Without Remorse (2021) Ihan OK trilleri. Ei kai tuosta ihan kauheasti uskalla kirjoitella ettei tule spoilereita, mutta lienee sikäli aika ajankohtainen aihe että kovin paljoa ei tarvinne tapahtua että USA ja Venäjä saataisiin ihan oikeasti keskinäiseen sotatilaan. Venäjän osuus Syyrian sotkuissa nousi ihan perustellusti esiin. ***½/*****. BD:ltä katsoin, enkä osaa kuvaa moittia.
The Ladykillers (2004) Ei mitenkään ratkiriemukas komedialeffa, paikoitellen jopa vaivaannuttavan pökkelöä ja jäykkää menoa. Loppua kohti touhu alkoi kuitenkin piristyä säkkien putoillessa siinä määrin, että ***/***** pystyn antamaan. FoxHD -tallenteelta katsoin.
Pikkupojat dvd. Vesa-matti loirin, Speden ja Simo Salmisen tähdittämä komedia. He näyttelevät pikkupoikia jotka ovat kesämökillä jossa sattuu ja tapahtuu sitten kaikenlaista hauskaa.
The Lost City (2022) Melkoisen älyvapaata seikkailuhömppää. Oli kuitenkin ihan viihdyttävä kokonaisuus, joskin alun vaivaannuttamisvaihe olisi voinut olla ehkä hiukan nopeammin sivuutettu. Bullock oli ihan OK roolissaan ja Pitt sivuosassaan varsin hupaisa.Radcliffe tässäkin, kaippa oli ihan OK tuollaisessa kornissa komediallisessa roiston roolissa.BD:ltä katsoin. ***/*****. The Dead Don´t Die (2019) Olipas aikas huono zombiekomedia. Ihan kivoja ja hiukkasen huvittavia yksittäisiä näyttelijäsuorituksia, mutta ei tämä kyllä ollut kokonaisuudessaan elokuvana kovinkaan hääppöinen tekele. Ei oikein löytynyt mitään hienoa kaiken selittävää jippoa, eikä mitään kunnollista kulminaatiopistettä. Pilailtiin elokuvalla ja sen käsikirjoituksella itselläänkin, ei toiminut. Loppukin oli aika töks. Jotain ympäristö- ja ylikulutusteemaa tähän oli yritetty leipoa mukaan, mutta jäi todella vaillinaiseksi sotkuksi juoneltaan. **½/*****.
Pitäisikö avata ketju "elokuville joita yritit viimeksi katsoa"? Black Adam - Jaksoin noin vartin ja käänsin pois ennenkuin DJ edes marssi screenille. Kuinka leffan intropohjustus voidaan tehdä näin vastenmielisen kliseiseksi ja mielenkiinnottomaksi ?
Black Adam kevyesti paras supersankari elokuva tänä vuonna. Tosin alun ajan rassasin kännykkää. Hidastuksia oli vähän liikaa mutta muuten oli menoa ja räimettä. Ja mukavasti tavan ihmiset oli mukana menossa.
The Night Before (2015) Olihan tämä toki aika kahjo ja korni komedia, mutta jostain hassusta syystä tykkäsin. Oli kamaa ja siihen liittyvää rellestystä, sekä isoja vehkeitä ruudussa, mutta myös sellaista inhimilliseltä tuntuvaa joulun lämminhenkisyyttä. Loppu ei ollut kovin musertavan synkkä. Ihan kiva aatonaattoleffa. YLE:n HD kanavan tallenteelta katsoin, ja laatu oli asiallinen. ***½/*****.
Last Christmas (2019) Joulu ei ole mitään ilman jouluelokuvia, ja jos joku Violent Night ei tunnu omaan makuun sopivalta niin tämä Paul Feigin ohjaus saattaa olla mieluisampi. Jouluaiheinen romanttinen komedia, jonka näyttelijäkaarti on haalittu kasaan jokapuolelta maailmaa: Emilia Clarke, Henry Golding, Emma Thompson, Michelle Yeoh... Ei huono, jos nyt ei loistavakaan, taattua brittiläistä laatua ja juonikuviossakin on mukavasti vaakakierrettä ja odottamatonta takapotkua. Tämän voisi katsoa toistekin. 4/5 telkkarista katsoin.
Harrison´s Flowers (2000) Kaisu joku Aamulehdessä: "**/***** Jugoslavian sota tarjoaa taustan mauttomalle kauhistelulle uhrien äärellä. Yksi uhreista on yhdysvaltalainen valokuvajournalisti (David Strathairn), jonka kuolemaan vaimo (Andie McDowell) ei kuitenkaan usko." Niin. Elokuva kertoo kuvajournalisteista konfliktialueella ja tarpeesta pelastaa yksi heistä, joka on kuseen joutunut. Mautonta kauhistelua uhrien äärellä? No joo... Eli Butchasta ja parista muusta Ukrainan kohteesta ei olisi pitänyt mitään kuvia tuottaa julkisuuteen, koska..? ****/*****
Die Hard 1 ja 2. Blurayltä tuli katsottua ja ihan ok kuvahan noissa on. Silkkaa timanttia, kun kaipaa räiskintää ja Bruce Willisia parhaina päivinään.
Vodkaa, komisario Palmu https://areena.yle.fi/1-655912 https://www.imdb.com/title/tt0065187/ 4/5 Aikaansa jähmettynyt suomettumiskuva jonka pelastaa ehkä avantgardistiset takaa-ajot ja rautaiset pääosanesittäjät. Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti https://www.imdb.com/title/tt0105713/ 2/5 Esittäjiinsä tönkköytynyt pökäle jota ei pelasta edes vaatimattomahko naiskauneus ja väsyneet vitsit. Muistaessani kirjaan Tapaninpäivän katsottuja kuvia. T: Vesku
Donbass (2018) Itä-Ukrainaan sijoittuva elokuva, jonkinlainen satiiri tai jopa musta komedia kuulemma. Tässä vielä eletään sitä aikaa kun Donetskin ja Luhanskin separatistit julistivat irtautuvansa Ukrainasta, Krimin tapahtumien vanavedessä. Huumori on päässyt viimeisen vuoden tositapahtumien johdosta hieman happanemaan. Mutta silti, katsoihan tämän. 3/5 Yle Areenasta löytyy.
Doom (2005) https://www.imdb.com/title/tt0419706/ (dvd, extended edition) Huoh, melko turha uusintakatselu ehkä 15 vuoden jälkeen. Vähän kuin semmonen heikomman pään jakso ysärin Outer Limitsiä ja levyn extrat tais lopulta olla itse leffaa viihdyttävämmät. Edelliseltä kerralta oli jääny tasan yks kohtaus mieleen ja se jää nytkin, eli ainoana piristysruiskeena tarjoiltu viiden minuutin fps-veto. Tuolleen muuten hyvin tavanomainen avaruussoturimachoilu, jossa päällä kerros Dwayne "The Rock" Johnsonin yliampuvien ilmeiden showpainisaippuaa. Joitain kummallisia vikoja mitä nyt sohvaperunan mietteissä olisin tehnyt toisin: -Hirviötä (actionin alkamista) saa odottaa ruudulle kolmatta varttia. Odotusaikana juuri mitään ei tapahdu, hahmoja ja scifi-tekniikkaa vain hieman esitellään vetelästi. -Leffan "lähdeteos" on silkkaa aseilla tykitystä, valtavan luotimäärän puskemista ja vastaanottamista joka ois se homman juttu. Tästä huolimatta elokuvan lopputappelu ei hyödynnä Doomin ja vastaavien deathmatch-estetiikkaa, vaan homma ratkaistaan painimalla, ja mitä vielä, lopuksi pahis kuolee offscreenissa.
Hostiles (2017) https://www.imdb.com/title/tt5478478/?ref_=nv_sr_srsg_0 Olen pitänyt kovasti kaikista aiemmin näkemistäni ohjaaja Scott Cooperin elokuvista: Jeff Bridgesin tähdittämä kantridraama Crazy Heart (2009), Christian Balen tähdittämä rikosdraama Out of the Furnace (2013) ja Johnny Deppin tähdittämä gangsterikuvaus Black Mass (2015), joten olinkin hieman hämilläni miten olin missannut täysin tämän vuoden 2017 westernin. Nyt kun elokuva näkyi marraskuun alkupuolella Subilla, niin pistin talteen. Hostilesiin Cooper on palkannut jälleen Christian Balen pääosaan. Bale esittää intiaanisotien veteraania Jospeh Blockeria, jonka kokemukset ovat kovettaneet sekä sisältä, että ulkoa. Miehen syvä viha alkuperäisväestöä kohtaan kulminoituu Wes Studin esittämää Yellow Hawkia kohtaan. Miehillä on aiempia kohtaamisia allaan ja nyt kun Yellow Hawk on virunut vankilassa seitsemän vuotta ja tekee kuolemaa syövän kourissa, valtio on armahtanut miehen. Yellow Hawkin toive on päästä kuolemaan synnyinseuduilleen Montanaan ja Blocker saa pestikseen saattaa hänet perheineen perille. Haluamatta menettää eläkerahojaan Blocker lähtee vastentahtoisesti hoitamaan pestiään. Matkalla kohdataan vastoinkäymisiä ja matkataan myös sinne sielun sisimpään. Voiko ihminen koskaan muuttua kaiken kokemansa jälkeen? Hostiles huokuu 70-luvun revisionistista lännnenelokuvaa ja palaa hyvin hitaalla liekillä. Kameraa viipyy maisemissa ja ihmisten kasvoissa, väkivalta leimahtaa hetkeksi liekkeihin. Joka ikinen näyttelijä on helvetin hyvä, mutta Bale sekä Studi hehkuvat sellaista elämää nähneiden tyyppien karismaa joka vakuuttaa erityisesti. Ben Foster tekee taas takuuvarman mulkkuroolin. Matkalla mukaan otettu, kovia kokenut Rosamund Pike saa myös kasvoilleen tuskan ja surun kaikki vaiheet. Max Richterin score soi kauniisti ja auttoi herkistymään pariin otteeseen jopa niin, että suolatippaa alkoi kertyä silmien ympärille. En voinut kuin antautua tämän runollisen, jälki Peckinpahilaisen modernin western klassikon äärellä. Scott Cooper on itse sovittanut elokuvan käsikirjoituksen Donald E. Stewartin alkuperäisen kirjoituksen pohjalta. Todella kypsää näkemystä ja sellaista amerikkalaista elokuvaa, jollaista on tottunut nykyään löytämään enään näkemättömien 70-luvulla valmistuneiden elokuvien listalta. Erinomaisen vahva kuvaus väkivallan ja vihanpidon kierteestä, elokuva jonka tulen hankkimaan fyysisenä elokuvakokoelmaani.
Siniset veljekset: https://areena.yle.fi/1-50830462 Tulipa tämäkin helmi elokuvaksi katsottua, taas jälleen kerran kun oli tallentunut. Klassikko jo pelkästään musiikkien ja esittäjiensä takia. 4,5/5 T: Vesku
Stephen Kingin varhaistuotannossa Cujo erottuu selvänä poikkeuksena: siinä kauhu ei nojaudu itsetarkoituksellisesti yliluonnollisuuteen vaan tavallisessa arjessa täysin mahdolliseen ja ennakoimattomaan ääritilanteeseen. Elokuva seuraa kirjaa yllättävän uskollisesti lähes loppuun asti, minkä jälkeen se kuitenkin sortuu muuttamaan kirjan traagisen kliimaksin onnelliseksi, tuhoten tietoisesti siinä sivussa yhden sen keskeisistä teemoista. Sykähdyttävän roolin raadollisen tarinan "antisankarina" tekevä Dee Wallace on pikkukaupungissa asuva, syrjähyppyyn sortunut perheenäiti, joka kohtaa kiirastulensa silmästä silmään viedessään autonrämäänsä korjattavaksi syrjäiselle tilalle. Vesikauhuun sairastunut, automekaanikko-omistajansa jo aiemmin brutaalisti tappanut jättimäinen bernhardilaiskoira Cujo motittaa naisen pienen poikansa kanssa pihalle hajonneeseen autoon. Perheen isä on työmatkalla ja kännyköitä ei ole: vaaratilanne on todellinen ja vaihtoehdot vähissä. Täysosuman ohjauksellaan tehnyt Lewis Teague piiskaa tilanteesta hengästyttävällä vimmalla esiin uskottavaa kauhun sekaista jännitystä yhden tilan klaustrofobisessa puristuksessa, jossa pidäkkeetön terrori ei tee eroa edes puolustuskyvyttömän lapsen edessä. Teaguen väkevän vision ja tinkimättömän henkilöohjauksen ohella huomio kiinnittyy jo budjettiinkin nähden loistaviin erikois- ja maskeeraustehosteisiin sekä laajakangaskoon täysimittaiseen taiteelliseen hyödyntämiseen, jotka yhdessä minimalistiseen peruskaavaan pohjaavan sävellyksen kanssa muodostaa kylmäävän kokonaisuuden lihaksi tulleen arjen kauhunäytelmässä. Cujo - Kauhun silmät (1983) on pahimpina painajaishetkinään syövyttävän tehokas esitys ja persoonallinen voimannäyttö genrensä hengissä säilymisestä, joka tulvii valojen ja varjojen viipyilevää tunnelmointia, kaiken ympärillä leijuvan kuoleman löyhkän edustaessa oleellista osaa sisällön angstista. Se ei kuitenkaan sorru pelkällä väkivallalla mässäilyyn, vaan loihtii filmille kokonaisvaltaisen tunnelman, jonka päällekäyvä ahdistavuus on poikkeuksellista, jättäen katsojalle viiltäviä muistijälkiä ja henkisiä mustelmia. Siinä korostuu nautittavasti visuaalinen realismi aikansa nihilistiseen pohjavireeseen, kuitenkin säilyttäen alusta loppuun oman äänensä, jota on velvollisuus kuvailla perustavanlaatuisesti onnistuneeksi lähes kaikilla osa-alueilla. Spoiler
Saksalaissyntyisen mutta Itävallassa varttuneen ja uransa luoneen Michael Haneken varhaista elokuvatuotantoa voisi kuvailla kolmen komponentin kautta: yhteiskunnallinen vieraantuneisuus, henkinen kylmyys ja väkivalta. Tämän jälkeen mukaan ovat tulleet myös sosiopoliittiset epäkohdat ja niiden ankara kritiikki. Miehen elokuvat ovat kuin sensuroimattomia raportteja nyky-yhteiskunnasta, sen emotionaalisesta kylmyydestä, ihmisen pohjattomasta mädännäisyydestä ja pidäkkeettömästä väkivallasta. Väkivallalle ei tarjota helppoja selitysmalleja ohjaajan filmografiassa, viitekehyksiä, joihin katsoja pystyisi suojautumaan sadismitsunameilta. Haneke-elokuvassa väkivalta näyttäytyy usein ennalta-arvaamattomassa ja selittämättömässä, toisin sanoen tosielämää mukailevassa muodossa, mikä antaa yleisölle enemmän tulkintavaltaa kuin se välttämättä haluaisi. Väkivalta ei ole myöskään ikinä hauska asia Haneke-elokuvassa. Ohjaaja ei kaipaa vertavuotavaa toimintasankaruutta ja on tunnustanut vihaavansa väkivallan kaikenlaista viihteellistämistä. Hänelle väkivalta on kuolemanvakava asia, yhteiskunnan sairautta kuvaava äärioire, mikä näkyy ja tuntuu sielunmurskaavalla tavalla tämän elokuvissa. Ohjaajasta lopullisesti kuuluisan tehneen shokeeraavan läpimurto elokuvan Funny Gamesin yksinkertainen perusidea kertoo kahdesta huolitellusta nuorukaisesta, jotka tunkeutuvat erään pahaa aavistamattoman perheen kesähuvilaan ja ryhtyvät hirviömäisesti kiduttamaan isää, äitiä ja pikkupoikaa ilman sen kummempaa selitystä. Maailmassa murhataan päivittäin röykkiöittäin ihmisiä toinen toistaan sadistisimmilla tavoilla, eikä elokuvassa esitetyn tapahtuman ole tässä mielessä tarkoituskaan olla enempää kuin kyynel suolameressä. Funny Games (1997) on painajaismainen näytelmä väkivallan rakenteista ja sen esittämisestä - päältäpäin trilleriksi puettu, mutta todellisuudessa tuottamiensa kuvien havaintoprosessia tutkiva teos. Se on eräänlainen kiteytys Haneken aiemmista väkivalta-analyyseistä, erittäin epämiellyttävä ja puistattava, mutta samalla uskomattoman vaikuttava katselukokemus, joka rikkoo rajoja monilla väkivallan ja elokuvan yhdistymisalueilla. Haneke hyödyntää trillerigenreä jälleen nerokkaasti hyväkseen pelatakseen katsojan odotuksilla. Pinnan alta paljastuva kokonaisuus on kuitenkin syvempi ja monimutkaisempi kuin yhdeltäkään konventionaaliselta jännityselokuvalta uskaltaa yleensä toivoa. Kuvatun kätketty symboliikka vaatii keskittymistä ja tarkkaavaisuutta tälläkin kertaa. Se herättää tarkastelemaan elokuvaväkivaltaa uudelta kannalta ja pakottaa lähes välittömään itsetutkiskeluun, kuinka näkemäänsä suhtautuu. Silti kyseessä on fiktiivinen teos, josta ohjaaja muistuttaa käyttämällä muutamia metakerronnallisia ja osassa katsojia tietoista närkästystä herättäviä keinoja. Spoiler
Carrie (Sissy Spacek) on nuori tyttö, joka elää kahden ahdistuksen loukussa. Koulussa arkaa hiirulaista kiusataan urakalla päivästä toiseen ja kotona äiti (Piper Laurie) hakkaa häntä mieluummin Raamatulla kuin kertoo naisen elämän realiteeteista, kuten kuukautisista. Murrosiän myötä Carriessa puhkeavat kuitenkin myös mahtavat telekineettiset voimat, jotka voivat mahdollistaa vaakakuppien konkreettisen kääntymisen viimeistään kouluvuoden huipentumassa, koulun tanssiaisissa. Elokuva tasapainottaa hyvin arkea ja yliluonnollisuutta. Itse asiassa fyysiseksikin yltyvä koulukiusaaminen ja äidin hysteerinen uskovaisuus saavuttavat sellaisia mittasuhteita, että Carrien hiljaisuudessa kehittyvät yliluonnolliset voimat tuntuvat niihin rinnastettuina normaaleilta. Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, ei kauhun lähde ole Carrien kyvyt, vaikka ne irralleen päästyään tuhoisia ovatkin. Elokuvan hirviöitä ovat sadistiset ja ymmärtämättömät ihmiset Carrien ympärillä. Ympäristö on niin nitistänyt Carrien ja lokeroinut hänet ei-tärkeäksi, ettei kukaan edes osaa yhdistää pieniä outoja sattumuksia häneen ennen kuin on liian myöhäistä. Henkilöhahmot ovat Stephen Kingille tyypillisesti vahvasti tyypitettyjä, mutta näyttelijät selviytyvät niistä hienosti. Spacekin ruumiillistama kömpelyys ja epävarmuus ja koulukiusaajajoukon sekä äidin epäinhimillisyys eivät rinnastu hölmösti, kuten hyvin olisi voinut käydä, vaan Carrien hauraus tuntuu vain lietsovan muiden vihaa ja sadismia. Myöhemmin entistä selvemmin Hitchcock -"kunnianosoituksiin" syyllistyvä ohjaaja Brian De Palma on huippuvireessä. Elokuvan käynnistävät ja lopettavat unenomaiset leijuvat kohtaukset luovat täydellisen tunnelman, jonka ansiosta niiden välillä voi tapahtua mitä tahansa, ja se tuntuu realistiselta. Carrie (1976) oli monen uran käännekohta. Se teki Stephen Kingistä kauhukirjallisuuden ykkösnimen vuosikausiksi ja käynnisti yleensä huomattavasti heikompien filmatisointien ryöpyn. Jo aikaisemminkin taitojaan väläytellyt De Palma nousi kärkiohjaajien joukkoon ja tekikin lähes parikymmentä vuotta kiitettävää työtä. Spacekista se teki kertaheitolla tähden ja nosti esille sellaiset nimet kuin Amy Irving, Nancy Allen ja John Travolta. Tänä päivänä tuntuu käsittämättömältä fakta, että elokuva kiellettiin valmistumisaikanaan Suomessa kokonaan. Spoiler Scott James (Chuck Norris) joutuu kansainvälisen terroristijärjestön kohteeksi, kun hänen tyttöystävänsä murhataan poliittisista syistä. Murhan tekijöiksi paljastuu huippuunsa koulutettu ninja-ryhmä. Scott on yksi ainoista ihmisistä velipuolensa Seikura (loistava Tadashi Yamashita) lisäksi, joka tuntee vielä ninjan salat. Veljesten katkera vihanpito nuoruudessa saa Scottin epäilemään, että kaiken takana voisi olla juuri hänen velipuolensa. Ninja-terroristeja koulutetaan salaisessa paikassa nimeltä The Octagon, jonka yksi muistettavimmista pahiksista on Richard Nortonin tyylikkäästi esittämä Kyo. Paikan jäljillä on jo turvallisuuspalvelun ekspertti McCarn (Lee Van Cleef), joka rohkaisee Scottia hengenvaaralliseen tehtävään, jonka tavoitteena on koulutusleirin ja terroristiorganisaation tuhoaminen. Hiljaiset tappajat (1980) on hyvin aikaansa sidottu filmaus, joka voi vaikuttaa nykyajan toimintaelokuvien sekavan salamaleikkauksen sarjatulesta ja loputtomista cgi-ryöpyistä turtuneitten sarveiskalvoissa staattiselta ja naiivilta. Sen vahvuus on kuitenkin huolellisesti rakennettu tarina, jota rytmitetään nopeilla ja mieleenpainuvilla taistelukoreografioilla, joiden suunnittelusta vastaa Norris itse. Kokonaisuus on harvinaisen hyvin toimiva ja lopputulos vakavasti otettava elokuva, jollaisiksi ei yleensä kasettitelevisiokauden ninja-action-elokuvia katsottu. Kultaisen 80-luvun tyyliin ninjoja sisältävä elokuva kiellettiin Suomen teattereissa tuoreeltaan ja pian myös videoväkivalta keskustelusta kummunnut hysteria aiheutti sen, että leffa vedettiin pois myös videomarkkinoilta. Malliesimerkki genren toisesta todella viihdyttävästä, joskin enemmän kalkkuna-arvoilla toimivasta väkivaltaspektaakkelista on ehdottomasti Sam Firstenbergin vuonna 1983 ohjaama ja klassikon aseman videofiilien keskuudessa ansaitusti saavuttanut Ninjan kosto, jonka hengellinen jatko-osa Ninjan kosto 2 - rukoile kuolemaa (1985) edustaa lajityypin väkivaltaisinta ja samalla toimivinta antia. Spoiler
Ilsa on kovan linjan nazi, joka uskoo rotuoppiin ja kolmannen valtakunnan voittoon. Hän on myös feministi, joka uskoo naisten kestävän kipua miehiä paremmin, mistä syystä heidät pitäisi hyväksyä rintamalle taistelemaan isänmaan puolesta siinä missä miehetkin. Tämän todistaakseen hän kiduttaa mengelmäisesti alastomia naisvankeja brutaalisti johtamallaan keskitysleirillä. Valitettavasti miespuoliset upseerit eivät tahdo ottaa häntä vakavasti, ja heidän arjalaisen moraalinsakin kanssa tuntuu olevan niin ja näin. Myös sängyssä miehet tuottavat Ilsalle pettymyksen, minkä vuoksi leirin miesvangeilta tuomitaan yleensä aamun sarastaessa sukupuolielimet valtiolle menetetyiksi. Ilsa, She-Wolf of the SS (1975) on valtavirtaelokuvan äpärälapsi, jossa seksiä ja väkivaltaa muodikkaan provosoivaan natsiaiheeseen risteyttämällä huorattiin kiinnostavuutta ja ilmaista mainosta puhtaan kohun nimissä. Tässä onnistuttiin, Ilsa oli hienoinen menestys ja edelleenkin se tunnetaan ja tunnustetaan yhtenä pahamaineisimpana (s)exploitaatioelokuvana, joka vähemmän yllättäen oli Suomessa kokonaan kiellettyjen elokuvien törkylistalla. Lähemmin tarkasteltuna elokuva on melko viaton niin seksin kuin väkivallankin suhteen. Ajattoman siitä tekevät niiden ihastuttavan mauton yhdistäminen natsimiin sekä Dyanne Thornen nimiroolissa tekemä hieno täysin rinnoin rooliinsa heittäytyminen, joka kannattelee kevyesti tylsempienkin suvantovaiheiden yli. Ilsan ja sen jatko-osien taustalta löytyy 60-luvun legendaarinen exploitaatiotuottaja David F. Friedman, joka teki tuolla vuosikymmenellä yhteistyötä mm. gore-elokuvien kummisedän Herchell Gordon Lewisin kanssa. Tämän yhteistyökumppanina hän teki splatter-klassikoiden lisäksi myös aikaansa nähden rohkeita nudistielokuvia salanimellä Davis Freeman. 70-luvun puolella mm. Zorron salattua seksuaalielämää elokuvaksi tuottaneella Friedmanilla oli siis jo yhteistyöstä Lewisin kanssa kokemusta sekä seksi- että väkivaltaeksploitaatiosta. Ilsa -sarjan ensimmäisessä osassa Ilsa, She-Wolf of the SS hän keksi yhdistää molemmat lajityypit. Tarinassa pikkutuhma pehmoporno vuorottelee ikimuistettavasti kosmetiikkaguru Joe Blascon tekemien hurjien veritehosteiden kanssa. Elokuvan krediiteissä Friedman tosin esiintyy jälleen salanimellä, tällä kertaa osuvan saksalaisvivahteisesti: Herman Traeger. Friedman kuvautti sarjan ensimmäisen elokuvan nopeasti ja halvalla hieman aiemmin päättyeen, saksalaiselle toisen maailmansodan keskitysleirille sijoittuneen tv-sarja Hogan's Heroes ylijääneissä kulisseissa. Menestyksen myötä ja koska She-Wolfin suosio perustui Ilsan hahmoon, tämä vietiin jatko-osissa sellaisenaan myös muihin aikakausiin. Ilsa, Harem Keeper of the Oil Sheiks (1976) teki hänestä nykyajassa toimivan ankaran haareminvartijan jossakin lähi-idässä, mutta lopputulos oli jo jonkin verran puisevampi ja säyseämpi. Ilsa, the Tigress of Siperia (1977) puolestaan sijoitti Ilsan Stalinin aikaisen vankileirin vartijaksi Siperiaan, ja lähetti hänet sieltä elokuvan jälkimmäisen näytöksen ajaksi nykyajan Montrealiin, jossa tapahtuivat lopulliset voimainmittelöt. Myös Espanjalainen eksploitaatiokuningas Jess Franco yritti sittemmin ratsastaa Ilsa -elokuvien maineella, ja nimesi Thornen pääosittaman pystytylsän vankiladraamansa Greta, Haus Ohne Männer (1977), joka tunnetaan myös nimellä Greta, the Mad Butcher, jälkikäteen uudelleen: siitä tuli Ilsa, the Wicked Warden. Tuo elokuva ei kuitenkaan kuulu varsinaiseen Ilsa -sarjaan ja se onkin aivan oikeutetusti lähes kaikilta tahoilta sonnat niskaansa saanutta pilaantunutta tavaraa, jonka jokainen valveutunut genre-elokuvien ystävä kiertää kaukaa. Spoiler