On uuden vuosisadan aamu (1799), ja New Yorkin osavaltion pohjoisosassa sijaitsevan Sleepy Hollow 'n metsissä väijyy haamu, joka hakkaa ihmisiltä päitä ja pelottelee paikallista, lähinnä hollantilaisista siirtolaisista koostuvaa väestöä. Kuvaan astuu tieteellisesti ajatteleva poliisi Ichabod Crane (Depp), joka on lähetetty paikalle New Yorkista tutkimaan raakoja murhia. Aluksi hän nauraa kaupungin vanhimpien väitteille, joiden mukaan kauhuteoista olisi vastuussa hessiläinen palkkasoturi. Mutta kun Ichabod alkaa etsiä todistusaineistoa, hänen epäilyksensä vahvistuvat siitä, että joku muu saattaa ohjata näitä saatanallisia voimia omiin synkkiin tarkoituksiinsa. Päättömän ratsumiehen legenda syntyi Amerikan vapaussodan aikoihin. Se perustuu brittien palkkalistoilla olleen hessiläisen palkkasoturin kohtaloon. Kanuunankuula vei mieheltä pään ja hän jäi etsimään sitä alueelle aaveena. Voi kuvitella, miten Tim Burton on ruksannut syitä Päätön ratsumies (1999) elokuvan tekoon: karmaiseva juoni, Johnny Deppille tyköistuva ulkopuolisen rooli, pelottava ympäristö, epätodellisuuden tuntu ja yliluonnollisuuden alati kasvava läsnäolo ja tilaisuus käyttää sumua ja synkkiä taustoja mielin määrin lähes kohtauksessa kuin kohtauksessa goottilaisen kuvakulinarismin kyllästämänä. Burtonin paluu tuttuun ympäristöön, johon hänen maineensa alun perin perustui, on jälkikäteen katsottuna helppo nähdä väistämättömänä. Ikään kuin ohjaaja yrittäisi hieroa sovintoa lukuisten Pee-Ween (1985), Batmanin (1989) ja Saksikäsi-Edwardin (1990) fanien kanssa, jotka hylkäsivät hänet kahdessa edellisessä elokuvassa: loistavassa mutta lähes unohdetussa Ed Woodissa (1994) ja pöhkössä tähtikavalkaadissa Mars hyökkää! (1996) Burtonin tulkinta Washington Irvingin 1819 julkaistusta kummitustarinasta (The Legend of Sleepy Hollow, jonka pahaenteiset alkusanat luovat tarinalle perustan tavalla, joka muistuttaa The Blair Witch Projectia (1999): "Edesmenneen Dietrich Knickerbockerin jäämistöstä löytynyttä..."), on erittäin viihdyttävä elokuva, joka sisältää enemmän väkivaltaa ja hurmetta kuin alkuperäistarina, mutta Cranen ja paikallisen tytön Katarina Von Tasselin ("epätavallisen" kaunis ja etäinen Christina Ricci) väliseen romanssiin ei ole paneuduttu yhtä tiiviisti. Vaikka Irvingin tarina onkin kuvattu jo muutaman kerran (muistettavimmat versiot ovat Disneyn pelottaviin sfääreihin raivohulluine kuvakulmineen yltävä piirretty vuodelta 1949 ja TV-elokuva vuodelta 1979, jonka pääosaa tähdittää Jeff Goldblum), Burtonin versio on ensimmäinen, jossa korostetaan kauhua ja unenomaisuutta. Suuri kiitos tästä kuuluu oikeutetusti myös alkuperäiskäsikirjoituksesta vastanneille, alun perin meikkitaiteilijasta ohjaajaksi kehittyneelle Kevin Yagherille (Kauhua kryptasta) sekä Andrew Kevin Walkerille, jotka kehittivät elokuvaan juonen lähtökohtanaan romaani ja muunsivat Irvingin tarinan kömpelön opettajan newyorkilaiseksi poliisiksi, joka on kiinnostunut oikeustieteestä eikä usko yliluonnolliseen. Walker ja Yagher (josta tuli myös Päättömän ratsumiehen tuottaja) esittivät idean tuottaja Scott Rudinille, joka innostui heidän nuorekkaasta, kauhulähtöisestä lähestymistavastaan. Projekti vietti viisi vuotta kehityshelvetissä ennen kuin Rudin vei käsikirjoituksen Burtonille, joka tuolloin horjui elokuvan Mars hyökkää! saamasta haaleasta vastaanotosta ja siitä, että hänen vuoden ajan kehittämänsä Teräsmies-projekti, jonka pääosaan suunniteltiin Nicholas Cagea, oli hyllytetty. Burtonin filmauksessa on riittävästi kieroa, mutta ennen kaikkea makaaberia maanisuutta, jottei se huku selvään ylinäyttelyyn, mikä uhkaa hetkittäin filmauksen yleistä uskottavuutta. Alkukohtaukset ovat kaikkein tehokkaimpia. Niihin on saatu luotua oikeasti karmaisevan uhkan ja pelon dynamiikkaa, Päättömän ratsumiehen vaaniessa kosteilla, synkillä teillä ja Sleepy Hollow'n tiheissä metsissä katkoen huono-onnisten uhriensa kaulat ennen kuin ratsastaa takaisin yöhön mustalla hevosellaan. Kun päitä alkaa putoilla tiuhaan tahtiin ja Ichabod saa selville muutaman, kaupunkilaisen salaaman epämiellyttävän totuuden, Burton antaa kaiken muuttua täysimittaiseksi pantomiimiksi. Tähän camp-henkiseen visioon istuu kuin ripsi silmään Johnny Depp, jonka tulkitsema voimaton, tieteellisyydessäänkin hieman hajamielinen Ichabod Crane on todella huvittava. Hänet lähetti selvittämään mysteeriä pormestari, aina yhtä loistava legenda Christopher Lee (yksi Burtonin monista viittauksista brittiläisen Hammer studion kauhufilmeihin). Elokuvassa on lisäksi myös kimurantti taustatarina, johon liittyy Ichabodin äiti, jota esittää Burtonin vaimo (Lisa Marie), mutta Ichabod on oikeasti vain koominen nynny, joka pyörtyy jatkuvasti, käyttää 12-vuotiasta apulaistaan ihmiskilpenä ja tuhlaa aivan liikaa energiaa Hevosmiehen yliluonnollisten selitysten torjumiseen. Hänen päättelykykynsä kuljettaa lähinnä juonta eteenpäin eikä liity mitenkään oikeaan etsivän työhön. Deppin maine riskien ottajana kuitenkin säilyy - hän vastustaa kiusausta tehdä Cranesta oudosti käyttäytyvää vauhdikasta sankaria (epäaidosta brittikorostuksesta puhumattakaan), mikä jo itsessään jakaisi yleisön selvästi kahtia. Deppin ympärillä on kokonainen kavalkaadi Burtonin hovinäyttelijöitä ja brittiläisiä luonnenäyttelijöitä, kuten Jeffrey Jones, Michael Gambon, Miranda Richardson ja Ian McDiarmid, joille on suotu runsaasti tilaa ylinäyttelemiseen - joten katsoja joutuu miettimään tosissaan, kuka elokuvan toinen pahis oikein on. Haamuratsastajan päättömän siluetin tunnistaa kilometrien päästä, mutta ei ole kovin vaikea arvata, kuka kaupunkilainen on pimeän juonen taustalla. Riccin esittämä Ichabodin mielitietty ja mahdollisesti petollinen neito ei olekaan niin kiihkeä ja viehkeä kuin olisi alun huumassa luullut. Päättömän ratsastajan, jonka kontrassissa vaikuttaa niin Christopher Walken kuin stunt-osuuksista vastaava Ray Park, tehtäväksi jää yrittää paikata elokuvan monet kiemuraiset ongelmat, ja tämä onkin pirullisen onnistunut luomus: todella karmaiseva hullu haamu, jolla on valtava pääkokoelma helvetinkolossaan sysi synkän ikimetsän juuristossa ja joka on alati askeleen edellä pahaa aavistamattomista uhreistaan. Kaiken kaikkiaan Päätön ratsumies muistuttaa melkoisesti Burtonin klassisia elokuvia - tinkimättömät lavasteet (tässä tapauksessa suorastaan koloniaalisen ekspressionistiset, tarkoitusta varten Hambleden tiluksille Marlow'n lähelle Buckinghamshireen rakennetut lavasteet, sivuuttamatta kuitenkaan esim. vääristetyn perspektiivin lavastetekniikoita studiokuvauksissa, joiden merkitys tunnelmassa on vähintään yhtä vaikuttavaa tinkimättömästi tuotettuna), pukuloiston kirjo, henkilöohjauksen vilpitön revittely, Danny Elfmanin hyytävällä tavalla mieleen syöpyvä tunnusmelodia, kuvauksen asetelmat, värit ja suunnittelu, tyyliä ja tunnelmaa ja mahtavaa energiaa vaikka muille jakaa sekä hatara juoni, joka pitää vähintään fanit tyytyväisinä. Spoiler
Kagemusha - Varjokenraali (1980) omaa kiinnostavan syntyhistorian. Kurosawan edellinen japanilaiselokuva Köyhän pikajuna (1970) floppasi pahoin, eikä Toho-studio pystynyt takaamaan suuren periodidraaman koko budjettia. Hätiin riensivät Kurosawan suuriin ihailijoihin kuuluvat George Lucas ja Francis Ford Coppola, jotka taivuttelivat 20th Century Fox -studion kuittaamaan puuttuvan summan vastineeksi Kagemushan kansainvälisistä oikeuksista. Filmaus valmistui ja menestyi (voittaen mm. Cannesin Kultaisen palmun jaetusti elokuvan Syke ei sammu kanssa sekä saaden kaksi Oscar-ehdokkuutta), palautti Kurosawan maineen Japanissa ja antoi pontta mestarin seuraavaan jättituotantoon, Ran (1985), jonka pukuharjoitukseksi ohjaaja leikkisästi kutsuu Kagemushaa. Eri klaanien välisten sotien repimälle 1570-luvulle sijoituvassa tarinassa kuolemaantuomittu rikollinen (Tatsuya Nakadai) pestataan esiintymään Takeda-klaanin kuolleen johtajan, sotalordi Shingenin, kaksoisolentona ja pitämään tämän menehtyminen salassa niin omilta joukoilta kuin vihollisiltakin. Kagemusha on kerronnaltaan fantastinen, vallankäyttöä intensiiviseti tutkiva tumma uni ja visuaalinen taideteos, jonka monista huippukohdista mieleen nousevat muun muassa painajaisjakso, jossa Shingenin haamu jahtaa kaksoisolentoaan sekä veret seisauttava, apokalyptiseen teurastukseen päättyvä viimeinen näytös. Spoiler Kowalski (ainoassa hittielokuvassaan näyttelevä Barry Newman) on maanteiden yksinäinen susi, joka elättelee itseään siirtelemällä autoja kaupungista toiseen. Nyt miehellä on allaan vuoden 1970 Dodge Challenger, jonka hän on luvannut ajaa Denveristä San Franciscoon viidessätoista tunnissa. Amfetamiinin voimalla hän iskee kaasun pohjaan, työntää pari moottoripyöräpoliisia ojan perukoille ja alkaa tämän jälkeen saada ajo-ohjeita poliisiradion omaavalta radio-Dj:ltä muutaman osavaltion poliisien syksyessä hänen peräänsä. Nasta laudassa (1971) on kaahailuelokuvien kiistaton merkkipaalu, jonka ainekset ovat suoraan kukkahattutätien painajaisista ja juuri siksi se on tulevaisuudessakin koukuttavaa katsottavaa, vaikka vihaisi genreä sydänjuuria myöten. Aikakauden peilaus toimii upeasti ja nihilistinen ilmapiiri on käsin kosketeltavissa, tehden lähes viiltoja ilmaan. Pari vuotta aiemmin valmistuneen Easy Rider - Matkalla tunnelmat ovat havaittavissa ja kovasta vauhdistaan huolimatta Nasta laudassa on paljon velkaa mainitulle. Päähenkilö on koppava, mutta hänen asennetta pehmennetään takaumilla. Loppuratkaisu on kuitenkin kylmä. Kowalskin tekemä päätös on silti "se ainoa oikea tapa selviytä", erityisesti tämän lajityypin ollessa kyseessä, pitipä siitä tai ei. Spoiler
Cannesin kultaisella palmulla seppelöity, seksillä ja väkivallalla väritetty happosovitus Ihmemaa Ozista kuvittajanaan nykyelokuvan tärkein surrealisti, joka operoi onnistuneesti yhtä aikaa sekä kouraisevan graafisella että vaikuttavalla psykologisella tasolla. Se ammentaa upean valontajun ohella ajankohtansa kuvataiteesta, muodista, musiikista ja peittelemättömästä pinnallisuudesta. Elviksen karismaa kanavoiva Sailor (Nicholas Cage) ja seksuaalisuudellaan kahlitseva Lula (Laura Dern) ovat läpi Amerikan sydänmaan pitkin keltatiilistä bitumimerta pakenevat rakastavaiset, jotka kohtaavat enemmän hulluutta ja kuumuutta, intohimoa ja väkivaltaa kuin mikään sateenkaari on ikinä pitänyt takanaan. Yleisön syleilemä, eroottinen, fantastinen, kiihkeä, perverssi ja poeettinen Villi sydän (1990) on katsojan otteessaan koko kahden tunnin kestonsa ajan pitävä trippi suoraan amerikkalaisen tienvarsimaiseman alavatsaan ja sen kieroutuneeseen psyykeeseen. Toteutettuna juuri sillä tinkimättömällä visuaalisella voimalla ja mystisellä latauksella, missä tyyli kävelee melkein yli sisällön, jonka vain David Lynch osaa. Elokuvana enemmän kuin osiensa summa, jonka katselulle harvoin, jos koskaan, on olemassa oikeanlaista mielentilaa. Spoiler
Gregory Beck häikäisee yhdessä synkimmistä rooleistaan vaimonsa raiskannutta ja murhannutta roistojoukkoa jahtaavana Jim Douglasina, joka löytää etsimänsä erään pikkukaupungin hirttolavalta, miesten jäätyä kiinni pankkiryöstöstä. Onnistunut ja realistinen, pessimistisyydessään lajityypin konventioista poikkeava, taidokkaasti käsikirjoitettu ja hallitusti näytelty Bravados (1958) alkaa tylynä rikos ja rangaistus -kuvauksena, muuttuu intensiiviseksi takaa-ajotrilleriksi ja päättyy koston sokaisevuutta käsitteleväksi psykodraamaksi. Ohjaukseltaan ja teknisiltä ansioiltaan erinomainen vigilante-western tuottaa tyydytystä myös sivuroolituksiltaan, joista löytyvät tulevaisuuden lännenelokuvien tähti Lee Van Cleef, suomalaista sukuperää oleva Albert Salmi (mm. Jäätävä polte (1986)) sekä väkivaltaisten b-elokuvien kivikasvoinen kestosuosikki, tovi sitten edesmennyt loistava Henry Silva. Spoiler
Oliko millainen? Licorice Pizza oli jo elokuvaa 4,0/5,0 - vähän kuin toisinto boogie nightista. Ja tiputan tähden kuin aihepiiri jäi boogiesta jälkeen, mutta Paul Thomas Anderson osaa kyllä tehdä elokuvaa.
Minäkään en juurikaan showpainista perusta, ja The Rock/Dwayne Johnson olisi varmaankin jäänyt minulle tuntemattomaksi hahmoksi ellei hän olisi ryhtynyt elokuvatähdeksi, mutta on todettava että tämä tositapahtumiin perustunut leffa oli erittäin onnistunut aihepiiristä huolimatta. Jos uskoo asiaansa, niin lienee mahdollista edetä valitsemallaan uralla, ellei nyt ihan hakoteillä ole kykyjen puolesta. Vaikka kyseessä onkin taiteenlaji eikä taistelulaji, niin rankkaa hommaa se tuollaisen koregrafian pyörittäminen varmaankin on. Olihan tässä toki sellaisia yhteiskunnallisia valistusteeemojakin, mutta eivät olleet liiaksi päälle liimattuja. ****/***** annan tämän juuri Nelosen tallenteelta vahdattuani.
Uusintakatselussa Eternal Sunshine of the Spotless Mind - Tahraton Mieli vuodelta 2004. Tämä ikisuosikki toimii edelleen. Katsoin Kino Lorberin uudelta 4K levyltä ja kyllähän on loistava parannus kuvanlaadussa. Vertasin peräkkäin myös julkaisun 2K blu-ray kuvaa Sandrew Metronomen Nordic julkaisuun vuodelta 2012 ja ero on niissäkin silminnähden valtava. Kino Lorberin blu-ray on A-aluelukittu, jos haluaa katsoa extrat. Suosittelen päivittämään tähän versioon.
April fool's day (1986) https://www.imdb.com/title/tt0090655/ Joukko keppostelevia nuoria lähtee saareen viettämään mökkiviikonloppua luksuspuitteisiin. Kansikuvituksessa hiuksiin on palmikoitu hirttosilmukka ja selän taa piilotettu veitsi, joten taitaa olla selvää että ruumiita tulee. Harvinaisesti tämmöinen pieni säikyttelypätkä oli jäänyt näkemättä tähän saakka ja pääsi nautiskelemaan ensikertalaisen silmillä. Melkein kyllä lajittelisin kauhukomediaksi enkä kauhuksi kuten kansiin merkattu, mutta ihan viihdyttävä oli.
Drive my car (2021) Olipas hyvä leffa. Tarinaa kerrotaan hitaasti ja hartaasti. Ei ole kiire mihinkään. Näyttelijät vetävät sen verran hyvin, että hahmot tuntuvat todellisilta. Eipä tästä draama-leffa paljoa parane.
^Jos ei nyt ehkä maailman paras, mutta aikanaan vaikutti suuresti minuun ja moniin muihinkin. Piti katsoa teatterissa pari kertaa lyhyen ajan sisällä silloin kun elokuva oli uusi.
Ehkei maailman, mutta Tarantinon paras. Olin kuin puulla päähän lyöty, kun tulin ulos teatterista. Mitä minä oikein näin? Jotenkin avasi aivan uuden maailman. Tämän jälkeen matkijoita on tietysti riittänyt ja on se itse Tarantinokin yrittänyt, mutta ei ne vaan yllä tämän nerokkuuteen. Vaikea muistaa kuinka monessa eri formaatissa olen tämän ostanut.
Bus 657/Heist Aika lailla peruskauraa, mutta omassa genressään ihan onnistunut pätkä kuitenkin. De Niro ei ehkä ollut elämänsä roolissa, mutta en haukkuisi häntäkään. Jeffrey Dean Morgan pääosassa oli mielestäni ihan OK. Ei tämä "likaisen rahan ryöstökeikka hyvästä syystä" ehkä sen syvempää analyysiä ansaitse, mutta kyllä tämän kanssa sen 1½ tuntia viihtyi. ***/*****. SubHD:n tallenteelta katsoin.
HEREDITARY (Ari Aster, 2018) SubTV Aika kauan kesti, ennen kuin tämä tuli TV-ensi-iltaan. Trailerin aikoinani nähtyäni vaistosin, ettei tämä välttämättä ole makuuni. Tämä on kuitenkin jotenkin populäärikulttuurisesti "must-see" leffoja, jonka halusin nähdä, jotta voin sanoa nähneeni. No, tämä oli jopa huonompi kuin ennakoin. Paljon melua tyhjästä tämän leffan kohdalla on kyllä ollut. Leffassa on toki rauhallista kuvausta, josta tykkään, mutta itse leffa on tolkuttoman jähmeä, kankea ja tylsä! Karmiva kuvasto, josta tämä leffa tunnetaan ei sekään ole minusta maineensa veroista ja vastaavaa on vyörytetty kyllä muissakin leffoissa. Juoni on lopulta aika heppoinen ja kummallinen. Omituisuus kaikessa tappaa mielenkiinnon. Välillä tuntui, että leffa meni musiikin varassa eteenpäin ja kohtaukset, joissa hiljaisuus olisi voinut olla tehokasta eivät sitten olleet sitä. No nyt tämä on nähty ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Onneksi en sentään tätä aikoinani Blu-raynä hankkinut. Vaistojaan kannattaa kuunnella... ...viime vuosien yli-hypetetyimpiä leffoja minusta.
Mietin, että olenko yksin? (ja toki ostin kalliilla ihan viimeisen päälle, kun sitä oli niin kovasti kehuttu)