaa ruumistaan (lähes homoeroottisella latauksella toteutettu suihkukohtaus, jossa Bateman luettelee katsojalle kaikki käyttämänsä ihonhoitotuotteet) samalla kun paloittelee avuttomia uhrejaan. Hämmästyttävää kyllä elokuvassa, jota kuitenkin on helppo luonnehtia 80-luvun ahneuden ja materialismin perusteokseksi, ei ole juurikaan juonta. Harron näyttää sisällyksetöntä keskustelua (joissa kamera liikkuu muodikkaan vapaasti) ja tyyliteltyä väkivaltaa vuoronperään kuitenkaan vailla syvempää syy-yhteyttä, vaikka toisaalta juuri tämän kaltainen "tietoinen tunteettomuus" kuvauksen rytmityksessä heijastaa hienosti sen henkilöhahmojen merkityksettömyyttä. Kohtaus, jossa Bateman lämmittelee murhaa varten tanssahdelle Huey Lewisin tahtiin (Bale oli nauttinut ennen kohtausta omien sanojensa mukaan 18 cappuccinoa!), ennen kuin ryhtyy töihin kirveensä kanssa, on elokuvan kohokohta ja on häiritsevän kieroutunut samalla hienolla tavalla kuin Singin' in the Rain -kohtaus Kubrick -klassikossa Kellopeli appelsiini (1971), toisessa pahamaineisessa, suorastaan sadistisessa yhteiskuntasatiirissa. Ja kun tehdään satiiria 80-luvusta, myös musiikki pitää valita oikein. Kun satiiri on mukaelma Amerikan Psykosta, jossa on omistettu kokonaisia lukuja sellaisille nimille kuin jo ylempänä mainittu Huey Lewis And The News ja Whitney Houston, sopivan elokuvamusiikin löytyminen on entistä tärkeämpää. Leffan soundtrack osuukin nappiin keskittymällä 80-luvun loppupuoliskon edistyneempään tuotantoon, jonka kohokohtia ovat New Orderin yhä erinomainen True Faith ja Eric B And Rakimin Paid in Fullin ikimuistoinen Coldcut-remix. Brittiläis syntyinen Christian Bale, joka joutui hetkeksi syrjään Leonardo DiCaprion tieltä, oli kovan paikan edessä, mutta osoitti täydellisellä omistautumisellaan roolille miksi muut jäivät hänen varjoon ja tuolle puolen, mutta ennen kaikkea perustavanlaatuisesti sen, miksi Lions Gate Filmsin DiCapriolle tarjoama, vailla pienintäkään järkeä ollut palkkasumma (21 miljoonaa dollaria), ei olisi koskaan maksanut itseään takaisin. Bale on sanalla sanoen LOISTAVA, kuin syntynyt Batemania tulkitsemaan, mutta epätodellinen, suittu ja bodattu. Hänen äänessään on räävitöntä raivoa, kieroa komiikkaa, paatunutta pateettisuutta ja viiltävää kylmyyttä, kaikkea yhtä aikaa tavalla, jonka harva näyttelijä taitaa kritiikittä genressä. Batemanin rooli repii uuden anuksen myös Wall Streetin Gordon Gekkolle, joka todellakin on kohdannut voittajansa. Bale on onnistunut luomaan klassisen valkokangashirviön, jota hän myös tulkitsee kiihkeän painostavalla tavalla. Ja mikä häiritsevintä, Bateman muistuttaa hämmästyttävästi toista elokuvien kuuluisaa sivistynyttä tappokonetta, herrasmiestä nimeltä James Bond. Ja ennen mahdollista altistumista toksiselle feminismi-woketukselle, kannattaa muistaa, että elokuva ei ole nais- tai miesvihamielinen. Se on paskiaisvihamielinen, jonka päähahmo on anaalivaiheeseen jäänyt itserakas mulkku. Sitä sulatellessa voi vaikka "palauttaa videonauhoja"... Spoiler Olisi myös suoranainen rikos jättää tässä yhteydessä huomiotta saksalaisen Concorde Videon (1080p) julkaisu vuodelta 2008, joka (tiettävästi ainoana?) tarjoaa leffan upealla avatulla ja kroppaamattomalla kuvasuhteella, josta lisää spoilerin takaa: Spoiler Concorde Video vs. Koch Media 4K Mastered
Tämä on kyllä hyvä leffa ja Ellisin kirja on aika jees. Ehkäpä leffa on jopa parempi kuin kirja, tai siis mieluummin katsoo leffan kuin lukee kirjan, vaikeahan niitä on taidemuotoinan vertailla. Pitäisikin lukea Ellisin uudempaa tuotantoa, niin tietäisi tämän päivän tason (löytyy jo omastakin hyllystä, muttei ole tullut luettua ).
Amerikan psyko on paras koskaan tehty komedia. Aivan loistava leffa ja Bale vetää paatoksella kuin Bateman konsanaan. Ellisin muiden kirjojen taso ei valitettavasti ollut yhtä mainiota, mutta yleensä ihan luettavaa kuitenkin.
Jennifer Hills (Camille Keaton) on newyorkilainen kirjailija, joka on vuokrannut kesämökin kaukaa maaseudulta voidakseen rentoutua sekä keskittyä esikoisromaaninsa kirjoittamiseen. Hänen kesänviettonsa saa kuitenkin karmivan käänteen kertaheitolla, kun neljä lähiseudulla asuvaa infantiilia miestä ottaa hänet silmätikukseen. Tavanomaisemman häirinnän jälkeen miesjoukko alistaa Jenniferin lopulta julmalle ja pitkitetylle joukkoraiskaukselle, jonka päätteeksi hänet päätetään myös murhata. Selvittyään kuitenkin hengissä yltiösadistisesta kohtelusta kuin kohtalon oikusta hän tekee jääkylmän päätöksen. Hän ei ilmoita tapahtuneesta kenellekään vaan päättää sen sijaan tappaa kaikki neljä raiskaajaansa erilaisin äärimmäisen raaoin tavoin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Meir Zarchi on sanonut saaneensa idean ensimmäiselle kokopitkälle elokuvalleen nähtyään raiskauksen uhriksi joutuneen naisen New Yorkissa. Tuosta tapahtumasta alkunsa saanut elokuva menestyi alkuperäisellä nimellään Day of the Woman (1978) varsin vaatimattomasti, mutta kun maineikas eksploitaatiotuottaja Jerry Gross antoi sille kolme vuotta myöhemmin uuden, skandaalinkäryisen nimen I Spit on Your Grave, siitä tuli yksi paheksutuimmista ja kiistellyimmistä väkivaltaklassikoista koskaan. Elokuvan tarina on hyvin samantapainen kuin Wes Cravenin Viimeinen talo vasemmalla (1972): ensikertalainen ohjaaja ei vielä hallitse kunnolla välinettään ja ylittää toistuvasti (puolivahingossa?) hyvän maun rajat niin railakkaasti, että saa aikaan suuren sensaation ja kulttiklassikon. Jenniferin raiskaus kestää elokuvassa yli 20 minuuttia (pieniä taukoja lukuun ottamatta) ja esitetään niin äärimmäisen naturalistisesti ja ilman taustamusiikkia (kuten koko elokuva niin ikään), ettei lopputulos voi herättää mitään muuta kuin pohjatonta inhoa. Jenniferin kosto edustaa aikakaudelle tyypillisempää splatter-väkivaltaa, jonka ajoittainen överikerroin ei tosin pehmennä katsojan mahalaskua ruman realismin harmaudesta. Koston enkeli on niin genressään kuin pelkistetyiltä puitteiltaan poikkeuksellisen laadukas elokuva: raiskaus esitetään iljettävänä väkivaltana ilman katsojan minkäänlaista seksuaalista kiusoittelua, ja lähes kaikilla mahdollisilla kauhuilla riistetty uhri kasvaa voimakkaaksi, periksiantamattoman motivoituneeksi kostajaksi, joka korjaa vääryydet kovalla kädellä ilman eritystaitoja ja täysin henkilökohtaisen fysiikkansa puitteissa. Spoiler Lahjakkaan Neil Jordanin parhaimpiin kuuluva filmaus on 1990-luvun alun kohuttilleri, joka huomioitiin aikanaan kuudella Oscar-ehdokkuudella ja yhdellä voitolla (alkuperäiskäsikirjoitus). Tarinassa brittisotilas (Forest Whitaker) joutuu IRA:n panttivangiksi, yrittää pakoon ja tapetaan. Sotilasta vartioinut syyllisyydentuntoinen Fergus (Stephen Rea) lähtee Lontooseen etsimään tämän tyttöystävää (Jaye Davidson) ja kertomaan mitä on tapahtunut. Kohdattuaan naisen Fergus huomaakin itse ihastuneensa tähän, eikä pysty lopulta kertomaan totuutta. Vaikka elokuvan kuuluisa twisti onkin jo useiden katselukertojen jälkeen enemmän kuin tuttu, The Crying Game (1992) toimii yhä kuin unelma. Se on moniulotteinen ja vangitseva, romanttinen ja samalla tyylipuhdas trilleritaidonnäyte, jota säestävät huippuluokan näyttelijäsuoritukset. Oscar-ehdokkuudet saaneet Rea ja Davidson ovat loistavia tulkinnoissaan, Whitaker tekee alussa lyhyen mutta säkenöivän suorituksen, ja Miranda Richardson sekä Adrian Dunbar kylmäävät tunteettomina IRA-tappajina. Jordanin henkilöohjaus on alusta lähtien hallittua ja multipalkittu käsikirjoitus kadehdittavan nerokasta työtä, josta välittyy voimakkaan emotionaalinen viesti siitä, kuinka kaikki ei aina ole niin yksinkertaista, eikä sitä miltä ensisilmäyksellä näyttää. Soundtrackillä soivat vuoron perään When a Man Loves a Womanin ja The Crying Gamen kaltaiset, filmin kontekstissa ihastuttavan tulkinnanvaraiset klassikot. Spoiler
White Boy RIck (2018) Ei mitenkään kauhean kiva leffa, mutta ei nyt varsinaisesti huonokaan. Matthew McConaughey veti aika komean roolin, mutta koska huumekauppa rupisissa olosuhteissa ei ole aseiden diilauksella ja korruptioon langenneilla kytillä höystettynä kovin mieltä ylentävää, niin en oikein päässyt viihtymään tuon parissa. Leffa perustui tositapahtumiin. Ajatuksia herätti hiukan se, että viranomaisten vasikkana huumekaupan aloittanut päähenkilö sai elinkautisen, vaikkei ollut väkivaltarikollinen. Kaikki hänen avullaan käräytetyt, poliisit mukaan lukien, pääsivät posesta häntä ennen. BD:ltä katsoin, ostin sen kyseisen tavaran diilaamisesta luopuvan Nokian Prisman -50% ulosheittomyynnistä vitosella.***/*****.
Kwai-joen silta 1957 Tulipahan katottua. Ja on muuten ajankohtasempi filmi nyt ku aikoihin. Ja kyl kun lopputekstit pärähtivät päälle, nii olihan sitä hymy suunnilleen korvissa asti. Kun silta oli saatu kumoon, niin kyl se tosiaan hyvin vertautuu tähän päivään. Elokuvan vihelletty tunnussävelmä on kyl legendaarisimpia sävelmiä elokuvien historiassa. Mut joo, tosiaan kyl leffaan myös tyhjäkäyntiä mahtuu. Et en tiiä kuinka nykyajan nuorisolle tällainen leffa uppois. Ei varmaan hirveesti innostuisi. Ja tosiaan 4K:na katsoin ihan levyltä. Ei nyt mikää high end tason kuvanlaatu, mut filmin iänkin huomioiden ihan hyvä laatu kuvassa on. 4/5 tähdet leffalle. Se tosiaan näissä vanhemman pään elokuvissa on pistänyt monesti silmään, niinkuin tässäkin. Et elokuvan alussa alkutekstien ajan on kuva huonompi. Sumea. Sit ohjaan nimi häipyy ruudusta, niin kuva muuttuu huomattavasti paremmaksi. Varsinkin vanhemman pään elokuvissa tätä ilmiötä on monesti huomannut. Onko se sit joku säästökysymys? Ei viitsitä koko leffaa "restauroida" näyttämään hyvältä, vaan riittää kun kuva on hyvä kun alkutekstit ovat ohitse.
Minä katsoin tuon juuri ja pidin leffasta. Kerrankin hieman omintakeisempi päähenkilö ja alun hahmoesittely oli jopa hersyvää kerrontaa. Ei sortunut niihin heist-leffojen pahimpiin kliseisiin, vaan mukana oli hahmovetoista tarinaa mukavasti. Tarina seurasi kivasti myös samalla kerrottua tarinaa murrettavien lukkojen taustasta ja päähenkilöiden tarina rinnastui tarinan hahmojen kohtaloon. Loppua kohti lähti sitten oikomaan mutkia ja koska kyseessä oli esi-osa Army of Zombies -roskaleffalle, niin loppu oli siinä mielessä hieman epätyydyttävä. 3.5/5
Hyvälaatuinen kuva on suoraan alkuperäiseltä negatiivilta skannattu. Huonompi kuva sisältää esim. tekstityksiä, siirtymiä ym. tehosteita, jotka ennen digiaikaa on lisätty negatiivista otettuun filmikopioon, ja siksi kuva on huonompi. Näitä efektejä ei ole lähdetty tekemään kokonaan uudestaan ja siksi välissä näkyy heikompilaatuista materiaalia. Sama pätee oikeastaan kaikkiin leffoihin 2000-luvun alkuun asti.